Tietoisuus ja evoluutio – tieteen filosofiaa, tutkimuslöydöksiä ja pohdintoja
Artikkelin
lähtökohtana on tutkia mitä nykyisen tieteen mukaan ajatellaan tietoisuudesta
ja sen synnystä sekä miten tiede tietoisuutta selittää ynnä verrata näitä
käsityksiä teosofian käsityksiin. Tässä tutkimuksessa ei käsitellä tieteen koko
kenttää vaan nimenomaan evoluutiobiologian ja evoluutiopsykologian näkökulmasta
tarkasteltua ja tutkittua psykologiaa, havaintopsykologiaa ja neurotieteen
tietoa liitettynä tietojenkäsittelyopin tietoihin. Tietomme perinnöllisyyden,
muuntelun ja luonnonvalinnan ohjaamasta biologisesta evoluutiosta on syntynyt
vasta sen jälkeen kun nykyisten teosofisten oppien esittäjät ovat käsitelleet
oman aikansa ensimmäisiä niukkaan dataan perustuvia evoluutioteorioita. Siksi
käsittelen evoluutiobiologiaa teoriana ja sen historiaa, samoin
evoluutiopsykologiaa, jotta tulisi ymmärretyksi yksilön ja ympäristön
vuorovaikutus biologisessa ja psykologisessa mielessä ja mitä valmiuksia
ympäristössä selviytyminen vaatii ja kuinka nämä valmiudet saavutetaan
valitsemieni tieteenalojen selityksen mukaan. Aloitan filosofian
peruslinjauksilla, ontologialla sillä teosofinen metafysiikka ja ontologia
painii eri alalla ja eri urheilulajissa ja omassa sarjassaan verrattuna
nykytieteeseen valitsemillani aloilla. Ontologiset valinnat ja erot
tiedonhankinnan tavoissa tulee nähdä selkeinä eikä eri aloja tule sekoittaa
keskenään ja siten luoda sekaannusta ja turhaa vastakkainasettelua sekä
argumentointia ja vasta-argumentointia.
Nykyinen tieteellinen tieto (data) ja datan pohjalta luodut
päätelmät ja lainalaisuudet ovat lähes mittaamattoman kaukana sadan vuoden
takaisista. Monet kysymykset ja asiat, joita nykyään pohditaan ja tukitaan,
olivat silloin tyystin tuntemattomia. Sen aikaiset probleemat ja painotukset saattavat
olla nykyisen tieteen kehityksen tason kannalta yleisluonteisia ja
epätarkoituksenmukaisia, triviaaleja, sofistisia tai vailla käytännön
merkitystä. Johtopäätöksiä voitiin tehdä olemattoman tai virheellisen datan
perusteella. Nykyisellä ja sadan vuoden takaisella biologian ja psykologian
alan kysymyksenasetteluilla on hyvin vähän yhtymäkohtia.
Teosofinen oppijärjestelmä on esitetty nykymuodossaan
1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Pekka Ervast on
kuvannut teosofiaan pohjautuvan ruusuristiläisen maailmankatsomuksen. Alan auktoriteettien mukaan oppi edustaa aikain viisautta,
ikivanhaa tietoa, jota on ollut ihmiskunnan tiedossa, on ilmoitettu kaikkina
aikoina, toki pirstaleisina osina. Teosofisten auktoriteettien kirjoituksissa
ja puheissa esitetty tieteellinen tieto edustaa heidän aikansa tieteellistä
tietoa.
2000-luvun tietopääoma, data, dataan perustuvat
luonnontieteelliset ja psykologiset lainalaisuudet, kokemus- ja tietomaailmamme
jäsentäminen aina ontologiaa (olemisen perimmäistä laatua) myöten muodostavat oman
ruusuristiläisyydestä ja teosofiasta eroavan tavan hahmottaa ja selittää
kokemusmaailmaamme ja ulkopuolista maailmaamme. Vaikka tieteessä ja teosofiassa
kuvataan ja selitetään samoja asioita ja ilmiöitä, selitysperusteet poikkeavat
tietoteoreettisesti toisistaan. Teosofiassa peruskäsitteitä ovat metafysiikka,
etiikka ja kausaalisuus kun taas tieteessä induktio, kausaalisuus ja
todennäköisyys. Ilmiöitä kuten tajunta
selitetään teosofiassa metafyysisillä seikoilla, tieteessä mahdollisilla
biologisilla perusteilla, jotka ilmenevät tajunnan yhteydessä. Totuuden
saavuttaminen on ihmisen yksi oleellisimmista tavoitteista. Teosofisen Seura
tähdentää totuuden merkitystä sanskritin kielisellä motollaan Satyan nasti
paro dharmah, totuus on dharmaa
(oppia, oppijärjestelmää, uskontoa) korkeampi.
Mitä tiede on?
Tieteellisellä tiedolla tarkoitan tässä esityksessä
tieteenfilosofian empiristisen suuntauksen alalla hankittua tietoa. Väitteet, hypoteesit
ja teoriat tulee kyetä osoittamaan oikeiksi kerätyllä tiedolla, datalla,
mieluiten toistettavissa olevilla tieteellisillä kokeilla. Tiedon hankinnassa ja
analyysissa käytetään yhä kehittyneempiä menetelmiä, joiden avulla virheiden ja
erehdysten määrä pyritään vähimmäistämään. Kappale tai yksilö tutkitaan omassa
ympäristössään ja selitetään tutkimusalueen sisäisillä syy-seuraussuhteilla.
Tutkimusalueen ulkopuolista aiheuttajaa ei huomioida, se suljetaan pois.
Biologiassa tutkitaan yksilön sisäisiä vuorovaikutuksia ja yksilön ja fyysisen
ympäristön vuorovaikutuksia. Myös psyykkisten ominaisuuksien syitä pyritään
selittämään fyysisen maailman materiaalisilla tutkittavilla tosiasioilla. Tiede
siis lähtökohtaisesti sulkee pois ulkopuolisen vaikuttajan. Vaikka
tiedeuskovaiset toisin väittävät, tiede ei ontologisesti voi todistaa tutkimus-
ja oletusalueensa ulkopuolista olemassaoloa olevaksi tai olemattomaksi.
Biologiassa ja fysiikassa ilmiöille haetaan fyysistä selitystä ja niitä voidaan
eri varmuusasteilla selittää fyysisillä syillä. Teosofian metafysiikassa
esitetyt metafyysiset aiheuttajat eivät kuulu fyysisten ilmiöiden tai psyykkisten
kokemusten aiheuttajina biologian tai psykologian tutkimuspiiriin. Teosofinen
selitys ilmiölle, ominaisuudelle tai tapahtumalle voidaan asettaa rinnan
tieteen selityksen kanssa ja verrata teorioiden selitysvoimaa. Tiede hakee yksinkertaisinta
selitystä (Occamin partaveitsi) ja hylkää mahdolliset muut mutta
monimutkaisemmat selitykset, jos ilmiö voidaan selittää luotettavasti
yksinkertaisemmin.
Tieteen totuudet eivät ole lopullisia vaan uusien löydösten,
tietojen ja analyysien kautta syntyy yhä uusia käsityksiä. Optimaalisesti yksi
tulos synnyttää useita uusia kysymyksiä ja aiemmat probleemat eivät enää ole
probleemoita, vanhat kysymyksenasettelut eivät välttämättä ole nykyään
relevantteja, asianmukaisia vaan saattavat vaikuttaa kummallisilta nykytiedon
valossa. Mainion käsityksen voi saada nykyisestä tieteellisestä työskentelystä
ja työympäristöstä, perusaineiston (datan) muodostamisesta, tieteellisestä
analytiikasta ja johtopäätösten tekemisestä vaikkapa Pääbon kirjasta
Neanderthalilainen (Pääbo 2016) tai Doudan ja Sternbergin kirjasta A Crack in
Creation (2017).
Biologinen evoluutio
Biologiassa pysyviksi periaatteiksi, itsestään selviksi,
jokapäiväisiksi käytännön peruselementeiksi ovat muodostuneet käsitteet
evoluutio ja sen aiheuttajat vaihtelu, perinnöllisyys sekä etenkin luonnon
valinta. Charles Darwinin teos Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli
luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta julkaistiin
ensimmäisen kerran 1859. Uusia täydennettyjä laitoksia julkaistiin 1860-luvulla
ja lopullinen painos sai päivänvalon 1871 (https://fi.wikipedia.org/wiki/Lajien_synty).
Gregor Mendel (1822 – 1884) loi pohjan perinnöllisyystieteelle suorittamalla
useiden sukupolvien jatkumona ominaisuuksien perinnöllistä selvittelyä
risteytyskokein. Mendel julkaisi työnsä 1866 mutta hänen työnsä perustavanlaatuinen
merkitys havaittiin vasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa (https://en.wikipedia.org/wiki/Gregor_Mendel).
Genetiikka on avain evoluution mekaniikan ymmärtämiseksi. Evoluution perusidean
luomisen aikaan ei tunnettu kehityksen fyysisiä mekanismeja. Geenien löytyminen
ja kromosomirihman kaksoishelixrakenteen keksiminen 1950-luvulla (Watson ja
Crick 1953) sekä
mm. spontaanien mutaatioiden havaitseminen selittivät evoluution mekanismeja ja
avasivat lähteet uuden tiedon räjähdysmäiselle kasvulle. Evoluution
tutkimuksessa käytetään mm. sellaisia käsitteitä kuten populaatio, geenipooli, geneettinen
variaatio, geenien kilpailu, adaptaatio, ekologisen lokero (ecological niche),
luonnollinen valinta ja valintapaine. Suomen kielellä voi lukea selkeän
yleiskatsauksen evoluutiobiologiasta Mats Björklundin kirjasta
Evoluutiobiologia (2009).
Modernissa biologiassa laajasti ottaen ihmisen osa,
kehittyminen, lisääntyminen ja selviytyminen ymmärretään ja selitetään väestön
ja yksilöiden geenivaraston vuorovaikutuksena biologisen, fysikaalisen ja
kemiallisen ympäristön kanssa. Nykyihmisen ympäristö ravinnon, suojan ja
vaarojen suhteen on muuttunut monin tavoin aiempien vaeltavien ja paikallaan
pysyneiden populaatioiden oloista. Sukupolvien saatossa parhaan selviytymisen
ja lisääntymisen taanneiden ominaisuuksien geenien arvioidaan kasaantuneen. Yksilössä havaittavien molekylaaristen tai
elinmuutosten tuottaminen vaatii lukuisia sukupolvia. Ihmisen evoluutiossa on
viitteellisiä tietoja kerättävä jopa miljoonien vuosien ajalta. Siksi muutosten
tutkiminen ihmisellä on haastavaa mutta nopeasti lisääntyvillä nisäkkäillä tai
bakteereilla ja viruksilla huomattavasti helpompaa ja tutkimustulokset ovat
luotettavampia koska dataa voidaan kerätä alkutilasta ja lopputilasta. Influenssaviruskantojen
geneettinen muuntuminen eri lajien isännissä sekä väestön immuniteetin
kehittymisen myötä on hyvin tunnettu ja seurattu tapahtumasarja ja samalla
sattuva esimerkki evoluutiosta geenitasolla (Julkunen ym. 2012).
Tieteellisen biologian katsantokannan mukaan elämän perimmäinen
toimija on geeni ja tapahtumien syy on geenin taipumus lisääntymiseen. Lopulta
kaikki toiminta redusoituu geeniin. Geeni on perusmalli ja arkisto, jonka mukaisesti
solun osin huonosti tunnetut mekanismit kuten epigeneettinen säätely
muodostavat yhä monimutkaisempia rakenteita evoluution varrella. Solu on geenimallin
mukaisesti muodostanut niin kromosomit kuin solut, elimistöt, elimistöjen
käyttäytymisen ja yhteisöt. Biologisen evoluution peruskäsitteitä ovat
perinnöllisyys, dna:n satunnaiset mutaatiot ja eritoten luonnollinen valinta.
Mutaatiot tuovat elimistöön uuden ominaisuuden tai uusia ominaisuuksia, joiden
toiminnallinen hyöty testataan eliön ympäristön toimesta. Pitkässä juoksussa
sellaiset ominaisuudet, jotka edistävät eliön lisääntymistä verrattuina muihin populaation
eliöihin, kasaantuvat ja muodostavat uudistuneen populaation, jossa uusi
ominaisuus vallitsee. Tällä tavoin muodostuu aina uusia ominaisuuksia entisten
päälle tai lisäksi. Toisistaan erillään olevissa populaatioissa vallitsee
erilainen evoluutiopaine ja sen seurauksena siellä toiset ominaisuudet
valikoituvat kunnes lopulta eriytyneiden populaatioiden yksilöt eivät enää voi risteytyä,
saada lisääntymiskykyisiä yhteisiä jälkeläisiä, jolloin on syntynyt kaksi eri
lajia tämän lajimääritelmän mukaan. Eliön sopeutuminen (adaptaatio) vaatii
ympäristössä pitkään yli sukupolvien jatkuvia ominaisuuksia, jotta sopeutuminen
tapahtuisi. Asiain tilaa kuvaamaan on laadittu käsite evoluutiosopeuman
ympäristö (the environment of evolutionary adaptedness, EEA), joka on
valintapaineen tilastotieteellinen yhdistelmä, joka aiheutti sopeumarakennelman
perustana olevien geenien yleistymisen kunnes niistä tuli pysyviä ja lajille
tyypillisiä. Luonnon valinta on syy-seuraussuhteinen tapahtumaketju, jossa
elimistön rakenne leviää rakenteen toiminnallisuuden seurauksena; toiminta
määrää rakenteen (Cosmides ja Tooby 2000). Esimerkiksi valon aistiminen on
eliön liikkumisen, hengissä säilymisen ja lisääntymisen kannalta hyödyllistä,
niinpä valoa aistivia rakenteita kohti yhä tarkempaa näkemistä arvellaan
kehittyneen useasti maapallolla (Silmän evoluutio, https://fi.wikipedia.org/wiki/Silm%C3%A4n_evoluutio).
Evoluutiopsykologia
Evoluutiopsykogia on lähestymis- ja ajattelutapa mielen
tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Siinä mm. evoluutiobiologian, antropologian,
neurotieteiden, psykologian ja tietojenkäsittelyopin tiedot ja periaatteet
otetaan käyttöön ihmismielen rakenteen tutkimisessa. Tältä näkökannalta katsoen
mieli on joukko tietoja käsitteleviä koneita, jotka luonnon valinta suunnitteli
ratkaisemaan meidän metsästäjä-keräilijä esi-isiemme kohtaamia ongelmia. Tämä
ajattelutapa muuttaa ja selkeyttää ajatteluamme ja käsityksiämme aivoista,
mielestä ja käyttäytymisestä (Cosmides ja Tooby 1997). Aivan kuten luonnollinen
valinta kehitti yhden elimen pumppaamaan verta, toisen poistamaan tarpeettomia
aineenvaihduntatuotteita se kehitti aivot käsittelemään aistimien keräämiä ja
hermojen välittämiä tietoja kehon ja käyttäytymisen säätelemiseksi. Mieli on
se, mitä aivot tekevät. Eri tehtäviä varten kehittyi erilaisilla
tietojenkäsittelyominaisuuksilla varustettuja hermosilmukoita.
Evolutiivinen
kognitioperspektiivi näkee yksilön hänen toiminnastaan käsin ja kaikki mielen
toiminnat kunkin toimialueen (domain-spesific) tehtäväkokonaisuudessa (parin
haku, petkuttajan tunnistaminen, ruoan valinta tai aversio, jne.) nähdään
yhtenä eikä jaoteltuina tietoiseen tai tiedottomaan ajatteluun tai tunteisiin.
Tunteetkin ovat tietoa käsitteleviä suhteita, ohjelmia. Kukin toimialue on
toiminnallisesti erilaistunut suorittaen nopeasti, tehokkaasti ja tarkasti vain
oman tehtävänsä. Esimerkiksi parittelukumppanin hakuun valikoitunut ohjelmisto
ja anatomia sopivat huonosti ratkaisemaan sopivan ruoan valintaan liittyviä
tehtäviä. Kukin toimialue sisältää omat muistilappunsa toimintansa suorittamiseksi
kuten päättelyprosessit, sääntelyohjeet, motivaatiovalinnat, päämäärän
määrittelyt ja oletukset, jotka ilmenevät tiedossa, sääntelyrakenteessa ja
arvojen puntaroinnissa (Cosmines ja Tooby 1997). Cosmines ja Tooby kertovat
esimerkkinä tarkoituksellisen pettäjän havaitsemisen moduulin, jota he kutsuvat
sosiaalisen sopimuksen säännöstöksi (social contract algorithm). Aivosto on
rakentunut varsin huonoksi jos-sitten-sääntöjen loogiseksi ratkaisijaksi. Muodollinen
logiikan harjoittelu parantaa suoritustasoa jos-sitten-logiikassa vain vähän.
Kun loogisen testin yleinen konteksti muutetaan nimenomaisesti pettäjän
paljastamisen viitekehykseksi, tulos paranee dramaattisesti; oikeiden
vastausten prosenttiosuudesta noin 25 % tasolle 65 – 80 %. Parhaat tulokset
saadaan vain pettäjän paljastamisen yhteydessä, ei muiden sosiaalisten kontekstien
yhteyksissä kuten esimerkiksi altruistin havaitsemisessa.
Havaintopsykologiaa ja neurotiedettä
Aivojen tehtävä on liikkumisen, toiminnan säätely. Toiminta
suhteutetaan ympäristöön ja ihmiselle oleellisiin ympäristön muutoksiin. Aistit
tuovat aivoille käsiteltäväksi informaatiota. Informaation käsittely tapahtuu
hermoverkoissa, joita automaattisen tietojenkäsittelyopin kehityttyä on alettu
ymmärtämään biologisina tietokoneina; ihmisen luomissa koneissa on
silikonikiekkopiirit ja aivoissa hermoverkot. Koneisiin on luotu ja aivoihin on
muodostunut ohjelmia lopputuloksen saavuttamiseksi. Vasteita jatkuvasti
muuttuviin ympäristön olosuhteisiin hienosäätävät mm. lyhyet RNA:t (Carey 2015,
s. 264). Aivojen toiminnoista osa on tietoista, osa tiedostamatonta, perustoiminnat
eivät ylitä tietoisuuden kynnystä. Hyvänä esimerkkinä on näkö ja tarkemmin
ilmaistuna kolmiulotteinen näkeminen. Verkkokalvolle saapuvat valonsäteet
muodostavat kaksiulotteisen kuvan. Kuitenkin koemme maailmamme
kolmiulotteisena. Havaintopsykologisesti maailmaamme on kuvattu kaksi- ja
puoliulotteiseksi (Pinker 1997 ss. 227-233); aivot luovat kolmannen
ulottuvuuden. Insinööri ja
tietokoneammattilainen ovat selvittäneet miten meissä luodaan kokemus
kolmiulotteisesta kuvasta. Tutkainsinööri sai tutkassa näkymättömät lentokoneet
näkyviksi ottamalla pienellä viiveellä kaksi kuvaa taivaasta ja vertaamalla
kuvia toisiinsa. Kuvien välillä lentokone oli hivenen liikkunut ja kuvat
yhdistämällä objekti tuli näkyviin. Myös ihmisen näön kolmiulotteisuuden
muodostamisen lähtökohta on siinä, että molempien silmien kuvat eroavat hivenen
toisistaan. Tutkainsinööri yhdessä tietokone-ekspertin kanssa muodosti
kaksiulotteisen kuvan, laikkumatriisin ja lisäsi yhden sarakkeen osan määrättyyn
kohtaan kuvaa ja vähensi osan sarakkeesta toisesta kohdasta. Kohdistamalla näin
tehty kaksiulotteinen kuva määrätylle etäisyydelle silmistä ja kohdistamalla
jonkin aikaan katse vakaasti kuvaan ilmestyy vähitellen tai nopeasti
kolmiulottein kuva, lisätyn sarakkeen kohta tulee lähemmäs katsojaa ja
poistetun sarakkeen osa kauemmaksi. Kuvia kutsutaan stereogrammeiksi ja niitä
löytyy mm. osoitteesta http://oliver.mbnet.fi/harhaa.htm.
Testillä huiputetaan aivot luomaan kolmannen ulottuvuuden yhden tason kuvasta; aivot
tulkitsevat yhden kuvan kahdeksi, joista toinen on nähty oikealla, toinen vasemmalla
silmällä. Aivot laskevat kolmiulotteisen kuvan käyttämällä laskelmissaan ilmeisesti
ainakin silmien konvergenssia (silmien suuntauksen samansuuntaisista viivoista
poikkeava kulma) ja mioosia (silmän mykiön kaarevuuden aste mykiötä ympäröivän
siliaarilihaksen supistumisasteen funktiona). Laskentaprosessi vaatii aikaa,
kolmiulotteisuus ei ilmaannu välittömästi. Jokaisen ihmisen
tietokonehermosilmukat eivät ole ilmeisesti yhtä pitkälle kehittyneet; 10 %
ihmisistä ei kykene kokemaan stereogrammeista kolmiulotteisuutta. Hermoverkoston
silmukoissa, piireissä tapahtuvat toiminnot ovat täysin tiedostamattomia mutta
lopputulos tarjoillaan tietoisuudelle. Kolmen (kaksi hivenen toisistaan
poikkeavaa kuvaa, konvergenssi ja mioosi) muuttujan avulla (mahdollisesti muita
muuttujia?) aivotietokone laskee kuville kolmannen ulottuvuuden ja tarjoilee tuloksen
tietoisuudelle, jotta voisimme tietoisesti ratkaista miten kuvaan suhtautua.
3D-mallin muodostamiseen ei tarvita ihmisen aivojen
kaltaista supertietokonetta. Esimerkiksi petolintujen on nähtävä
kolmiulotteisesti voidakseen kiitää tarkasti saaliseläimen kimppuun ja lepakon
on luotava kolmiulotteinen ”kuva” ympäristöstään saaliseläimineen
äänimaailmansa perusteella kyetäkseen ihmisen liikkeisiin verrattuna vikkeliin
zic-zaceihin ilmassa. Kuka osaisikaan luoda koejärjestelyn, jolla tutkittaisiin
missä määrin kotka tai lepakko on tietoinen 3D-kuvistaan?
Esisokraatikko Herakleitoksen tiedetään epäilleen aistien kykyä
havaita asioiden todellinen luonne (Peters 1967, s. 121). Ihmisaivot
esikäsittelevät aistien kautta tulevaa dataa, impulsseja, suorittavat
tiedostamatonta tulkintaa ennen kuin tulokset saavuttavat tietoisuuden. Kun silmille esitetään kahdessa eri paikassa
olevan valopisteen välähdykset peräkkäin, tutkittavan tietoisuuteen tulee aivan
oikein kaksi erillistä valovälähdystä peräjälkeen. Jos valovälähdysten
väliaikaa lyhennetään, saavutaan kohtaan, jossa koehenkilö ei koe näkevänsä
kahta erillistä valovälähdystä vaan valon siirtymisen pisteestä toiseen
(Dennett 1999). Esimerkin koejärjestelyssä valoimpulssien välinen aika mahdollisesti
alkaa lähennellä toimintaan osallistuvien hermosolujen impulssien
johtumisnopeutta synaptisella viiveellä lisättynä. Tietoisuudelle esitetään
tulkinta, joka ei vastaa ulkoista todellisuutta.
Tieteellisen tutkimuksen perusteella evoluutiopsykologisesta
näkökulmasta tarkastellen ihmisen aivot ovat kehittyneet tiettyjä nimenomaisia
elimistölle tarpeellisia tai välttämättömiä toimintoja suorittamaan. Aivojen
tietokoneohjelmien tyyppiset ohjelmat käyttävät hermostosilmukoita.
Tiedostamattomat toiminnat muodostavat tuloksia, joista korkeimmat ilmenevät
tietoisuutena. Tietoisuuteen putkahtanut tulos ei välttämättä vastaa ulkoista
todellisuutta. Tehtävien ratkaisuissa tunteet ja ajatukset voivat olla
erottamattoman tiiviisti sidottuja toisiinsa ja on teennäistä erottaa niitä
toisistaan. Tunteiden ja ajatusten käsittäminen funktionaalisesti yhtenäisenä,
saman toiminnan osatekijöinä ei ole vain modernin evoluutiopsykologian
keksintö. Jo varhaiset stoalaiset pitivät tunteita arvioina, toki väärinä arvioina
(συγατάθεσις), oikea arvio saadaan ajattelulla.
Pekka Ervastin käsityksiä henkisestä ja fyysisestä evoluutiosta
Platonin tapaan teosofia ja Pekka Ervastin (PE)
ruusuristiläisyys lähtevät perinteisestä tunteiden ja ajatusten
perusteellisesti erilaisista ominaisuuksista. Teosofiassa ne muodostavat jopa omat
maailmansa, joiden kautta niin maapallo kuin ihmisetkin ilmenevät. Tietoisuus
sinänsä tai tietoisuus ympäristöstä, itsestä ja itsen tilasta kuten
ajatuksista, tunteista tai tahdosta ovat siten olemassa olevia tosiasioita myös
tuntemastamme fyysisestä olemassaolosta riippumatta. Tämä henkinen maailma ja
fyysinen maailmamme kuitenkin kohtaavat ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Molemmat maailmat ovat omien toisistaan eroavien evoluutioiden alaisia.
Kuitenkin ihmishengen (sielun) evoluution ja ihmisruumiin evoluution tulee olla
”samalla tasolla” tai ”yhtä pitkällä”, jotta ne voisivat yhtyä.
Olen kerännyt PE:n internetistä löytyvän PDF-tiedoston
”Kaikki kirjat”-tiedostosta otteita, jotka koskevat evoluutiota oppina sinänsä
ja eritoten koskien ihmisen henkistä ja fyysistä puolta. PE:n mukaan (PE s. 377
ja 4492) olemme saaneet fyysisen ruumiin lahjaksi luonnolta, jumalilta, se on
luonnon kehittämä ja sillä on oma minuudesta erillinen kehitystarinansa. Osoituksena
siitä, että PE tunsi aikansa tieteellisen evoluutioteorian, ilmenee esitelmistä
kootusta kirjasta Christosophian peruskysymyksiä (PE Kaikki kirjat s. 238),
jossa käsitellään sen aikaisen tieteen kykenemättömyyttä vastata kysymykseen
miksi luonnon eri valtakuntia on vielä olemassa rinnakkain vaikka olettaisi
tieteen teorian mukaan vain pisimmälle kehittynyttä eli ihmiskuntaa vielä
olevan olemassa. Sivulla 476 huomautetaan tieteen rajoituksesta kun se ei ole
vielä ottanut huomioon salatieteen näkymättömiä maailmoja.
Sivulla 1340 mainitaan
teosofisen kirjallisuuden mukaan ihmisen kehittyneen eläinkunnasta mutta
ihmisen minä ei ole (saman [allekirjoittaneen
huomautus])
evoluution tulos vaan on syntynyt muuten. Sivulla 3026 käsitellään onko ihminen
kehittynyt eläinkunnasta, voivatko evoluutioteorian ”puuttuvat renkaat”
todistaa eri luonnonvaltakuntien kehittyneen toisistaan, eri luonnonvaltakunnat
eivät ole kehittyneet toisistaan koska ne esiintyvät rinnakkain, viisaiden ja
tietäjien mukaan kehittyneemmät luonnonvaltakunnat ovat kehittymättömiä
vanhempia ja ovat kehittyneet maapallon edellisissä inkarnaatioissa.
Sivuilla
4410-4411 käsitellään materialistista evoluutiota sekä materialismin eettisiä
seurauksia kuten itsekkyyttä ja hedonismia (Ervastin mukaan parhaimmillaan
materialistissa ja skeptikossakin piilee, toivo, kaipaus, halu saada tietää, että
elämä on jonkin arvoinen, elämässä on jokin kunnioitettava suurempi arvo, jota
voidaan kutsua jumalaksi tai totuudeksi). Varsinainen itse on jumalsyntyinen ja liittyy
tilapäisesti luonnon kehittämään fyysiseen ruumiiseen. Fyysisellä ruumiilla on
oma kehitystarinansa erillisenä minuudesta, toki minuuden kehitysvaiheen on
vastattava fyysisen ruumiin kehitysvaihetta, oltava sopusoinnussa sen kanssa.
Kuumanvantaran vaihtuessa maamanvantaraan tuli ihmishenkien odottaa
jonkinmoisessa deevakhaanisessa horrostilassa kunnes maapallon aineellinen
evoluutio oli kehittynyt niin pitkälle, että heille sopivia ruumiita oli
tarjolla. Ensin reinkarnoituivat vähemmän kehittyneet yksilöt ja
kuumanvantarassa eläiminä eläneet reinkarnoituivat ensimmäistä kertaa ihmisinä
alemmissa roduissa kuten bushmanneissa ja tulimaalaisissa, jota vastoin
vanhemmat yksilöt tarvitsivat sivistyskansan elämän tarjoamia olosuhteita
voidakseen kasvaa ja kokea (PE s. 4492). Ihmisen tulee kehittää, hienostaa
fyysistä ruumista (PE s. 393). Fyysisen ruumiin siemen ja monadin tahto
laskettiin saturnusmanvantarassa (PE s. 1059). Sivulla 4578 PE väittää, ettei
kukaan tiedemies voi selittää miten vaakasuorassa kulkeva eläin nousi pystyyn
ja saavutti ihmisen muodon. Hänen mukaansa ihminen sai apua pitreiltä.
Pekka Ervastin evoluutiokäsitysten arviointia
PE:n evoluutioteorian kommentit koskevat mahdollisesti
Lamarckin lineaarisesti etenevää , Scala Naturalen muunnelmaa evoluutiosta,
jonka mukaan alkeellisten eliöiden olisi pitänyt karsiutua ja maapallolla olisi
vain kehittyneempiä eliöitä (Björklund 2009, s. 46). Nykykäsityksen mukaan esimerkiksi
nykyiset lajit tai luonnonvaltakunnat (eläin- ja kasvikunta) eivät ole
kehittyneet toisistaan vaan yhteisistä esi-isistä. Synteettinen evoluutioteoria
nimenomaan selittää miksi eri luonnonvaltakunnat ovat edelleen olemassa ja vaikuttavat
toinen toisiinsa. Nimenomaisesti elämä olisi mahdotonta jos vain eläinkunta
olisi olemassa. Elämän biologisesta evoluutiosta kattava esitys löytyy kirjasta
”The Ancestor’s Tale” (Dawkins R, Wong Y, 2017).
Vaikka bushmannit ja muut
luonnonkansat vaikuttavat ensi silmäyksellä kehittymättömiltä, antropologisen
ja lingvistisen tiedon karttuessa heillä on havaittu kehittyneitä kielioppeja,
jotka takaavat yhteistoiminnan ja informaatio vaihtamisen. Geenien ja kielen
välinen korrelaatio on toki havaittavissa kielten pääjaksojen (superphylum) ja
aboriginaalien kohdalla. (Pinker 2015, s. 256). Toista sataa vuotta vanhat
käsitykset roduista ovat korvautuneet 1900-luvun kauhujen jälkeen ja genetiikan
löydösten myötä ihmisten samankaltaisuutta korostavilla painotuksilla. On
ilmeistä, että aiemmin roduksi katsotun ryhmän yksilöiden henkisten ominaisuuksien
välinen muuntelu on suurempaa kuin aiemmin roduiksi katsottujen ryhmien
ominaisuuksien välinen muuntelu. Alkuperäiskansat osoittavat ihmisen
hämmästyttävän sopeutuvuuden; ihminen voi elää ja tuottaa jälkeläisiä varsin
haasteellisissa olosuhteissa. Tämä vaatii huomattavaa kekseliäisyyttä. Näissä
oloissa ihmisten käytettävissä olevasta ajasta suurin osa menee ruoan
hankkimiseen ja suojan varmistamiseen. Länsimaalais- tai kiinalaistyylinen
kulttuuri ei voi kehittyä mm. pienten populaatioiden ja heikon energian
hankkimisen hyötyosuuden vuoksi (Morris 2011 s, 147-150).
Tietoisuuden tutkimisen mahdollisuuksista ja rajoista
Palatkaamme otsikkomme aiheeseen eli tietoisuuteen. Jo
Plotinos esitti, että mielen toiminnot ovat aina meissä mutta emme ole aina
siitä tietoisia koska emme kiinnitä niihin huomiota (Peters 1967, s. 128). Tieteellinen
teoria ja tutkimus jo lähtökohtaisesti sulkevat pois tutkimusalueensa
ulkopuoliset selittäjät eikä näin ollen voi todistaa fyysisestä maailmasta
erillistä tietoisuuden pesäpaikkaa. Pohjana uudelle tavalle hahmottaa
tietoisuus ja henkiset prosessimme on hyväksyä vain mitattavat selittävät
muuttujat analyysien lähtökohdiksi. Aivojen ymmärtäminen tietokoneen kaltaisena
laitteena (hardware) ohjelmistoineen (software) antavat aiheen olettaa, että
yksinkertaisimmat ohjelmat tuloksineen ovat tiedostamattomia ja vain korkean
tason johtopäätökset nousevat tietoisuuteen. Tuhannet alemman tason mekanismit
keräävät tietoa ympäristöstä ja omasta elimistöstä, toiset analysoivat ja
arvioivat tietoja, tarkistavat epäjohdonmukaisuuksia, täyttävät puuttuvia
tietoja ja arvioivat mitä tämä kaikki merkitsee (Cosmides ja Tooby 1997).
Tietoisuutemme ei näkisi metsää puilta jos alemman tason toiminnat tulisivat
tietoisuuteen ja toiminnan järjestäminen tarkoituksenmukaisesti kärsisi. Neurotieteen
tutkimusten pohjalta tietoisuus voidaan käsittää koko aivojen kattavaksi
työtilaksi, aivojen yleistyneeksi (global) tiedon jakamiseksi (Dehaene 2014).
Nykyään yksi aivotutkimuksen tutkimusalueista on selvittää kuinka aivoissa
informaatio koodataan. Uraauurtavana
ovat olleet O´Keefen, Dostrovskyn ja Mosereiden tilan ja tilassa liikkumisen
koodaus jyrsiöiden hippokampuksessa ja entorinaalisessa aivojen
kuorikerroksessa (tilasilmukka) (Marcus G ja Freeman J. 2015. ss. 67-77).
Tietoisuus on kokemuksellinen asia. Tiedämme ajattelevamme.
Tunnemme iloa, surua, ärtymystä, halua, pakottavaa tarvetta ja impulsseja
toimintaan. Arvioimme ja punnitsemme, teemme johtopäätöksiä, päätämme tahtoa.
Muistamme entisiä tapahtumia ja hankkimiamme tietoja, opiskelemme uusia. Luomme
teorioita ja sovellamme uusia tietoja vanhoihin raameihin. Voimme urautua
entisiin määritteisiin, käsityksiin ja ajatusrakennelmiin ja kehitellä vanhaan
uusia versoja ja lehtiä. Voimme hylätä vanhan ja luoda täysin uusia käsitteitä ja
käsitejärjestelmä ynnä testata niitä fundeeraamalla keinutuolissamme tai
keräämällä tietoja (dataa) uuden teoriamme tueksi tai kumoamiseksi. Teosofian
peruselementit rakentuvat sielun kolmijakoon: tahto, ajatus ja tunne ja näiden
ominaisuuksien eettispohjaiseen metafyysiseen evoluutioon. Sielu on fyysisestä
olemuksestamme riippumaton, itsessään tietoinen kokonaisuus. Metafyysisen
tajunnan ja fyysisen ruumiin välisiä yhteyksiä ja informaation kulun elimiä ja
virtoja on kuvannut mm. Annie Besant kirjassaan Tajunta (Besant 1904, Besant
1924). Hänen mukaansa aivolisäke ja käpyrauhanen ovat fyysisiä aivoja ja
astraali- ja mentaalitasoa yhdistävät elimet. Nykyinen evoluutiopsykologia
katsoo biologian olevan pohjana ihmisen kelpoisuudelle elää ja jatkaa sukua
psykologisten ominaisuuksien ollessa osana kelpoisuuden kasvattajina. Teosofia
on oma, annettu käsitejärjestelmänsä, jossa ilmenevät monet kulttuuriemme tutut
ideat ja tavat hahmottaa maailmaa. Teosofian oppi-isät ja –äidit ovat
ilmoittaneet heille kullekin valjenneet metafyysiset totuudet. Ehdotonta
teosofista auktoriteettia ei ole; jokainen puhuja tai kirjoittaja vastaa ensi
kädessä itse sanoistaan (PE Kaikki kirjat s. 453). Ei ole yleistä auktorisoitua
teosofista oppia. Jokaisen ihmisen on itse tutkittava ja tulkittava maailmansa.
Ja lopuksi tärkein - etiikka
Johtavat teosofit ovat viitoittaneet henkisen koulutuksen
tien, jolla heidän väitteensä voidaan todentaa. Todentamisen loppututkinnon
vaatimukset ovat lievästi ilmaisen haastavia. Voi aiheellisesti pyytää esiin
heitä, jotka ovat onnistuneet todentamisessaan. Vaikka ylifyysisen maailman
olemassaolon todistaminen on osoittautunut visaiseksi, monet luottavat ja
uskovat siihen ynnä yrittävät elää ja elävätkin eettisesti korkeaa elämää. Tahdon
korostaa, että korkea etiikka on joka tapauksessa tavoittelemisen ja
ylläpitämisen arvoista kunhan ei vaadita ihmisen mitan ylittävää. Teosofinen ja
ruusuristiläinen etiikka muodostavat vastakohdan luonnossa vallitsevalle
toiminnalle. Hengissä säilymiseksi ja lisääntymiseksi luonnossa eliöt
kilpailevat ja tuhoavat toisiaan. Korkean etiikan mukaan luovutaan
puolustautumisesta, jopa uhraudutaan toisten puolesta ja pidättäydytään
sukupuolisesta halusta ja käyttäytymisestä. Tällöin askeetti tulee helposti
tuhotuksi ja suvun jatkaminen ei ole mahdollista; sekä ihminen itse häviää että
jälkeläiset jäävät tulematta, muut jatkavat ihmislajin kehitystä. Teosofia
esittää tapahtumisen tässäkin maailmassa noudattavan eettistä karman lakia. Tiede
etsii selityksiä fyysisen maailman laeista ja biologiassa keskeisessä asemassa
on geenin taipumus säilyä ja lisääntyä. Tieteenfilosofian mukaan periaate on
yksinkertainen ja selkeä: biologinen elämä loppuisi, jollei tämä periaate
toimisi. Periaate tunnetaan itsekkään geenin teoriana. Se on aiheuttanut
runsaasti debattia ja kritiikkiä. Tässäkin asiassa on syytä muistaa vanha
kansan oikeusopillinen viisaus ”ensin miestä tutkitaan, sitten vasta hutkitaan”.
Arvioijan ei ole syytä kavahtaa ja nousta takajaloilleen. Ensin suositellaan
tutustumista perusteellisesti käsiteltävään asiaan kyseessä olevan
käsitejärjestelmän puitteissa ennen kantansa ilmoittamista.
Evoluutioteoria ei
edellytä naturalistista virhepäätelmää (naturalistic fallacy, virhepäätelmä,
että luonnossa havaittava käyttäytyminen on eettisesti oikea) vaan
moraalisäännöt voivat muodostua joko luonnon mukaan tai voidaan luoda ihmisten
sopimusten mukaan. Yksilö- ja yhteisötasolla geenin monistumista voi edistää
enemmän altruistinen yhteistoiminta kuin kilpailu ja toisen nujertaminen.
Tajunnan ja toiminnan redusoiminen geeniin painii tietenkin eri luokassa kuin
teosofian annettu, etiikkaan ja ylifyysiseen konkreettisuuteen pohjautuva
ymmärrys meistä ihmisistä ja maailmankaikkeudesta. Tässäkin mallissa fyysisten
aivojemme toiminnan on jollakin tavalla oltava välittävä tekijä eri maailmojen
välillä. Biologis-neurotieteis-tietojenkäsittelyopillista tulkintaa
tietoisuuden synnystä ei voida katsoa aukottomasti todistetuksi mutta kylläkin
mahdolliseksi, lukijasta riippuen enemmän tai vähemmän todennäköiseksi
selitysmalliksi.
Kirjallisuutta
Besant A. Tajunta. 1924. Käännös Kyllikki Ignatius. Suomen Teosofinen Seura.
Besant A. A
Study in Consciousness. 1904. Theosophical Publishing Society. http://blavatskyarchives.com/theosophypdfs/besantA_study_in_consciousness.pdf.
Björklund M. Evoluutiobiologia. 2009. Käännös Kalliola I,
alkuperäispainos 2005. Gaudeamus Helsinki University Press Oy Yliopistokustannus,
HYY Yhtymä. ISBN 978-952-495-076-3.
Carey N.
Junk DNA. A Journey Through the Dark Matter of the Genome. 2015. Columbia
University Press New York. ISBN 978-0-231-17084-0.
Cosmides L,
Tooby J. Evolutionary Psychology and the Emotions.2000. http://www.cep.ucsb.edu/emotion.html
Dawkins R.,
Wong Y. 2017. The Ancestors Tale. A Pilgrimage to the Dawn of Life. W & N, Weidenfeld
& Nicolson. ISBN 978 1 474 60645 5.
Dehaene S.
Condciousness and The Brain. Deciphering How The Brain Codes Our Thoughts. 2014.
Penguin Books. ISBN 978-0-670-02543-5.
Dennett D. C. Tietoisuuden selitys. 1999. Helsinki: Art
House. ISBN 951-884-190-X.
Douda J,
Sternberg S. A Crack in Creation. The New Power to Control Evolution. 2017. The
Bodley Head London. ISBN 9781847923813.
Julkunen I, Ikonen N, Strengell M, Ziegler T.
Infulenssavirukset – haaste rokotuksille. Duodecim 2012;128(18):1919-28.
Marcus G.
and Freeman J. (editors). 2015. The Future of The Brain. Essays by The World´s
Leading Neuroscientists. Princeton University Press. ISBN978-0-691-17331-3.
Morris I.
Why the West Rules – For Now. 2011. Profile Books LTD. ISBN 978 1 84668 208 7.
Copyright 2010.
Peters F.E.
Greek Phisosophical Terms. A Historical Lexicon. 1967. New York: New York
University Press. ISBN 978-0-8147-6552-4.
Pinker S.
How the Mind Works. 1997. Penguin Books. ISBN 0-14-024491-3.
Pinker
s.The Langue Instinct. 2015. Penguin Books. ISBN 978-0-141-98077-5. Copyright
1994. Afterword copyright 2007.
Pinker S.
The Better Angles of Our Nature. 2012. Penguin Books. ISBN
978-0-141-03464-5.
Pääbo S. Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. 2016.
Käännös Veli-Pekka Ketola. Art House. ISBN 978-951-884-595-2. Copyright 2014.
Watson
J.D. and Crick F.H.C. Genetical Implications
of the structure of Deoxyribonucleic Acid
Nature 171, 964-967 (1953). http://www.nature.com/nature/dna50/archive.html
Nature 171, 964-967 (1953). http://www.nature.com/nature/dna50/archive.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti