Kammo ja kammon kaverit luupin alla. - Lapsen pahoinpitelyn vaikuus mielenterveyteen

 (Tämä artikkeli koskee lasten haitallisia kokemuksia ja mielenterveyttä. Allekirjoittaneen muut artikkelit, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)

Kammo ja kammon kaverit luupin alla. - Lapsen kaltoinkohtelun vaikutus mielenterveyteen

"... kun olen maammon tumma lapsi, syntymässä säikähtänyt, näen kauhut kaikkialla, enin ihmisten elossa." (Eino Leino. Tumma)

"Silloin vanha Väinämöinen, kunpa kuuli kuolleheksi, Kullervon kaonneheksi, sanan virkkoi, noin nimesi, "Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama ei tule älyämähän, mieltä miehen ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varrentansa vahvistuisi."" (Kalevala runo 36;346-260)

Kuvaan aluksi pahoinpitelyn ja ruumiillisen kurittamisen kokemusta lapsen kannalta sekä subjektiivista kokemista paniikkikohtauksen aikana. Seuraavaksi käsittelen traumatisoivien kokemusten ja myöhempien psyykkisten ongelmien yhteyden selvittelyä analysoivassa psykoterapiassa, erityisesti torjuttujen muistojen suhteen. Käsittelen myös teoreettisesti syy-seuraus-suhdetta. Siirryn epidemiologisiin löytöihin haitallisten lapsuuskokemusten ja mielenterveysongelmien (kuten paniikkihäiriö, ahdistuneisuus ja pakko-oireinen häiriö) yhteydestä. Seuraavissa osioissa käsittelen ahdistuneisuuden, pelon, ja paniikin hermostollisia vastineita sekä lapsuuden haitallisten kokemusten psykososiaalisia vaikutuksia. Lopuksi tähdennän arvovapaiden ja vain tutkittuun tietoon perustuvien käsitysten ja käytäntöjen hyväksymistä sekä teoriatasolla että haavoitetun ihmisen kohtaamisessa.

Kammo tai paniikki ei ole vain tekninen termi vaan nimenomaan totisinta totta, kaiken tietoisuuden täyttävä omakohtainen perusolemus, josta ei tunnu olevan mitään pakokeinoa. Se on uhka mittaamattomasta, äärettömästä kivusta ja kärsimyksestä. Se on varmuus oman elämän loppumisesta ilman lohtua piinan päättymisestä. Vain kuolema näyttää vapauttavan kärsimyksestä. Toisaalta tiettyjen oppijärjestelmien käsitykset omaksunut kokija ei tässä tilassa kykene lohduttautumaan ajatuksella, että kuolema voisi vapauttaa kärsimyksestä. Analysointimahdollisuus on sulkeutunut pois paniikkikohtauksessa. Ajatus jumittuu, muisti ei toimi, lihakset lamaantuvat. Todellisuus tuntuu muuttuvan, oman itsen kontrolli heikkenee ja valtaa pelko, että kontrolli menee kokonaan ja pelko siitä häpeästä, että toiset huomaavat hänen lamaantuneen tilansa.

Lapsen kurittaminen, ruumiillinen väkivalta ei ole vain isän tai äidin väkivallan kasvatuksellinen tai oikeudellinen toimi. Lapsen kannalta hän on täysin avuton taistelemaan tai pakenemaan lyöntejä, kipua ja tuskaa. Lyönnit vääjäämättömästi vain tulevat vihlomaan ja viiltämään hänen ihoaan. Henkilö, johon hän on ehdoitta luottanut, pettää hänet, saa aikaan pelon kivun ja piinan. Lapsella ei ole kykyä minkäänlaiseen analyysiin. Ei riitä, että joissakin tapauksissa hän tunnistaisi ansaitun syyn väkivaltaan. Kokemustila on kokonaisvaltainen, täysin käsittämätön ja väistämätön. Vihlovat kivut ja kovakouraiset otteet tulevat, eikä niitä voi välttää. Ei ole muuta kuin kipu, hylkääminen ja auttamaton yksinäisyys.

Paniikkikohtaus ja lapsen fyysinen kuritustapahtuma ovat kokijalleen silmiinpistävän yhteneviä. Aivan kuten lapsella ei ole kognitiivista kykyä tapahtuman erittelyyn, myös aikuisen paniikkikohtauksessa älyllinen analyysin mahdollisuus sulkeutuu pois. Käytännössä yksittäisen ihmisen paniikkikohtauksen ja lapsuuden pahoinpitelyn yhteyden muisto on usein pyyhkiytynyt pois. Paniikki elää omaa elämäänsä omassa kuplassaan. Tietoinen tai tiedostamaton, ulkoinen tai mielen sisäinen tekijä laukaisee kohtauksen. Ja kohtausten väli on ahdistusta.

 

Aiheuttaako lapsuuden aikainen pahoinpitely paniikkihäiriön?

Kahden asian välillä vallitseva vastaavuussuhde voi johtua keskinäisestä syy-seuraus-suhteesta siten, että yksisuuntaisesti A aiheuttaa B:n tai B aiheuttaa A:n tai myös siten, että syy-seuraussuhde on kaksisuuntainen eli A aiheuttaa B:n ja B aiheuttaa A:n, mikä johtaa jatkuvaan vuorovaikutukseen, jonka yksi muoto on circulus vitiosus eli noidankehä. A:n arvon kasvaessa B:n arvo voi kasvaa (positiivinen korrelaatio) tai vähetä (negatiivinen korrelaatio). A:n vaikutus B:hen voi välittyä lisätekijän C kautta ja vastaavasti B:n vaikutus A:han voi välittyä lisätekijän D kautta. Vaikka meillä on luontainen taipumus hakea ilmiöistä syy-seuraus-suhteita ja monesti härkäpäisesti pitää kiinni ensimmäisestä mieleen juolahtaneesta tai omaksi koetun viiteryhmän omaksumasta ja hyväksymästä selityksestä, vastaavuudet voivat olla, ja usein ovatkin, tyystin sattumanvaraisia tai syy-seuraus-suhde päinvastainen. Nämä teoreettiset näkökohdat tulee muistaa aihettamme käsiteltäessä.

Psykoanalyysi on paneutunut kaivelemaan lapsuuden tapahtumia ja luomaan tai löytämään loogisesti mahdollisia yhteyksiä lapsuuden tapahtumien ja analyysihetken psyykkisten ongelmien välille. Selvittelyn paljastukset katsotaan edellytyksiksi ongelmista vapautumiselle tai ainakin ongelmien lievittämiselle. Psykoanalyytikkona toimineen ja myöhemmin psykoanalyyttisten teorioiden (mm. arkkityypit, kollektiivinen piilotajunta, oidipuskompleksi kastraation pelko) oikeellisuuden kieltäneen Alice Millerin huomiot ja oivallukset lapsiin, pieniin herkkävaistoisiin olentoihin, kohdistuneen väkivallan merkityksestä myöhemmälle kehitykselle ovat huomionarvoisia. Psykoanalyytikkojen teoriat hänen mukaansa peittävät yhä tiiviimmin ja läpipääsemättömämmin todelliset lapsuuden traumaattiset kokemukset. Jos lähdetään teorioista käsin selittämään lapsuuden tapahtumia, potilas helposti luo mielessään teorian mukaisia tapahtumia, joita ei todellisuudessa ole ollutkaan. Tunnemme tutkitun tiedon perusteella muistin hataruuden ja muovautuvuuden. Valemuistojen muodostuminen on tunnettu vaara menneiden tapahtumien käsittelyssä.

Millerin mukaan kehossa säilyy muisti lapsuuden kauhuista, mutta tämä muisti ei nouse selkeään tietoisuuteen vaan ilmenee psyykkisinä ongelmina. Terapian tehtävänä on tietoisen muistiyhteyden palauttaminen. Teoria tuntuu kuivalta ja valjulta, sehän vain viittaa todellisuuteen. Todellisuus on mitä väkevin ja ihan oleellisinta omaa itseämme, olemassaoloamme. Jos onnistumme torjunnastamme ja selittelyistämme huolimatta elvyttämään muistijäljen, ja vielä persoonallisuutemme kestäisi hajoamatta muiston kauhistavuuden, meillä on mahdollisuus ainakin lievittää pahaa oloamme. Millerin mukaan nöyryytetyksi, halveksutuksi ja aliarvioiduksi tulleet hennot ihmistaimet ajautuvat sisäistettyyn itsehalveksuntaan, tunneilmaisujen estymiseen, sisäänpäin kääntyneisyyteen, yksinäisyyteen, masennukseen, toistamispakkoon, rangaistuksen pelkoon, oman omantunnon pelkoon, pelkoon omista sielunliikkeistä, joita pidetään kiellettyinä ja rikollisina. Kaltoinkohdelluilla on taipumus jatkaa pahoinpitelyä panemalla kanssaihmiset kärsimään itse saamistaan lyönneistä, huippuesimerkkeinä Adolf Hitler ja Nicolae Ceaușescu. Voi hyvin ymmärtää, että he, jotka tajuavat tarpeen lopettaa kärsimysten siirron, tuntevat vastenmielisyyttä väkivaltaviihteeseen, viihteellisiin murhaselvittelyohjelmiin tai ohjelmiin, joiden pääteemana on ilkeily tai kieroilu.

Käsitykseni mukaan oleellisinta Millerin havainnoissa on elimellisen muutoksen, muistijäljen jääminen hermostoomme. Fyysisestä väkivallasta, kivusta, kauhusta, toivottomuudesta, luottamuksen menetyksestä hoivaajaan, väheksynnästä, huomiotta jättämisestä, syyllistämisestä ynnä muusta vastaavasta jää muistijälkiä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta myöhempään kehitykseen. Tietoisuutemme tavoittaa vain häviävän pienen osan hermostomme toiminnasta. Todellisuudessa tietoisuuden ilmeneminen edellyttää aivojen eri osien laaja-alaista parin sekunnin aikaikkunassa tapahtuvaa yhteistoimintaa. Miller pyrkii lähestymään kokemuksellisesti alitajuista hermotoimintaa.

Lapsi-vanhempi-suhde on kokonaisuus, jossa myös lapsen käytös vaikuttaa vanhempaan. Levoton, helposti ärsyyntyvä, huonosti yhteistoimintaan taipuvainen lapsi todennäköisesti aikaansaa vanhemmassa voimakkaampaa ja karkeampaa kontrollointitoimintaa, joka voi johtaa fyysiseen ja henkiseen traumatisointiin. Tällöin traumatisoitumisen alkuperäinen lähde kallistuu enemmän lapseen itseensä. Tällöinkään vanhemman toiminta ei millään muotoa poista vastuuta vanhemmalta. Aikuinen on velvollinen valitsemaan mahdollisimman hienovaraiset kontrollikeinot. Aikuinen on moraalisesti ja oikeudellisesti vastuullinen.

 

Mitä epidemiologia kertoo lapsen kaltoinkohtelun ja psykiatristen sairauksien, erityisesti paniikin, yhteydestä?

Julkaisut tiettyjen lapsuuden haitallisten kokemusten (kuten fyysinen tai seksuaalinen väkivalta) yhteydestä mielenterveyden ongelmiin ovat synkkää luettavaa. Haitalliset lapsuuden aikaiset kokemukset (HLK) voivat olla monenlaisia, ilmetä rajoitetun ajan tai koko lapsuuden, vaihdella laadun ja voimakkuuden suhteen. Useamman tekijän yhteisvaikutus voi olla enemmän kuin osiensa summa ja traumatisoivia kokemuksia voivat hyvittää myönteiset kokemukset. HLK:t ovat moniulotteisia. Tutkimuksissa käytetyt HLK-luokat ovat usein osin päällekkäisiä ja sama kokemus voi sisältää toisen kokemusluokan ominaisuuksia. Uusiseelantilaisessa pitkittäistutkimuksissa (Goodwin RG, et al, 2005) ruumiilliset rangaistukset ja seksuaalinen hyväksikäyttö altistivat myöhemmille paniikkikohtauksille ja paniikkihäiriölle. Pakko-oireisessa häiriössä (OCD) oireiden vaikeus ja depressiivisyys korreloivat lapsuuden aikaiseen kaltoinkohteluun (Ou W, et al. 2021). Koetun lapsuuden aikaisen kaltoinkohtelun voimakkuus yhdistyi OCD:n oireiden vaikeuteen (Boger S, et al. 2020). Yhteys oli erityisen voimakas emotionaaliseen pahoinpitelyyn. Pahoinpideltyjen OCD-oireet olivat pahoinpitelemättömiä vaikeammat ennen hoitoa, hoidon jälkeen ja seurannassa. Lapsuuden aikainen ruumiillinen pahoinpitely on yhteydessä keuhkosairauteen, tupakointiin, ahdistushäiriöihin ja depressioon monien sekoittavien demografisten tekijöiden huomioinnin jälkeenkin (Goodwin RD, et al. 2012). Fyysisellä ja emotionaalisella pahoinpitelyllä ja huomiotta jättämisellä on syysuhteisia yhteyksiä depressiivisyyteen, lääkkeiden käyttöön, itsemurhayrityksiin, sukupuolitauteihin ja riskialttiiseen sukupuolikäyttäytymiseen (Norman RE, et al 2012). Vastikään (Sahle BW, et al. 2021) on julkaistu laaja katsausartikkeli (meta-meta-analyysi) haitallisten lapsuuden aikaisten kokemusten (24 erilaista HLK) yhteydestä yleisiin mielenterveyden häiriöihin ja itsemurha-alttiuteen. Yhteys löydettiin ahdistuneisuushäiriöihin, sisäistämishäiriöihin, depressiivisyyteen ja itsemurha-alttiuteen.

HLK:n ja mielenterveyden häiriöiden yhteyden epidemiologisiin tutkimuksiin liittyy ymmärrettävästi kultaisten tieteellisten metodien puutteellista noudattamista erityisesti tietojen keruun (saatavuuden), mutta myös retrospektiivisuuden, vuoksi. Näistä puutteista huolimatta yhteydet vaikuttavat varsin selkeiltä ja yhdenmukaisilta. Kuitenkin epidemiologisissa tutkimuksissa on voitu selvittää varsin yleispiirteisiä haitallisia osatekijöitä lapsuuden aikajatkumossa ja koetuissa henkisissä tiloissa. Selvittämättä jää kuinka hermosto toteuttaa käsittelyn alla olevat syiden seuraukset. Tosielämässä muuttujia tulee aikajatkumossa niin runsaasti, että kullekin ihmiselle muotoutuu ikioma elämäntaival ja kertomus.

 

Mitä tapahtuu hermotasolla ahdistuksessa, pelossa ja paniikissa?

Halutessamme ymmärtää ahdistusta, pelkoa ja paniikkia aivojen ja elimistön tasolla meillä on oltava teoreettinen kehys, johon tutkimus, havainnot, tulokset ja johtopäätökset asetetaan. Evolutiivisesti on perusteltua jakaa eliön toiminnat halu- ja puolustuskäyttäytymiseen. Yksinkertaisilla eliöillä tavataan elämää ylläpitäviin kohteisiin lähestymistä ja haittaa aiheuttavista kohteista vetäytymistä. Nisäkkäillä halu- ja puolustuskäyttäytyminen on monipuolista ja liittyy pitkälti samankaltaisiin aivorakenteisiin eri lajeilla. Havainnoinnin terävöityminen, huomion suuntaaminen ja toimintaan valmistautuminen ovat hyödyllisiä sekä halu- että puolustuskäyttäytymisyhteyksissä ja ovat riippumattomia eläimen tai ihmisen lähestymis- tai vetäytymissuunnista (Lang PJ, et al. 2013). Artikkelimme aihe koskee puolustusjärjestelmää, jonka jäsentämiseksi Perusini ja Fanselow esittävät (2015) saaliiksi joutumisen uhan teorian (predatory imminence theory), jossa yhdistetään ahdistus, pelko ja paniikki samaan jatkumoon sekä edeltävien tilojen että vastevalintojen osalta. Teoriaa tukee varsin mittava tutkimusaineisto eläimillä ja ihmisillä.

Esitän lyhyesti saaliiksi joutumisen uhan teorian. Kattavampia ja/tai syvemmälle meneviä tieteellisiä artikkeleita löytyy helposti ja runsaasti internetistä (esim. Tovote P, et al. 2015, https://www.frontiersin.org/research-topics/8045/pre-clinical-models-of-ptsd#articles). Puolustautumiskäyttäytymisen ensimmäinen osa on ympäristön tutkiminen mahdollisia vaaroja silmällä pitäen, ennen kuin on kohdattu varsinainen vaara eli saalistaja. Tässä vaiheessa aktivoituu mm. bed nucleus of stria terminalis (BNST), lateral septum, ventral tegmental area ja basolateraalinen amygdala. Ahdistushäiriöissä tämän vaiheen aivoalueiden aktivoituminen ja vaara-arviot ovat ylikorostuneet. Toinen vaihe käynnistyy kun saalistaja on kohdattu. Tällöin medial prefrontal cortex-amygdala-periaquaductal grey (PAG)-hermoverkosto aktivoituu havaittujen ulkoisten tekijöiden tai kuviteltujen vaarojen seurauksena. Tilanteeseen liittyvä tavanomainen käyttäytymismuoto on jähmettyminen. Subjektiivisen kokemisen tasolla pelko kuvaa tätä toista vaihetta. Kun peto hyökkää tai tilanne muuten on käynyt kauhistuttavan väistämättömäksi seuraa kolmas vaihe, jolloin paetaan tai hyökätään. Hermostollinen vastine on aivojen ohjaavan etuosan toiminnan estyminen ja keskiaivojen alueiden kuten dorsolateraalisen PAG:n aktivoituminen. Tämän vaiheen subjektiivinen ilmentymä on paniikki.

Aiheemme kannalta yksi oleellinen neurotieteellinen osa-alue on muistiin painamisen mekanismit ja se paljonko toistoja tarvitaan muistiin painamiseksi. Näyttää siltä muistijälki synapsitasolla (hermosolujen yhteyskohta) voidaan saavuttaa muutaman sekunnin hermoaktivaatiopyrähdyksellä (Villers A, et al. 2012). Muistiin painaminen voi tapahtua paitsi synapsien muovautuvuudella myös synapseista riippumattomalla solunsisäisellä tavalla. Solujen välinen muistin siirto voi tapahtua ncRNA:n (ei-koodaava RNA) avulla. Myös epigeneettinen DNA:n käsittely (DNA metylation) voi tulla kyseeseen (Abraham WC, et al. 2019).

Ahdistuksen, pelon ja paniikin kannalta keskeisiä aivoalueita ovat mantelitumake, jotkin osat aivorungosta, aivojen etuosa, hippocampus, aivosaareke ja BNST. Pelon oppiminen ja sammuttaminen käyttävät osin eri hermoverkkoja (Tovote P et al 2015). Nykyisissä tutkimuksissa päästään tarkastelemaan aivo-alueen sisäisiä (tumakkeiden ala-osien) yhteyksiä ja aivojen eri alueiden ala-alueiden (tumakkeiden alaosien) yhteyksiä yksittäisten hermojen tarkkuudella niin sähköpotentiaalien kuin molekyylienkin tasolla. Mikään yksittäinen alue tai hermosolu tai hermosoluluokka ei vastaa ahdistuksen, pelon tai paniikin kokemuksesta. Tarvitaan monien alueiden, eri hermoluokkien, gliasolujen, välittäjäaineiden ja hormonien yhteistoimintaa. Muovaavina tekijöinä ovat mm. aiemmat kokemukset ja muistista palauttamisen valikoituminen. Traumatisoituminen altistaa herkistyneen puolustuskäyttäytymisen laukeamisen monissa diagnostisissa häiriötiloissa (mm. OCD, PTSD, paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö).

 

Traumaattisten kokemusten vaikutus psykososiaalisella tasolla

Erityisesti ihmisten aiheuttamat traumaattiset tapahtumat altistavat traumaperäiselle stressihäiriölle (PTSD). Vaikutus on vielä syvällekäyvämpi silloin kun kaltoinkohtelija on oma vanhempi. Tällöin turvan lähde on myös vaaran lähde luoden hämminkiä ja sekaannusta lapsen mielessä. Traumatisoiva vanhempi vaikeuttaa lapsen kehittyvää tunnesäätelyä ja kykyä käyttää muiden apua hädän hetkellä. Lapsen kyky tehokkaaseen vuorovaikutukseen sosiaalisessa verkostossa heikkenee. He osoittavat jäykkiä ja tilannekohtaisesti epäasianmukaisia tunneilmaisuja, heikentynyttä emotionaalista itsearviointia, vaikeutta säätää kiihtymystä emotionaalisesti kiihottavissa tilanteissa ja vaikeutta toipua järkytyksistä tai kärsimyksistä. Sellaiset lapset ovat taipuvaisia eristämään itsensä tai vetäytymään ristiriitatilanteissa ja harvemmin aloittavat sosiaalista kanssakäymistä aikuisten ja ikätoverien kanssa. He eivät juuri odota apua vaikeissa tilanteissa ja ovat taipuvaisia arvioimaan toisten tulkinnanvaraiset tai jopa auttavat pyrkimykset vihamielisiksi. Heidän kykynsä liittyä ja hyötyä sosiaalisista verkostoista on heikentynyt. Nämä väittämät eivät ole nojatuolipohdintoihin perustuvia oletuksia vaan perustuvat tieteellisiin tutkimuksiin ja olen ne lainannut Charuvastran ja Cloitren vuoden 2008 review-artikkelista ”Social Bonds and Posttraumatic Stress Disorder”.

Lapsen kaltoinkohtelu ei rajoitu fyysiseen väkivaltaan vaan sen lisäksi siihen voi kuulua syyttely, vähättely, häpeän iskostaminen, huomiotta jättäminen. Tämä kaikki ja pienet osatkin näistä eivät voi olla jättämättä jälkiä omanarvontuntoon ja itsekunnioitukseen. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, tuskin yksikään lapsi ei saisi myös turvaa, suojaa, kannustusta ja muuta myönteistä panosta vanhemmiltaan. Traumat, lohdutukset ja vähemmän tunnelatauksen tapahtumat ovat niin moninaisia lapsuuden kulun aikana, että jokaiselle muodostuu aivan oma tarinansa ja selviytymisstrategiansa ynnä omanlaisensa hermoverkosto synapseineen, molekyylimalleineen, epigeneettisinen muunnoksineen ja aivoaaltomalleineen. Täytyy myös muistaa, että lapsi ei ole vain ”refleksikone”, jota voidaan säätää ulkoapäin, vaan jokaisen yksilön aivot toimivat spontaanisti yhdistäen aisti-informaation itsesyntyisiin aivotoimintoihin, mistä seuraa merkityksen löytäminen ympäristön tapahtumista.

 

Huomioita dualismiin pohjautuvista käsityksistä kauhusta ja sen syistä

Tähän saakka olen käsitellyt nykytieteellisen monistisen mallin mukaisesti lasten kaltoinkohtelun mielenterveydellisiä seurauksia. Monistisella mallilla tarkoitan, että mitattavat ruumiilliset ja kokemukselliset tilat ovat saman asian kaksi eri puolta yksilön toimiessa ympäristössään ja että syyt ynnä seuraukset ovat tutkittavissa näihin aloihin kuuluvilla muuttujilla. Dualistisessa tai pluralistisessa mallissa kokemukselliset tilamme ovat olemassa fyysisestä kehostamme riippumatta. Esimerkiksi teosofisessa mallissa ne ilmenevät hienonhienoaineisten kehojen kautta. Eri kehot vuorovaikuttavat toisiinsa. Opin mukaan elämässämme vallitsee karman ja jälleensyntymisen lait. Ne opettavat, että menneiden elämien pahat teot maksetaan seuraavissa elämissä kärsimyksillä ja hyvät myönteisillä seurauksilla. Siten yksinkertaisimmassa, karsituimmassa muodossaan pätee seuraava: jos tässä elämässä saan vanhemmaltani selkään, olen jossakin edellisessä elämässä konkreettisesti pieksänyt häntä tai tehnyt jotain vastaavaa kauhua aiheuttavaa hänelle. Johtopäätös on selkeä: olen itse syyllinen selkäsaunaani. Lapsuudessa piestyt kärsivät lapsuudessaan ja myöhemmin elämässään moninaisista vaivoista kuten ahdistuksesta, pelosta, paniikista, pakkomielteistä, pakkotoiminnoista, tic-oireista, masennuksesta, arvottomuudesta, yksinäisyydestä jne. He ovat sisäistäneet moitteet ja syyttävät itseään huonommuudestaan milloin minkäkin asian suhteen. He ovat suisidaalisia. Jos he kaiken surkeutensa lisäksi uskovat itse aiheuttaneensa omalla julmuudellaan selkäsaunansa psyykkisine seurauksineen, se voi olla aasin selän taittava viimeinen oljenkorsi hänen kestokyvyssään tai vähintäänkin tuskaa lisäävä taakka. Jotta asian ymmärtäisi paremmin, otetaan konkreettinen esimerkki. Nuori mies ei ole saanut koulutuspaikkaa eikä työtä. Hänen rakkautensa kohde on hylännyt hänet toisen vuoksi. Yksinäisenä ja ahdistuneena hän ei löydä voimavaroja ulospääsyyn ahdingostaan eikä suuntaa elämälleen. Aina paniikki- ja outoudentuntemiskohtauksen lievittyessä häntä painaa itsesyytös, ettei voi päästä irti paniikkikohtauksistaan. Kaiken lisäksi häntä painaa tutkittuun tietoon perustumaton, hänelle vahingollinen, päähänpinttymä, että on oman lapsensa pieksämisen vuoksi syyllinen kohtauksiinsa. Mielestäni on ajattelematonta, uhkarohkeaa ja tuomittavaa lisätä näiden haavoitettujen piinattujen kärsimystä ja ajaa heidät mahdolliseen itsemurhaan. Tältä osin karman lain tulkinta täytyy olla väärä ja vaatii uudelleenarviointia. Pelkkä uhrien kauhujen myötäeläminen ja inhimillisyys vaatii, että tämä ei voi olla oikein. Empatian laki on ensisijainen ja kaikki, mikä sotii sitä vastaan, on väärin. Vain jos meillä on kylliksi voimavoroja, voimme suhtautua vastoinkäymisiimme (myös tässä yhteydessä tarkoittamallamme tavalla itse aiheuttamiksi luokittelemiimme) kylmän viileästi ja kärsiä ynnä toimia toiveikkaasti eettisesti oikeaksi katsomallamme tavalla. 

Kristinuskon ja ruusuristiläisyyden piirissä katsotaan epäoikeudenmukaisen kohtelun kokeneen velvollisuutena olevan anteeksianto. Millerin mukaan traumaattista tekoa ei tule antaa anteeksi. Anteeksiannon vaatiminen estää pahoinpitelyn psyykkisen käsittelyn ja kokemuksesta vapautumisen. Käsitän Millerin tarkoittavan anteeksiannolla hyväksymistä. Siis pahoinpitely ei ole hyväksyttävissä ja on tuomittava. Tähän tulkintaan oletan helposti myönnyttävän. Toinen puoli anteeksiannossa on tietoinen tosiasian toteaminen ja päätös, että antaa asian olla, eikä emotionaalisesti (ja oikeudellisesti) hae hyvitystä jälkikäteen. Tällöin emotionaalinen side asiaan katkeaa ja epäoikeudenmukaisuuden kärsinyt voi jatkaa elämäänsä ja toimiaan vapautuneena. Tähän eivät kuitenkaan lopu asian kaikki ulottuvuudet. Aivoihin on jäänyt poispyyhkimättömät rakenteelliset ja toiminnalliset jäljet, jotka vääjäämättä vaikuttavat ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen. Ne vaikuttavat tiedottomasti eikä tietoisuus niihin yllä, vaikka voi jossain määrin vaikuttaa. Kammo ja sen kaverit kauhu, ahdistu, pelko, pakkoliikkeet ja pakkoajatukset pulpahtavat esiin milloin missäkin. Tässä mielessä anteeksiannon tahto- ja päätöstoimi eivät sittenkään ole enää vallassamme. Jälleensyntymisen ja karman lakien mukaan voidaan selittää, että uusissa ruumiillistuksissa yllä mainitut esteet voitetaan. Näin voidaan väittää. Väitteen tueksi kuitenkin tarvitaan tieteellistä näyttöä.

 

Loppupäätelmä

Lasten ruumiillinen rankaisu on länsimaisissa demokratioissa lailla kielletty ja on viimeisinä vuosikymmeninä vähentynyt (Pinter S. 2012). Myös asenteet välivaltaa kohtaan ovat jyrkentyneet. Ainakin parin sukupolven aikainen sananlaskun ”joka vitsaa säästää, hän lastaan vihaa” vihjaava toimintaohje on traumatisoinut jo tarpeeksi. Lasten traumatisoivien kokemusten vaikutukset aivojen rakenteeseen (Brooks SJ, et al. 2015) ja toimintaan ovat kiistattomasti osoitetut, samoin subjektiiviset kärsimykset ja kielteiset vaikutukset sosiaaliseen käyttäytymiseen. Terapiaa ei tässä artikkelissa käsitellä, mutta haluan mainita joitakin yleisiä periaatteita.

Mieleltään järkkynyttä ihmistä tulee lähestyä kunnioituksella, sympatialla, empatialla ja asiallisesti. Tulee varoa lisäämästä hänen taakkaansa ja ymmärtää hänen heikentynyttä kykyään käsitellä joustavasti tilaansa. Hänen kykynsä on heikentynyt mentaalisen asenteen muuttamisessa, tietojensa täydentämisessä ja työmuistissa pitämisessään sekä automaattisten vasteiden ennakoivassa hillitsemisessä. Näiden mentaalisen joustavuuden tilojen suhteen hän on taantunut ainakin akuuteimmissa vaiheissaan. Tulee ehdottomasti välttää tutkittuun tietoon perustumattomia oletuksia, väittämiä sekä viitteellisiä tai lausumattomia vihjailuita vaikeaan tilaan johtavista syistä, joita erilaiset ismit ja opit tarjoavat. Nämä väittämät voivat olla ratkaisevan tuhoavia hänelle. Tarvitaan avointa ja luottamuksellista yhteyttä, minkä puutteesta hän on varmastikin kärsinyt. Näiden yleisten ehtojen lisäksi auttajalta edellytetään monipuolista tietoa ja kokemusta. Mikäli nämä edellytykset eivät täyty lievimmässä tapauksessa avuton jää ilman apua ja pahimmassa tapauksessa autettava joutuu yhä sekavampaan tilaan ja on vaarassa aiheuttaa itselleen peruuttamatonta vahinkoa.

 

Viitteet

Abraham WC, Jones OD and Glanzman DL. Is plasticity of synapses the mechanism of long-term memory storage?. npj Sci. Learn. 4, 9 (2019). https://doi.org/10.1038/s41539-019-0048-y.

Boger S, Ehring T, Berberich G, Werner GG. Impact of childhood maltreatment on obsessive-compulsive disorder symptom severity and treatment outcome. Eur J Psychotraumatol. 2020 Jun 8;11(1):1753942. doi: 10.1080/20008198.2020.1753942. PMID: 33488994; PMCID: PMC7803079.

Brooks SJ, Naidoo V, Roos A, Fouché JP, Lochner C, Stein DJ. Early-life adversity and orbitofrontal and cerebellar volumes in adults with obsessive-compulsive disorder: voxel-based morphometry study. Br J Psychiatry. 2016 Jan;208(1):34-41. doi: 10.1192/bjp.bp.114.162610. Epub 2015 Sep 3. PMID: 26338992.

Charuvastra A and Cloitre M. Social Bonds and Posttraumatic Stress Disorder. Annu Rev Psychol. 2008 ; 59: 301–328. doi:10.1146/annurev.psych.58.110405.085650.

GOODWIN, R. D., FERGUSSON, D. M., & JOHN HORWOOD, L. (2005). Childhood abuse and familial violence and the risk of panic attacks and panic disorder in young adulthood. Psychological Medicine, 35(6), 881–890. doi:10.1017/s0033291704003265. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/15997608/

Goodwin RD, Wamboldt FS. Childhood physical abuse and respiratory disease in the community: the role of mental health and cigarette smoking. Nicotine Tob Res. 2012;14(1):91-97. doi:10.1093/ntr/ntr126

Lang PJ, Bradley MM. Appetitive and Defensive Motivation: Goal-Directed or Goal-Determined?. Emot Rev. 2013;5(3):230-234. doi:10.1177/1754073913477511

Lang PJ, McTeague LM. The anxiety disorder spectrum: fear imagery, physiological reactivity, and differential diagnosis. Anxiety Stress Coping. 2009;22(1):5-25. doi:10.1080/10615800802478247

Miller Alice. Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo – Helsinki – Juva. 1986. ISBN 951-0-11911-3.

Miller, Alice. Murra vaikenemisen muuri. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo – Helsinki – Juva. 1991. ISBN 951-0-16981-1.

Norman RE, Byambaa M, De R, Butchart A, Scott J, Vos T. The long-term health consequences of child physical abuse, emotional abuse, and neglect: a systematic review and meta-analysis. PLoS Med. 2012;9(11):e1001349. doi: 10.1371/journal.pmed.1001349. Epub 2012 Nov 27. PMID: 23209385; PMCID: PMC3507962.

Ou W, Li Z, Zheng Q, Chen W, Liu J, Liu B, Zhang Y. Association Between Childhood Maltreatment and Symptoms of Obsessive-Compulsive Disorder: A Meta-Analysis. Front Psychiatry. 2021 Jan 20;11:612586. doi: 10.3389/fpsyt.2020.612586. PMID: 33551875; PMCID: PMC7854900.

Perusini JN, Fanselow MS. Neurobehavioral perspectives on the distinction between fear and anxiety. Learn Mem. 2015 Aug 18;22(9):417-25. doi: 10.1101/lm.039180.115. PMID: 26286652; PMCID: PMC4561408.

Pinker, Steven. The Better Angles of Our Nature. A History of Violence and Humanity. Benguin Books 2012. ISBN 978-0-141-03464-5.

Sahle, B.W., Reavley, N.J., Li, W. et al. The association between adverse childhood experiences and common mental disorders and suicidality: an umbrella review of systematic reviews and meta-analyses. Eur Child Adolesc Psychiatry (2021). https://doi.org/10.1007/s00787-021-01745-2

Tovote, P., Fadok, J. & Lüthi, A. Neuronal circuits for fear and anxiety. Nat Rev Neurosci 16, 317–331 (2015). https://doi.org/10.1038/nrn3945

Villers A, Godaux E, Ris L. Long-lasting LTP requires neither repeated trains for its induction nor protein synthesis for its development. PLoS One. 2012;7(7):e40823. doi:10.1371/journal.pone.0040823