Ylimaallinen seikkailu
(Quo vadis – ad existere)
(Mahdollista
lukijaa kehotetaan paneutumaan tähän pienoisromaaniin hartaudella,
ymmärtäväisyydellä ja myötätunnolla.)
Ensimmäinen päivä
Alussa
oli mahdollisuus, kyky ja tahto. Jumala näki mahdollisuuden hyväksi ja asetti
sen ihmisen henkeen. Mutta myös Huskyyn. Ja ampiaiseen, amebaan, nokkoseen,
heliumiin, protoniin, outo-kvarkkiin, säikeeseen, primordiaaliseen
gamga-tetraetriin, painovoimaan ja aikaan. Myös ihminen näki mahdollisuuden
hyväksi, käyttökelpoiseksi ja tavoiteltavaksi. Mutta paitsi kehittymätön
ihminen niin aikojen virratessa myös tuloksiinsa, periaatteisiin yleensä tai
maailman etiikkaan pettynyt halusi kieltää mahdollisuuden. Niin Jumala lähetti
parakleetin – totuuden pyhän hengen, puolustajan, lohduttajan – ihmisen hengen
luokse. Parakleetti näytti hänelle kaikki neljä bardoa, helvetin ja paratiisin
seitsemän piiriä, tulevan taivaan sekä tuonelan majat kullekin hänen laatunsa
mukaan. Kuitenkaan moni ei halunnut nähdä mitä hänelle näytettiin. Itse asiassa
harva tahtoi nähdä, kuulla ja oppia. Mutta Jumala on pitkämielinen, laupias ja
armahtavainen ja suo kyllä uuden mahdollisuuden, uuden aamun sarastuksen.
Jumalan
kyvykkyys on ääretön. Niin minusta ainakin tuntuu. Paitsi nyt silloin kun hän
antaa arvottoman herjaavan materialistin menestyä lempeän palvelevan
filantroopin kustannuksella. Mutta parakleetti antoi ymmärtää, että kukin saa
mitä hänen osakseen tulee, saa sen mihin hän pyrkii, jos ei nyt aivan heti niin
kuitenkin myöhemmin, ennen kuin aika on kulunut loppuun. Ja näin on hyvä.
Ihmisen
kyky on äärellinen vaikka ihminen haluaisi nähdä oman kykynsä apoteoosin.
Saddam Hussein voi peloissaan vangituttaa ja pahoinpidellä vastustajansa tai
lahjoittaa kullatun rynnäkkökiväärin suosionosoituksenaan. George W. Bush voi
pudottaa lentopommin taistelussaan pahan imperiumia vastaan mutta kuvankaunis
Lena ei voi siirtyä pommin alta. Kenen kyvyt ovat suurimmat näistä kolmesta?
Lena voi lapsuudellaan, välittömyydellään ja turvattomuudellaan herättää
sympatiaa tai saada hyväntahtoiselta sotilaalta tilkan puhdasta vettä muttei
voi suojautua diktaattoreilta jos on syntynyt väärään klaaniin tai valtioon.
Saddam menettää valtansa Babyloniaan demokratian pyhälle soturille. Bush voi
käyttää myyttiset mitat saavuttanutta, toistaiseksi voittamatonta valtaansa,
joka voidaan kyvyksi tulkita. Bush on kyvykkäin mutta vain tilapäisesti.
Yhdysvaltain kyvyt faktisesti apoteosoidaan kristallikruunujen alla
markkinoiden palatseissa kuten antiikin Rooman keisarit korotettiin jumaliksi.
Voimme vain arvailla milloin yksinomaan uskonsa ja omat vaatteensa omistavien
katkeruus ja viha raunioittavat lännen maallisen hegemonian kaksoisvirtain maan
yli. Mutta mihin joutui Lena ja kuka hänet huomaa? ”Surkuteltava tapaus”,
myöntävät markkinavoimat ja jatkavat analyysiaan kaupan paraateissaan. ”Lena
oli, on ja tulee olemaan suurin taivasten valtakunnassa” sanoo parakleetti,
”hän on nyt dharmatan valoa loistavassa bardossa”. Ja näin on hyvä, ajattelin.
Mahdollisuus
ja kyky ovat tehottomat ilman tahtoa. Ja katso Jumala tahtoi ja minä näin
läpikuultavan sinertävän kaamoksen. Ei aurinkoa eikä kuuta. Paljaat lumiset
tunturit levisivät silmänkantamattomiin ja laaksot olivat peitettyinä
käppyräisiin vaivaiskoivuihin. Mikä ylevyys, rauha ja hiljaisuus! Autuuden
täyttämä ekstaasi! Ja minä hiihdin, tai oikeammin liidin, jänkää ja tunturin
laitaa, vaivaiskoivujen lomitse ja keropäiden yli. Aikaa ei tuntunut olevan,
oli vain olemista ja vaivatonta kulkua kunnes pysähdyin ja kaivoin
itsetiedottomasti hangen alle onkalon, jossa makasin kuin riekko kiepissään,
kuin sikiö lämpöisessä kohdussaan. Noitarummun yksittäiset kumahdukset
kantautuivat harvakseltaan kaukaisuudesta. Ja tuli ehtoo, ja tuli yö sekä aamu,
toinen päivä.
Toinen päivä
Rummun
lyönnit kaikuivat hiukan selvemmin ja tiheämmin voimakkuudeltaan aaltoillen,
väliin rytmiä tavoitellen. Ja jumala loi ihmisen, kaltaisensa, kuvakseen, jotta
ihmiset näkisivät ihannekuvansa, jota kohden pyrkiä. Hän asetti ihmiseen
itsetietoisuuden, kokemuksellisuuden ja merkityskokemuksen, jotta hän kysyisi
mikä on olemisessa, tekemisessä ja tulemisessa tärkeintä sekä valitsemaan
parhaimman. Mutta ihminen näki evoluution hyväksi – ja sen moottorin,
kilpailun. Hän katsoi eläimiä ja ihmisiä ja havaitsi niiden ja heidän
taistelevan ruuasta, parittelukumppanista, johtajuudesta, arvosta, laitumista,
asuinpaikasta ja vallasta. Hänen henkensä suoritti induktion ihmetempun ja
päätteli kilpailun olevan yleinen laki, luonnon laki. Kilpailu asetettiin
evoluutiojumalan perustuslaiksi. Luonnontieteen kilpailu eliön tai lajin
elossasäilymiskeinona ja samalla yksilön/ryhmän emansipaationa redusoitiin
ideana niin talouteen, psykologiaan kuin sosiologiaankin – niin sanalla sanoen
oletusarvona inhimillisen tajunnan koko alueeseen aina kirkkaasta tietoisesta
syvimpään tiedottamaan asti.
Jumala
asetti ihmiseen hengen, jotta hän tutkisi niin maan kuin taivaankin
salaisuudet. Mutta ihminen ei tuntenut henkeä eikä taivasta. Hän näki ja
ymmärsi vain maan. Ja katso minä näin massojen hyökyvän Bastiljiin, kiihkosta
vääntyneitä kasvoja ja nyrkkiin puristettuja käsiä vilisi silmissäni, pistävä
hien haju tunkeutui sieraimiini. Joukko pölmäytti ilmoille sankan pölyn ja kumun,
joka soi vieläkin korvissani: ”Jumala on kuollut, kaiken mitta on ihminen.” Ja
katso ilmestyi tuima, paksuviiksinen ja tuuheakulmakarvainen mies. Hän nosti
oikean käsivartensa ja huusi: ”Ettekö ole kuulleet, Jumala on kuollut. Ihminen
on kaiken mitta. Heittäkää orjien ja heikkojen filosofia. Yli-ihminen on
syntynyt. Hänelle kaikki on luvallista.” Ja minä näin hänen tuskissaan
kaulaavan ajojuhtaa, jota ajuri oli ruoskinut liikkeelle. Materialistinen,
mekanistinen ja luonnontieteellinen maailmankuva levisi ja täytti ihmisten
mielet. Se saavutti täydellisen monopolin aseman tärkeimmillä elämänalueilla.
Ihmisen henki ja subjektiiviset kokemukset pyrittiin saattamaan
merkityksettömiksi – aivojen väheksyttäväksi eritteiksi, vähämerkityksisemmäksi
kuin mitä lima on nenän eritteenä. Erään huippunsa tendenssi saavutti
behaviorismissa, jossa henki kutistettiin pelkäksi käyttäytymiseksi.
Jumala
näki kokemuksellisuuden hyväksi jotta ihminen tutkisi merkityksen kokemista ja
kysyisi miksi, mitä varten, mikä on päämäärämme, tēloksemme. Hän
asetti teleologian tutkimusalaksemme. Mutta ihminen ei nähnyt määränpäätään.
Hän seurasi luontoa ja tutki miten prosessit etenivät
syy-seuraussuhteellisesti. Hän asetti luonnontieteet yli muiden kultaiseksi
standardiksi kaikille aloille. Hän tutki massoja, keskiarvoja ja tulokset
palvelivat hallitsemista ja hallintoa eikä ihmisen inhimillisen kipeän
olemassaolon merkityskokemuksen ymmärtämistä. Luonnontieteellisen
tieteenkuvan tammi oksineen ja lehtineen peitti auringon ja kuun niin pitkään
ja totaalisti että vain ani harva arvasi kysellä muiden tieteenkäsitysten
perään tai peräti kehitellä niitä tai keksiä uusia.
Kun
minä tämän kaiken näin, tulin minä surulliseksi ja olin pitkään hiljaa.
Hiljaisuutta kesti kolme aikaa. Silloin kuulin Panin soittavan huiluaan, alkuun
tapaillen mutta aikaa myöten melodia kehittyi vivahdekkaammaksi. Noitarummun
kera huilu muodosti ihanan dueton. Melankolinen intro vaihtui iloisiksi
mukaansatempaaviksi tuulahduksiksi; poco a poco accelerando – larghetto
– diminuendo – presto. Huilun pinnallisuuteen kumautteli rumpu syvyyttä. Ei
sarvet, reisien villa eikä pukinsorkat haitanneet tunnelmaa. Ja tuli ehtoo, ja
tuli yö sekä aamu, kolmas päivä.
Kolmas päivä
Ja katso minä näin suuren valkotiilisen
rakennuksen kuin sairaalan. Käytävällä käveli kiiruhtaen kaksi hahmoa. Nuorempi
seurasi vanhempaa hänen oikealla sivullaan puoli askelta jäljessä. Hän aukoi
vanhemmalle eteen sattuneet ovet, seurasi kiinteästi tämän liikkeitä ja eleitä
valmiina nyökkäämään päätään, matkimaan ilmeitä ja ynähtämään: `yy yhm`. Ja
rakennus oli sisältä kalkittu valkoiseksi. Sitten vanhempi oli hävinnyt,
nuorempi varttunut ja minä tiesin hänen nyt olevan laitoksen johtajia. Hän
pälyili edelleen ympärilleen kuin etsien missä kohdin myötäillä ja missä
paheksua aina establishmentin mukaan. Tämä dokeettinen persoona ei enää ollut
näennäinen vaan näennäisyydestä oli tullut persoonan ydinolemus. Minä
ihmettelin suuresti, sillä Pohjanmaalla kunniakas mies ei käyttäydy noin.
Suoraselkäisyys, rehtiys ja arvokkuus vaativat mieheltä muuta. Liehakoija
lienee – kenties harkintansa perusteella – mielestään käyttäytynyt oikein.
Mieheltä kyllä odottaa ainakin harkinnan jälkeen toisenlaista johtopäätöstä
käyttäytymisensä suhteen, kohteliasta mutta arvokasta. ”Laivojen ominaislaatu
on onttous, ne kelluvat onttouden perusteella. Jos laivoilta puuttuu onttous,
ne eivät pysy pinnalla vaan uppoavat. Siksi niiden on pysyttävä onttoina, jos
mielivät pysyä pinnalla, suorittaa tehtävänsä. Laiva hallitsee syvyydetkin kun
se vain pysyy onttona pinnalla.” Katselin ympärilleni mutten nähnyt puhujaa.
Vasta myöhemmin ymmärsin puhujan olleen parakleetin. Minä nurisin ja intin,
että oli liian juhlallista puhua laivoista, termi ”jolla, paatti, vene” aivan
hyvin välttäisi.
Edellinen kuva oli jo hävinnyt kun minulle
näytettiin seuraava. Minulle näytettiin suurta palvelulaitosta
organisaatioineen, hallintokaavioineen ja rakennuksineen. Oli työntekijöitä,
pomoja, lautakuntia. Huomioni kiinnitettiin poliittiseen hallinnoijaan. Hän
järjesteli työntekijöitä ja pomoja laitokseen ja siitä pois. Valintakriteerinä
hän näytti käyttävän poliittista sopivuutta. Keskusteltiinko arvoista,
rajahyödyistä, ihmisten tarpeiden ja kykyjen huomioimisesta palveluiden
johtamisessa, motivoinnista? Ei, sellaista en kuullut enkä nähnyt. Minulle
näytettiin vielä kuinka hallinnoijan oma joukko vaieten siirsi hallinnoijan
syrjään. Ja näyttämölle ilmestyi nuorukainen kasvojen pyöreyden ja värin
puolesta hän muistutti juottoporsasta ja hän nauroi `heh heh ja röh röh`. Hän
ei tiennyt mitä tarkoittaa hienotunteisuus, kohteliaisuus ja lähimmäisen
kunnioitus. Panta puristi hänen kaulaansa eikä panta häntä – kummastuksekseni –
haitannut. Kuljetusremmiä piteli ylempi viranhaltija. Mutta Babylonista nousi
peto, näöltään kauhistuttava ja se hallitsi koko ryhmää ja koko maata. Ja katso
minä näin enkelin lentävän oikealta. Lentäessään hän puhalsi pitkään korvia
huumaavasti pasuunaan. Enkeli painoi hehkuvalla poltinraudalla pedon otsaan
polttomerkin. Siinä luki `markkinavoimat`. Mutta peto peitti oikean nimen
toisella brändillä nimeltään demokratia, sillä demokratiasta oli jäljellä enää
kauppanimi, tavaramerkki. Peto ohjattavineen heittivät vetensä päälleni ja minä
menetin tajuntani.
Kun
minä myöhemmin herättyäni tämän kaiken muistin, tulin minä hyvin surulliseksi
sillä sisimmässäni olin aina tuntenut syvää – tosin välillä voimatonta –
kaipuuta hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja kun istuin harhailevin,
sumuisin ajatuksin pää kumarassa tukien leukaani oikeaan kämmeneeni tunsin
kouran vasemmalla hartiallani ja näin parakleetin istuutuvan oikealle
puolelleni. Kosketus oli hellä mutta vakaa ja hänestä uhkui myötätuntoa ynnä
selkeää elämän ymmärrystä. Hän puhui niin kuin hän, jolla valta on. ”Poikani
olet nähnyt kylliksi”, hän sanoi, ”etkö tiedä, demokratia on myytti, ihmisen
vallanhalu ääretön. Totuuden he vääristävät palvelemaan valtaa. Olet jo
ilmoittanut heille kuinka tulee tarkastella yhteiselon perustana olevia arvoja
ja toimia parhaiksi havaittujen mukaan mutta eivät he halua kuulevin korvin
kuulla. Lähdetään.”
Hän
ohjasi minut vuorelle. Aurinko alkoi värjätä läntistä taivaanrantaa
punertavaksi. Hesperos syttyi taivaalle. Illan usva peitti hiljalleen laaksoja.
Tunnelma oli levollinen. ”Etkö muista dharmaasi. Etkö muista mitä lupasit
itsellesi ja elämälle tämän maan päälle tullessasi?” hän sanoi rauhallisesti.
”Muistathan kuinka hurmioiduit lapsena luonnon kauneudesta, etsit elämän
tarkoitusta ja totuutta. Lupasit palvella totuutta ja hyvyyttä kaikesta
sydämestäsi.
Katsos,
demokratia on väline, työkalu. Jos haluat ilmaista saman tietokonetermein, voit
pitää sitä ohjelmana, softana, jolloin itse tietokone on yksilö, yksittäiset
tietokoneet muodostavat verkon, yhteisön. Ohjelman voit ladata verkosta, mutta
ohjelma esiintyy useina versioina ja kussakin koneessa ohjelma toimii
yksilöllisesti hieman eri tavoin muihin ohjelmiin nivottuna. Täten jokaisessa koneessa
ohjelma toimii enemmän tai vähemmän toisista poiketen. Samoin on demokratian
laita, toimiakseen se vaatii käyttöjärjestelmän, jota vastaa ihmisyksilöissä
arvot. Arvot ovat se pohja, perusta, tahto, joka luotsaa toimintamme ja
sääntelee kuinka ohjelmia käytetään. Ohjelma sinänsä ei ole hyvä tai paha, vaan
tarkoitus, johon niitä käytetään. Tosin on ohjelmia, jotka on luotu
arveluttavia päämääriä varten kuten tietokonevirukset tai sotapelit. Vanhempi
tapa ilmaista asia on vertauskuva valjakosta. Ihmisen tahto, joka perustuu
arvoihin, on ohjastaja, hevoset ovat ohjelmia, hyvin ja arvokkaasti
koulutettuja tai huonoja. Vaunuarmeijaa ohjaa suurimman, päällikön tahto.
Antiikin
Ateena, Pallas Athenen ja hänen pöllönsä suojeluksessa, valitsi ajoittain
demokratian hallitusmuodokseen. Silloin vapaat miehet – eivät esimerkiksi
naiset ja orjat – olivat oikeutetut äänestämään ja käyttämään puhevaltaa.
Heillä keskuudessaan muodostui reettoreiden ammattikunta ja myös puhujien sekä
opettajien. Eräät sofistit olivat tällaisia opettajia. He ottivat opetuksestaan
palkkaa, joka oli Sokrateelle kauhistus. Jo palkan nosto sinällään osoitti
heidän kelvottomuutensa: vapaa mies opettaa totuuden rakkaudesta, ei palkasta.
Näiltä sofisteilta puuttui agatoksen, hyvän ja diakiosynēn, oikeamielisyyden
rakkaus. Mutta asian kääntämisen päälaelleen he osasivat.
Sokrates
puolestaan etsi oikeaa, hyvää ja kaunista, kalos. Hän tunnusti
viisauden puutteensa toisin kuin näennäisesti viisaat, sofoi. Hän
kehitti majeutiikan, eräänlaisen henkisen synnytysopin. Muutamalla kysymyksellä
hän sai keskustelukumppaninsa paljastamaan todelliset tarkoituksensa. Kuten voi
kuvitella nämä eivät juuri päivänvaloa kestäneet. Näin hän suututti
valtaapitävät, jotka sitten aikaa myöten saattoivat hänet hengiltä. Hänelle
annettiin mahdollisuus maanpakoon mutta uskollisena elämäntehtävälleen ja
kunnian miehenä hän mieluummin vei tehtävänsä loppuun ja alistui kohtaloonsa.
Taipuisia sofisteja vallanpitäjät sen sijaan arvostivat. He opettivat kuinka
eristiikalla ja retoriikalla voitetaan vastustajat. Ja mikä parasta, heidät
voivat vallanpitäjät ostaa puolelleen, heidän sielunsa oli myytävänä.
Vallanpitäjät vetosivat sentään johonkin itseään korkeampaan; Pallas Atheneen
ja hänen pöllöönsä.
Mikä
on se korkeampi auktoriteetti, jolla tämän päivän demokratia lepää? Se ei ole
Pallas Athene eikä ainoa Jumala. Jumala on pantu viralta ja julistettu
kuolleeksi. Onko korkeampi auktoriteetti ihminen? Ei. Kun ihmiskeskeisyys ja
maapallokeskeisyys oli hylätty viime vuosisadalla, niin materiakin menetti
merkityksensä, ainekin muuttui energiaksi, jota hallitsivat kvantit, sattuma ja
todennäköisyys. Ihminen biologisena eliönä – ei ihmisenä vaan eläimenä kuten
tiedemiehet mieluiten häntä kutsuvat kirjoituksissaan ja puheissaan – oli vain
yksi variaatio monista. Ihminen oli pelkästään evoluutiota hallitsevan
kilpailun muodostama. Behaviorismi riisti ihmiseltä sielun, sosialismi ja
natsismi vapauden. Heidegger julisti olemassaolon ahdistustaan sivistyneistöön
ja he edelleen kansaan. Freud karisti luulomme itseohjautuvuuteen asettaen
tiedostamattomat seksuaaliset voimat meitä hallitsemaan. Uljaasta modernismista
siirryttiin postmodernismiin. Kaoottisuus, bernsteinilaisuus (tärkeintä on
toimia) ja kilpailu muotoutuivat korkeimmiksi arvoiksi.
Muistele
ajanjaksoa 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Köyhien ja alistettujen huulille
sana ”vapaus” oli suloinen. Ah, vapautus orjuutuksesta, nöyryytyksestä,
väheksynnästä – niin maallisesta kuin taivaallisesta. Tasa-arvolla nujerrettiin
valtiaat ja virkamiehet. Tasa-arvo toimi käsikassarana pomojen ja pamppujen
vallan nujertamiseksi. Toisessa maailmansodassa vihdoin voitettiin fasismiksi
turmeltunut hierarkia. Demokratia levitti propagandaansa, demokratia oli ainoa
hyvä, muut järjestelmät ideologioineen pahoja. Valta selitettiin olevan
kansalla äänestyksen perusteella ja siten jokaisella täysi-ikäisellä yksilöllä.
Laulettiin: ”Ei muuta kunniaa kuin kansa kaikkivaltias”. Suoritettiin kansan
apoteoosi; Jumalan sijasta kansa oli nyt kaikkivaltias, sille kunnia. Pallas
Athenen virkaa hoiti nyt kansa. Vapaus ja tasa-arvo korotettiin pyhiksi, pyhäin
häpäisijöitä paheksuttiin ja heitä rangaistiin. Pyhien nimien lausuminen avasi
ovet. Ihmiset kokivat yhteisen asiansa tärkeäksi, heillä oli pyrkimys ja
päämäärä, elämän mielekkyys. Demokratiassa saavutettiin monenlaista maallista
hyvää. Mutta sitten talouselämä luikerteli Euroopassakin demokratian
paratiisiin, liike-elämän tahto rupesi ohjaamaan demokratiaa, muutti
demokratian pelkäksi ulkokuoreksi.”
Parakleetin
puhe alkoi etääntyä tietoisuudestani. Viulun hento ääni voimistui. Kuinka ihana
sävelkulku! Lumoavaa! Matalat hitaat soinnut, portaaton nousu oktaavilla,
keinahtelu, alas, keinahtelu, molto vivace, vivace. Vihdoin arastellen rumpu ja
huilu tapailevat mukaan. On saapunut myöhäinen ilta, tulee yö ja aamu, neljäs
päivä.
Neljäs päivä
Parakleetti
johdatti minut kukkulan laen itäiselle rinteelle. Istuuduimme matalaan
heinikkoon pihlajan juurelle kostean lämpimään aamuilmaan. Pääni oli
painuksissa. Hän katsoi kohden nousevaa aurinkoa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen
hän avasi suunsa ja alkoi puhua hiljaisella äänellä. ”Katsos, lapseni, ihmisen
ymmärrys on vajavainen mutta hitunenkin oikeaa tietoa, gnosista,
tai jopa pelkästään uskomus, doksa, auttaa häntä kestämään elämän
löytöretkellä. Oikea puhe on kuulijalleen hyvää, totta ja hyödyllistä. Pyrin
siis täyttämään nämä vaatimukset sinua kohtaan. Muinaisina aikoina ihminen otti
osaa mystisesti luontoon ja tapahtumiin yleensä. Tällaista kokemuslaatua tapaa
vielä luonnonkansoilla ja lapsilla yleisesti sekä monen yksittäisen ihmisen
saattaa vallata samantapainen olotila. Tätä kokemusta on kutsuttu participatio mystiqueksi.
Tällöin ihminen tuntee korkeamman voiman läsnäolon, epämääräisen mutta
voimakkaan, usein pelonomaisen, numinoosisen tunteen meihin vaikuttavasta
suuremmasta ja mahtavammasta. Nykyisin tällaista kokemusta pyritään välttämään.
Pelätään sen liittyvän puhkeavaan mielisairauteen. Usein lääkärit ja psykiatrit
määräävät psyykenlääkkeitä, neurolepteja, jotta olotila ei toistuisi. Kuitenkin
elämys voi olla kokijalleen merkityksekäs ja oikein annosteltuna
persoonallisuutta lujittava. Se saattaa olla väkevä uskoa suova voima.
Eksistentiaalisen fenomenologian termistöä käyttäen kyseessä on paramorfinen
transsentoituminen, jossa merkitykset helposti valjuuntuvat välitettävyyden
(kommunikoitavuuden) vaikeuden vuoksi sekä nämä merkitykset pyrkivät
kadottamaan intentionaalisuutensa ja funktionsa symbolina siten, että ne
likimääräistetään kokemusmerkityksiksi. Kyseessä on kuitenkin ylivoimaisesti
merkityksellisempi, olemassaolon ymmärrettävyyttä lisäävä jäsentyminen,
harmoniaa, lujuutta ja selkeyttä luova prosessi.
Antiikin
Kreikassa jumalat hallitsivat vapaina eetteritaivaissaan maailmaa ja ihmisiä.
He sekaantuivat ihmisten asioihin ja saattoivat valepuvussa tulla koettelemaan
ihmisiä tai antamaan neuvoja tai rankaisemaan heitä. Mutta mikä tärkeintä,
ihmiset olivat jumalille alisteisia; demiurgit jopa loivat ihmisen. Kuoleman
jälkeen jumalat tuomitsivat ihmiset heidän tekojensa mukaan. Samoin uskottiin
myös muinaisessa Egyptissä. Platon näki, että muuttumattomassa ideamaailmassa
oli ihmisen alku ja myös päämäärä, jota kohti hän pyrki. Ideamaailma oli
ihmisen koti ja korkein idea oli hyvän idea, joka siis hallitsi
maailmankaikkeutta. (Ajatusmallista ei ole pitkä matka kristinuskon hyvään
isäjumalaan.) Ajatuksella voitiin tavoittaa ideain heijastukset, matemaattiset
objektit. Ajatukset olivat muuttuvia ideain heijastuksia samoin kuin fyysisen
maailman kuvat ja varjot ovat konkreettisten objektien heijastuksia. Ajatus ei
siis ollut Platonille korkein vaan korkein oli ideain maailma, rauhan ja
oikeudenmukaisen järjestyksen maailma, joka oli ihmistä korkeampi mutta – mikä
parasta – ihminen voi sinne päästä.
Kristinuskossa
ihminen on selkeästi alistettu Jumalalle, pyhälle kolmiyhteydelle sekä vallalle
päässeissä kirkoissa kirkon hierarkkiselle vallalle. Kirkko pyrki riistämään
ihmisiltä suoran yhteyden Jumalaan asettaen itsensä välittäjäksi ihmisen ja
Jumalan välille. Mutta tärkeintä tässä on, että korkeimpana auktoriteettina
pidettiin kolmiyhteistä Jumalaa. Kuuluisimmat ja vaikutusvaltaisimmat filosofit
pitkälle aina Uudelle Ajalle saakka eivät kiistäneet Jumalan hegemoniaa; he
soivat Hänelle kunnian. Yksittäisten ihmisten ja yksilöiden mielenkiinnon
keskittyessä yhä enemmän luonnontieteisiin teologiset ja uskonnolliset asiat
menettivät kiinnostavuuttaan. Perustutkimuksen lisäksi keskityttiin aineellista
hyötyä tavoittelevaan tutkimukseen ja keksintöihin. Alettiin havaita, että
Jumalaa ei enää tarvittu selittävänä tekijänä. Tieteessä luonnonlait korvasivat
Jumalan. Napoleonin kerrotaan kysyneen tähtitieteilijä Laplacelta mitä tämä
arvelee Jumalasta. Laplace vastasi: ”Emme enää tarvitse koko Jumala‑hypoteesia”.
Olympoksen
jumalat ja kristinuskon Jumala olivat menettäneet auktoriteetin asemansa.
Samoin oli hylätty hyvän idea, joka on kaiken yläpuolella ja joka luo kaiken
muun ja jonka tietoon ihminen voi päästä suuntaamalla sielunsa tähän olemassa
olevaan tiedon ja totuuden alkusyyhyn. Jumalat, Jumala ja hyvän idea
haalistuivat kollektiivisen tietoisuuden horisontissa sekä siirtyivät luokkiin
myytit, sadut ja käyttökelvoton kellastunut, pölyttynyt filosofian historia.
Syy-seuraussuhteinen ajattelu ja havainnointi valtasivat tunnustetun
tiedonhankkimiskeinon aseman. Näissä ei sinällään ole mitään pahaa vaan päinvastoin
ne edistävät tietouttamme ja mahdollisuuksiamme hallita fyysistä maailmaa.
Mutta se, mitä tässä tarkoitan on, että steriilit käsitteet eivät suo
inhimilliselle kokemuksellisuudelle tukevaa perustaa, Kokonaisvaltaisemmat
myytit tai arkkityypit puolestaan luovat tällaisen perustan eivätkä siten ole
joutavanpäiväisiä. Mielipiteiden luojien ja mielipidejohtajien ei tulisi
ylenkatseellisen halveksivasti mitätöidä tai puritaanisen kiihkomielisesti
taistella ihmisen minuutta vahvistavia käsitysmaailmoja vastaan. Kullakin
käsitejärjestelmällä on oma soveltuvuusalueensa eivätkä ne sinällään ole
toistensa kilpailijoita jos vain hyväksytään ja kunnioittaen arvostetaan kunkin
järjestelmän elämää tukevaa ja rikastuttavaa roolia. Mutta yleinen kehitys
länsimailla ei ole käynyt tätä keskinäisen kunnioituksen tietä.
Kolmen
viime vuosisadan sekularisoitumisprosessi on monivivahteinen ja koskee kaikkia
elämän alueita. En kuvittele enkä pyri antamaan täydellistä luetteloa mutta
joitakin oleellisia sinun on hyvä tuntea, jotta ymmärtäisit joitakin nykyiseen
sielulliseen kaaokseen johtaneita kehityslinjoja. Mutta tärkeintä kaikessa on
löytää parannuksen tie ja luotan historian tuntemisen auttavan tielle
pääsemisessä sekä sillä kulkemisessa.
Valistuksen
ajan rationalismi oli antiteesi sokealle uskolle. Ihmistä pidettiin
keskipisteenä nyt kun maapallo kadotti maailmankaikkeuden keskipisteen aseman.
Ihminen oli aktiivinen toimija. Paitsi rationalismi myös hedonismi kukoisti
eikä nautintoja enää pidetty syntinä vaan niitä suorastaan tavoiteltiin.
Taloudessa tämä näkyi vaatimuksena vapaasta tavarantuotannosta ja kaupasta.
Elämänymmärrys oli myös positivistista; uskottiin ihmiseen, järkeen ja
talouteen. Haluttiin syrjäyttää paitsi kirkko myös monarkiat. Aika oli sanalla
sanoen materialismin esiinmarssia, huomio kiinnitettiin ulkoiseen maailmaan ja
sen nurjista oloista uskottiin voitavan siirtyä materiaaliseen hyvinvointiin.
Alettiin kaivata poliittista vapautta, yleinen äänioikeus alkoi olla
todellisuutta vasta 1900-luvulla. Toinen puoli vapautta koski omantunnon
vapautta. Diskurssi kulki kirkon sokeasta uskosta positivistisen materialismin
uskoon ja vasta myöhemmin lähestyttiin synteesiä, jossa hyväksyttiin ihmisten
juridinen yhdenvertaisuus maailmankatsomuksesta riippumatta. 1800-luvulta
alkanut sosialistinen ja demokraattinen liike valitsi materialismin
elämänymmärryksekseen. Bernsteinin sosialismissa tärkeintä oli prosessi, ei
niinkään päämäärä.
Edistysoppi,
vapaus ja tasa-arvo olivat uudet korkeammat voimat. Mutta ne ovat ihmisestä.
Rousseaun Emilie vei lapsilta auktoriteetin. Ilman vertikaalista sielun ja
hengen ulottuvuutta seurasi olemassaolon kiergegardilainen ahdistus,
eksistentiaalinen tyhjyys: syvin totuus on angst. Ja viimein Einstein hävitti
todellisuuden aineellisen pohjan. Aine oli vain energian väliaikainen
tiivistymä, joka ihmisessä toimi kartesiolais-pavlovilaisena refleksikojeena.
Tiedätkö, on korkea aika siirtyä postmodernismin kaaoksesta transmodernismin
aikakauteen.”
Olin
nukahtanut parakleetin monologiaan. Heräsin kesäkukkien tuoksuun. Mehiläinen
pörräsi medenkeruumatkallaan korvani juuressa. Perhonen liikutteli siipiään
timotein varrella. Aurinko oli sivuuttanut zeniitin. Pihlaja soi varjonsa
päivän kuumuudessa. Tunnelma oli epätodellinen mutta silti tajunta merkillisen
selkeä ja aistimukset kirkkaat. Nousin seisomaan ja läksin astelemaan itää
kohden. En ajatellut miksi juuri itään eikä jonnekin muualle. En tarvinnut
mitään päätöstä; kuljin itsetiedottomasti tuntematta päämäärää. Matka kävi alas
kukkulaa, kaarrellen metsikössä kunnes puiden lomitse siinsi meri. Jonkin
matkan päässä hiekkarannasta makasi purjealus ankkurissa. Kahlasin veteen ja
uin laivalle. Nostin ankkurin ja purjeet. Läntinen tuulenvire tarttui
purjeisiin. Ohjasin laivan niemen nenän ohitse avomerelle. Läntiselle taivaalle
ilmestyi mustia pilviä. Tuuli navakoitui muuttuen kylmemmäksi. Kasvavat aallot
rupesivat keinuttamaan laivaa. Ilosta tartuin tiukemmin ruoriin myrskypuuskien
tempoessa alustani yhä suurempiin nopeuksiin. Nousi todellinen rajuilma.
Suolaiset pärskeet läiskyivät päälleni. Tunsin riemua ja itseni voimakkaaksi
luonnon kumppaniksi, en herraksi vaan kaveriksi. Luonto osoitti väkevyytensä ja
minä alistuin ekstaattisella antaumuksella Hänen mahtiinsa. Tällä
alamaisuudella Hän hyväksyi minut veljekseen. Rajuilman hämäryys vaihtui yöksi.
Yksi mastoista rysähti aaltoihin aluksen heittäytyessä voimakkaasti vasemmalle
kyljelleen. Rysäyksen ääni sinänsä lähes peittyi tuulen ulvontaan ja meren
kuohuihin. Väsymättä ohjasin purttani kunnes hitaasti Oceanuksen bakkaali
ohitti klimaksensa ennen auringon sarastusta.
Viides ja sitä seuraavat päivät
Itäisen
taivaanrannan punertuessa tyrskyt olivat jo asettuneet korkeiksi mainingeiksi.
Niukassa valossa aloin erottaa yön vahingot: katkenneen maston lisäksi purjeet
olivat riekaleina ja köydet sikin sokin sekä katkeilleet. Hetkessä kadotin
voimani ja vajosin uupumuksesta kannelle sikeään uneen.
Heräsin
auringon polttavaan kuumuuteen suolaisella ihollani. Ruumasta löysin
tynnyreistä makeaa vettä, suolattua kalaa, leipää ja viiniä. Peseydyin, oioin
kangistuneita raajojani ja särkeviä lihakisani. Kannoin aterian kannelle ja
söin hiljaisuuden vallitessa ihaillen ulappaa ja taivasta. Maata ei näkynyt
horisontissa. Kulutin päivän korjaillen ja paikkaillen purjeita. Illan tullen
laskeuduin levolle mielestäni pehmoiselle merimiehen vuoteelle.
Ilmarinen
ilman jumala näki parhaaksi antaa tuulen puhaltaa lännestä milloin ei ollut
täysin tyyntä. Ensimmäisen yön kaltaista rajuilmaa ei enää tullut. Aluksi laskin
päiviä ja öitä kunnes sekaannuin laskuissani. Mielialani alkaessa jo laskea
havaitsin edessäni hiekkarannan. Luulin sitä ensin kangastukseksi mutta
ihmeekseni vähäinen viiru horisontissa osoittautui todelliseksi rannaksi.
Ankkuroin purteni ja kahlasin rantaan. Laskeuduin makuulle jonkin matkan päähän
rantaviivasta. Ihmeekseni maa liikahteli vaimeasti ja huokasi. Ensin kerran,
sitten useammin. Tulin vakuuttuneeksi ettei liikahtelu johtunut meren
keinuntaan tottuneen ruumiini harha-aistimuksesta. Katselin ympärilleni ja mitä
näinkään: kasveja – ajattelin niiden olevan kasveja – vaikka niitä ei tavallaan
ollutkaan. En osaa sanoa niiden muotoa. Ja ne puhuivat. Ne puhuivat. En
ymmärtänyt mitä ne puhuivat ja millä kielellä. Jotenkin vain ne puhuivat ja
halusivat innolla kertoa minulle jotakin. Huh. En pelännyt ja lakkasin pian
myös ihmettelemästä. Tulin surulliseksi. Miksi lähdinkään tälle matkalle.
Matkata nyt yli valtameren vain saapuakseen huokaavaan maahan, joka kasvaa
kasveja, jotka eivät ole kasveja ja puhuvat eivätkä puhu. ”Turhuuksien turhuus,
kaikki on turhuutta”, jokin minussa sanoi. Laskeuduin uudelleen makuulle mutta
alakulo ja ahdistus ajoivat minut nousemaan istualleni.
Tähyilin
horisonttia. Ja kuinka ollakaan, koilliseen oli kerääntynyt tummansinisiä
pilviä, joissa välähteli salamoita. Lähdin kävelemään näkyä kohden ja pian
erotin vuoren, josta nousi savua ja valui laavaa. Kaukainen kumu muuttui
jymähdyksiksi ja räsähdyksiksi. Nousin vuoren rinnettä ylös. Kumina yltyi
korvia huumaavaksi ja lämpö lähes sietämättömäksi. Aivan kraatterin reunalle
laavavirtojen väliin kävin makuulleni ja nukahdin.
Herätessäni
oli ympärilläni ja sielussani täysin hiljaista lukuun ottamatta alakulon
taustavirettä. Aurinko paistoi täydeltä terältä, laavavuoteeni oli vielä lämmin
mutta tulivuori oli sammunut. Vuoren rinteellä ja alempana laava oli märkää ja
sinne tänne oli muodostunut kirkasvetisiä lammikoita sateen jäljiltä.
Västäräkki asteli eteenpäin keinutellen pyrstöään ja leivonen liverrellen
kohosi korkeuteen. Muutama esikko oli ilmestynyt lätäkköjen äärelle. Ihmettelin
tätä täydellistä muutosta. Idässä taivaalla pilven päällä havaitsin linnan
puutarhoineen ja kaartuvat portaat, jotka johtivat maasta linnaan. Ja portaita
käyskenteli pehmein sulavin liikkein pitkiin kevyisiin pukuihin
sonnustautuneita hahmoja, jotka ymmärsin enkeleiksi. Nousin hiljalleen portaita
katsellen ympärilleni ihmetyksissäni. Portaiden yläpäässä levittäytyi linnan
ulkopuolinen puutarha, hyvin suunniteltu ja hoidettu. Jollakin toisella kertaa,
toisessa mielentilassa olisin enemmän iloinnut näkemästäni. Nurmikon ympäröimää
hiekkapolkua jonkin matkaa kuljettuani istuuduin aistikkaasti muotoillulle
valurautaiselle puutarhapenkille. Nojauduin selkänojaan ja tuijotin kohden
lounasta.
Lännestä
lähestyi hahmo istuutuen viereeni. Käänsin katseeni ja tunsin hänet hänen
nauravista kasvoistaan parakleetikseni. Hänen iloisuutensa tarttui minuun niin
paljon kuin silloiseen mielentilaani voi iloa ylipäätään tarttua. Syleilimme
toisiamme. Hän aikoi sanoa jotakin mutta näytti muuttavan mielensä ja istuimme
pitkään äänettöminä.
Kaukana
maan päällä meistä lounaaseen havaitsimme ihmisryhmän, joka erottui yhä
selvemmin sitä katsellessamme. Ylempänä korokkeella istui muutamia, jotka
ymmärsin tuomareiksi. Alempana kaksi laskostettuihin viittoihin puettua
keskustelivat eloisasti toistensa ja tuomareiden kanssa. He olivat sofisti
Protagoras ja hänen oppilaansa Euatlos, jotka olivat sopineet keskenään, että
oppilas maksaisi opetuksesta kun hän oli tullut täysin oppineeksi ja pystyisi
voittamaan oikeusjutun. Protagoraan havaittua oppilaansa valmistuneeksi oppilas
kieltäytyi maksamasta ja sanoi, että mestari voi haastaa hänet oikeuteen.
Lopputulos joka tapauksessa olisi, ettei hänen tarvinnut maksaa sillä, jos hän
häviäisi juttunsa, niin silloin mestari ei ollut täyttänyt tehtäväänsä. Jos
oikeus vapautti hänet, niin silloinhan hänen ei tarvinnut maksaa. Protagoras
puolestaan katsoi päättelyn olevan virheellinen, sillä oppilaan on maksettava
oli tuomio mikä tahansa, sillä, jos oikeus vapautti oppilaan, oli hänen
maksettava, koska oli voittanut oikeusjutun ja sopimuksen mukaan oppilaan oli
maksettava. Jos taas tuomarit määräävät hänet maksamaan, oli tuomiota
noudatettava. Siinä he nyt odottivat oikeuden päätöstä. Osa tuomareista ei
selvästikään ymmärtänyt koko asiaa, osa yritti ymmärtää mutta tuskastui ja niin
he ajoivat kiistakumppanit pois oikeuden edestä kykenemättöminä ratkaisemaan
oikeusjuttua sanoen toisilleen: ”Millainen varis, sellainen muna.”
En
ajatellut näkyä logiikan käyttökelpoisuuden osoituksena eri näkemysten
puolustajana vaan kyselin itseltäni mitä asiaa todistelu palveli, etsittiinkö
hyvää ja totta vai taloudellista etuutta ja ottiko oikeus sille kuuluvan
tehtävän määrätä palkka palkan ansainneelle. Mietin myös kuinka vielä tänä
päivänä oikeus ja instituutiot yleensä eivät halua, pysty tai jaksa käsitellä vähääkään
monimutkaisempia asioita tai ottaa monia näkökulmia huomioon.
”He,
sofistit, eivät pääse tänne ylös niin kauan kuin he ovat sofisteja. Todistelun
lähtökohdan he määräävät itse ja päätelmä, lopputulos on premissien mukainen.
Jos lähtökohta on taloudellinen hyöty, niin tulos on taloudellinen hyöty. Jos
perustelijan ontologisen valinnan mukaan kaikki on materiaa ja selitettävissä
materian avulla, niin on tulos tietenkin materiaa. Tietoisuutemme on yritetty
selittää hermojen biologian ja informaatioteorian avulla mutta vaikka
uskottavia analogioita löytyy, päättely kuitenkin näyttää ontuvan; materiasta
tietoisuuteen edettäessä jossakin kohden vain tapahtuu ihme: tietoisuus
putkahtaa esiin. Politiikassa päätös tehdään ensin, sitten on selittelijöiden,
sofistien, vuoro etsiä hyväksyttävä perustelu. Näiden syiden vuoksi sofisti –
ja nykyajan tiedemiesten enemmistö ja poliitikkojen enemmistö – ei voi nousta
taivaaseen olemalla edelleen sofisti. Heidän paikkansa ja valtakuntansa on maan
päällä, he ovat maahan sidotut. Tätä maallista valtakuntaa ei todellinen
totuudenetsijä, viisauden rakastaja, filosofi voi tuntea kodikseen vaan sen
tieto ja käytäntö pistää kun oka hänen lihassaan, ahdistaa ja polttaa hänen
sydäntään ja hän tuntee itsensä kodittomaksi vaeltajaksi, jolla ei ole sijaa
mihinkä päänsä kallistaisi. Tänne ylös päästäkseen tarvitsee etsijä lujaa ja
järkkymätöntä totuuden rakkautta sekä päätöstä toimia oikeaksi havaitsemansa
tiedon mukaan seurauksista välittämättä. Häneltä vaaditaan lujaa uskoa oikeaan,
toteen ja hyvään. Uskoa sittenkin kun totuuden tieto näyttää olevan
saavuttamaton. Ja vaikka hän kyynikon tavoin välillä epäilee kaikkea ja uskonsa
menettäneenä tien kulkemisen sijasta jää poimimaan tien varren kukkasia ja
unohtaa tiensä kokonaan, hänen olemuksensa perustuksissa kasvaa sinne kylvetty
siemen ja kerran sato on korjattavissa kun kaikki näyttää jo olevan
kadotettua.”
Nousimme
seisomaan, kiersimme penkin ja kuin yhteisestä sopimuksesta aloimme kävellä
nurmikkoa hiljalleen linnaa kohden. Sää oli aurinkoinen ja virkistävän raikas.
Puhdas ilma teki hengityksen keveäksi ja piristi mieltä. Linna hävisi näkyvistä
ja havaitsin, että olimme saapuneet läpipääsemättömälle köynnösruusutiheikölle.
Kaikki varret olivat kuolleet. Ainoastaan muutamien oksien päissä oli joitakin
kitukasvuisia lehtiä. Katselin sekä oikealle että vasemmalle kunnes päätin
lähteä vasemmalle. Tovin kuljettuani ja kiinteästi tarkasteltuani löytyisikö
läpikuljettavaa aukkoa, huomasin hieman pääni yläpuolella ihanan, valkoisen, hennosti
tuoksuvan seitsenterälehtisen ruusunkukan. Lumoutuneena kukkaa ihaillessani
linna ilmestyi näkyviin ja köynnösruususeinä hävisi kuin usva tuuleen.
”Kauneus
avaa salaisimmatkin ovet”, sanoi parakleetti, ”kauneus on tie luonnon ja
ihmisen perusolemukseen. Väärin ymmärretty tasa-arvo ja yhdenvertaisuus
kieltävät kauneuden, sitä pidetään elitistien ylimielisyyden ilmaisuna, turhana
ja raa’an todellisuuden vastaisena. Kauneudesta on tullut pelottava, kielletty,
vastenmielinen, tabu. Sitä mitätöidään. Hän, joka puhuu kauneudesta saa pelätä
yksinkertaiseksi leimautumista. Kuitenkin kauneus on perusominaisuutemme,
yhteyttä, ylevöitymistä ja pyhyyttä. Se on tavoiteltavaa ja elämälle merkitystä
antavaa. Kauneuteen liittyy kunnioittaminen sekä koskemattomuus ja se vapauttaa
muutoksen harhasta. Se pehmittää kivettyneen sydämen.
Kauneus
ravitsee ja vie päämäärään kuten altruismikin. Muistanet vielä hyvin unesi kun
kahlasit viileän kirkkaassa virrassa veden pyöristämillä kivenmurikoilla.
Kuljit nopeammin kuin kaksi ystävääsi ja olit jo valmis uimaan suvannon yli
edessä tummana häämöttävän kaupungin muurin juurelle. Mutta et tahtonut jättää
ystäviäsi ja käännyit heihin odottaen ja tarkastellen tarvitsisivatko he
kenties apuasi. Samalla olit jo linnan sisäpihalla. Unesi ei ollut vain unta
vaan väkevä allegoria todellisuudesta. Auttamalla tai auttamisen intentiolla et
vain auta muita vaan myös itse pääset päämäärääsi. Ei kuitenkaan niin, että –
kuten viimeiseen asti hienostuneella itsekkyydellä – auttaisit, jotta itse
pääsisit eteenpäin, vaan auttaminen on primaari halusi ja seuraukset tulevat
sitten kun tulevat oman lakinsa mukaan.
Itsekäs
geeni-teorian kannattajat katsovat sosiaalisuuden siihen liittyvine
auttamisineen palvelevan itsekästä geeniä. Teorian mukaan geeni on elämä ja
tarkoitus. Se pyrkii monistamaan itseään mahdollisimman paljon ja tässä
mielessä yksilön sosiaalisuus palvelee geenin tarkoitusta paremmin kuin töykeys
ja itsekkyys kanssakäymisissä lajitoverien kanssa. Tässä ajatusmallissa on
siirtynyt nykyaikaan valistusajan käsitys itsekkäästä voiton ja nautinnon
tavoittelusta ja kilpailusta. Alkuaikoinaan myös materialismin
maailmankatsomuksekseen valinnut työväenliike oli vapaata kilpailua vastaan
mutta myöhemmin demokraateiksi itseään kutsuvat 1900-luvun jälkipuoliskolla
suhtautuivat enenevän myötämielisesti itsekkääseen kilpailuun. Ja niin täysin
itsekkäät, vain omistajilleen voittoa tavoittelevat markkinavoimat saivat
valta-asemaan nousseista demokraateista oivallisen palvelijan ja juoksupojan,
jonka periaatteet ovat joustavia sekä selkä taipuisa. Markkinavoimat
suitsuttavat heidän ylistystään. Nyt ei enää ainoastaan valistusajan aatteille
perustettu USA ollut ainoa kilpailuyhteiskunta vaan myös Eurooppa. Tässä
huumassa pudotettiin kelkasta tyhmät filantroopit kehitystä jarruttamasta.
Kaikista tietoisuuden ikkunoista tulvii materialismi, tavarat, kilpailu,
itsekäs nautinto ja mainokset. Sielun sisäiset ikkunat pysyvät tiukasti kiinni
ja verhottuina. Sielun oikea, aito ja todellinen ravinto lepää käyttämättömänä.
Voitko kuvitella kasvavan ihmistaimen tällaisilla eväillä kehittyvän Jumalan
kuvaksi ilman vähäisintäkään yleisesti hyväksyttyä Jumalan kuvan mallia. Ani
harvan korkeampi minä on niin vahva ja kehittynyt, että kasvaa ja voimistuu
tukahduttavien rikkaruohojen keskellä eikä tukehdu valon
puutteeseen. Monella on aavistus jostakin paremmasta: välittämisestä
ja todellisesta ystävyydestä mutta ulkoinen informaatio murentaa uskon alistaen
nuorukaisen markkinoita palvovaksi, risaiseksi ja ohjauskelvottomaksi koneeksi.
Markkinavoimat puhuvat vain asentein, totuus ei löydä yhtymäpintaa niihin. Ja
ylistetty kuluttaminen, halu ja himo toimivat orjan käyttövoimana. Tiedon
puutteen voi korjata mutta kuka pelastaakaan väärältä asenteelta ja
ajatusmallilta!”
Parakleetin
puhuessa olimme kulkeneet hedelmätarhojen läpi ja kasvimaiden ohitse. Tuoksuvat
kukkaistutukset reunustivat polkuja. Väliin sivuutimme luonnontilassa olevia
puita ja pensaita, toisin paikoin ne olivat leikatut ja sijoitetut suunnitellun
säännöllisesti. Olimme saapuneet telttakatoksen alle. Keskellä sijaitsi pöytä
ja ympärillä raheja makuupatjoineen ja tyynyineen ja pienempiä tarjoilupöytiä
niiden vieressä. Tarjolla oli leipää, hedelmiä ja vettä. Olin erottavinani
nereidejä silkinohuin, läpinäkyvin harsoin verhottuina, pitkä tukka avoimena,
keinahdellen, vienosti käyden tarjoilupöytien lomitse huokuen arvokkaan
rauhallista iloa. Kummeksuen vilkuilin ympärilleni etsien banketin osanottajia.
Nereidit näyttivät hävinneen, oli yksinäistä ja aivan hiljaista kunnes
syvänpunaisella samettipehmusteella havaitsin suoraselkäisenä istuvan viittaan
pukeutuneen olennon. Mielialani koheni. Toivoin, oletin ja janoisena kaipasin
välillemme kehkeytyvän tähdellisen keskustelun. En päässyt varmuuteen hänen
kasvoistaan. Aluksi näin hyväntahtoisen, valppaan, viisaan, harmaantuvan
tietäjän piirteet mutta hän vain hymyili. Sitten kasvot muuttuivat eukon
kasvoiksi ja olin kuulevinani käkättävää naurua vain havaitakseni
transformaation nuorukaiseksi ja niin edelleen muiksi hahmoiksi kunnes
kyllästyin saamaan selkoa siitä kenenkä ja minkä kanssa olin tekemisissä.
Tarkkailin telttaa ja ympäristöä toivoen löytäväni jonkun ihmisen koska tähän
tilaan minusta kerta kaikkiaan piti ilmaantua joku tai ennemminkin useita
henkilöitä. Mutta ei, olin yksin. Vaikka kuinka yritin pakottaa olosuhteita,
muutosta ei tapahtunut. – ”Voi ei”, ajattelin, ”minähän itsepäisesti yritän
mukauttaa todellisuuden oman persoonallisuuteni halun mukaan. Väen väkisin
koetan pakottaa todellisuuden paljastamaan itsensä. Voi minua houkkaa, Luoja
ties kuinka monennen kerran lankean samaan vanhaan satimeen, tottumus on toinen
luontoni, tyhmä ei opi virheistään – ääääääh.”
Tarjoilupöydät
ja antimet, teltta ja istuimet, nurmikko, puut ja pensaat valjuuntuvat kadoten kuin
harmaaseen, kosteaan usvaan. Koillisen puolelta yläviistosta tunnen lämmön
käyvän ruumiiseeni, aluksi vieno ja aavistusmainen, sitten vähän voimistuva.
Tunnen verkkaan liikkuvani lämmön suuntaan, hiljaa, hiljaa ja liike tuudittaa
minut rauhaisaan, levolliseen uneen – se lämpö ja lepo on Luojan lahja, Taaton
taivaisen lempi.
En
tiedä kuinka kauan nukuin, ajalla ei sinällään ole väliä. Ikuisuus on esirippu,
väli, periodi tapahtumien, oikeammin näkyjen välillä. Uni kesti ikuisuuden,
pitkän, pitkän ja herättyäni tunsin virkistyneeni. Mutta kaiho jäi ja pysytteli
seuralaisenani. Telmeeltä erotin allani maan, maapallon, Afganistanin,
Tiibetin, Mongolian, Kamtzatkanin. Leijailin yhäti koilliseen kunnes havaitsin,
että jos matkaan edelleen koilliseen päädyn kulkemaan lounasta kohden. Tämän
oivallettuani jatkoin koilliseen ja maapallo pieneni silmissäni. Avaruus ei
tuntunut kylmältä vaikka niin olin kuvitellut, eikä se ollut sysimusta ja autio
kuin vain paikoittain. Se oli tähtipisteiden valaisema. Olin kaiken aikaa
jossakin siten, että jotakin oli ympärilläni, se oli aavistusta, kokemusta
mutta kuvailla en sitä osaa. Aika oli jälleen kadonnut, ajasta en osannut sanoa
mitään. Siellä täällä näkyi tähtisikermiä, liu’uin joidenkin kivijärkäleiden
ohitse. Havaitsin linnunratamme yläviistosta. Pitkät hiljaiset ajanjaksot
seurasivat toisiaan, väliin kuljin läpi galaksien. Ja oikeastaan galaksitkin
kohtasin hiljaisuudessa vaikka olin joskus kuulevinani sfäärien musiikkia.
Vähin
erin havaitsin alkavani hajota. Tarvitsin tahdon ponnistusta pysyäkseni koossa.
Ahdistuin ja pelkäsin itseni vuoksi; menetänkö nyt järkeni valon, en pitkään
kykene tähän keskeytymättömään, tahdonalaiseen puurtamiseen. ”Väliäkö sillä,
yhtämittainen ponnistus vain saa sielun kärsimään hätää ja huolta, höllennän
ohjakset,” ajattelin – ja niin pirstouduin miljardeiksi hopeahippusiksi, jotka
leijailivat painottomasti kuin yksinäiset lumihiutaleet kirpeällä pakkassäällä
luminietosten yläpuolella Luojan taivaan alla hennon auringonvalon paljastaessa
milloin yhden, milloin toisen hippusen. Takavasemmalta ylhäältä kuului
pienenpienten kellojen kilinä. Edessä loivasti ylhäällä kilkattivat selkätiu’ut
soltakkavyön pulttinahkaan ja metalliliuskaan kiinnitettyinä raudikon ravatessa
talvitietä pakkasvidin pöllähdellessä kirkkoreen sivuilla, tierain aika ajoin
kopsahtaessa reen etulaudoitukseen. Kökötin takaistuimella lämpöiseen
lammasvällyyn kääriytyneenä isän lämmin, turvallinen ja vahva selkä edessäni,
äidin ja isoveljen välissä. Sitten kilinä täytti koko avaruuden. Eikä
hajoamiseni koskenut vain ruumistani vaan myös sieluani, sillä olin
merkillisesti läsnä maailmankaikkeuden jokaisessa pisteessä, ikuisessa
nykyisyydessä, väliin yksittäisessä paikassa aina sen mukaan kuinka henki
katsoi parhaaksi.
Enkä
kysynyt miksi, miten, minkä vuoksi tai montako sfääriä on taivaassa, montako
hierarkkista tasoa on ihmisen sielussa ja hengessä tai Jumalan tajunnassa tai
kuinka suuri on maailmankaikkeus, laajeneeko se loputtomasti, kääriikö aika
kolmiulotteisen maailmankaikkeutemme siistiksi paketiksi tai montako
maailmankaikkeutta on olemassa, kuinka geenimme tai tietoisuutemme horisontti
vastaavat ympäristöömme. Jos halusin käydä maailmankaikkeuden reunalla,
hopeahippuni siellä oli valmiina. Ihastuin hetkeksi punaiseen, syvään, syvään
tummaan keskustaan, joka huomaamattomasti ulotessaan keskustasta muuttui
kirkkaammaksi ja edelleen vaaleammaksi. Keskusta oli kuin samettia tai syvän
punaista ruusunlehteä, laiempana amarylliksen kukan punaista. Kaiken ympäröi
yön sini ja aamunkajon sini kultamurusten täydentäessä kokonaisuutta.
Kun
kuudes hetki oli koittanut, kuulin kaukaisuudesta tenorin äänen. Kuinka
kaihoisasti, voimallisesti ja selkeästi laulu kaikuikaan. Hikipisarat kiilsivät
laulajan otsalla, pää ja posket tärähtelivät espanjalaisen fantasian tempojen
tahdissa. Granada… sulle mun syömmeni sykkii… sun luokses mä kaipaan… ”Hänen
ruumiinsa on hänen sielunsa tulkki ja samalla täysin yhtä kehon kanssa, sielun
olemus ristiriidoitta ja jäännöksittä ilmenee kehon olemuksessaan”, huomasin
ajattelevani. ”Ihmisen on lupa tuoreesti tuntea, palavasti haluta, kiihkoisasti
rakastaa – tosiaan – jopa velvollisuus, vastuu ja oikeus.” Flamencon rytmit,
kastanjetit ja kitara soivat vielä pitkään kunnes edessäni tasaisenkuperalla
vuorenkumpareella erotin jotakin eteeristä. Rakennus sen täytyi olla. Valo
loisti sisältä tai oikeammin rakennuksen jokaisesta yksittäisestä pisteestä,
seinät olivat merkillisen läpinäkyvät. Kattona oli kupoli tai oikeammin
suiponnettu kupoli eli holvikaari keskellä, laidoilla pyöristynyt
kattorakennelma, joka jatkui ilman selkeää rajaa kaarevina seininä matalaan
kivijalkaan saakka. Värit olivat eteerisen pastellisävyisiä, tyyliltään
sellaista mitä impressionismi parhaimmillaan voi aavistuksen omaisesti kuvata.
Sisällä liikkui ihmishahmoja. Ulkopuolella lähestyi minua kiinteämpi viittaan
puettu henkilö. Hänen ennätettyä lähemmäksi tunnistin ilokseni hänessä
parakleettini, joka ilostui yhtä paljon kuin minäkin jälleennäkemisestämme.
Oikeammin aavistin hänen jo minua odottaneenkin, mikä seikka tuli vahvistetuksi
hänen tervehdyssanoistaan.
”Ken
on kerran tielle astunut, palaa sille aina uudelleen vaikka kuinka monta kertaa
ja kuinka pitkäksi aikaa hyvänsä hän eksyykään siltä”, hän sanoi. ”Tämä sääntö
on ihmiselämän, taivalluksemme, henkisen evoluution peruslakeja ja niinpä olemmekin
jo odotelleet sinua.”
”Olin
jo pitkiä aikoja sitten alkanut epäillä kaikkia käsitejärjestelmiä enkä oikein
jaksanut uskoa enää niihin vaikka ne olisivat kuinka sofistikoituja ja
erilaisia näkökulmia huomioonottavia. Ne ovat kuin torsoja, rautakehikkoja tai
lahoavia rakennuksia, lopulta tyystin vailla henkeä ja eloa, autioita,
asumattomia ja masentavan kolkkoja haamumajoja. Väkevä henki rakentaa niitä
tulevaisuudentoivon innolla, kiihkolla, antaumuksella ja saa kanssaihmiset
uskomaan näihin pilvilinnoihin. Niin – pilvilinnoihin vaikka ne olisivat kuinka
maallisia ja käytännön läheisiä, ja vaikka uskoteltaisiin, etteivät ne ole
ensinkään mitään uskomusjärjestelmiä, vaikka ne sitä kuitenkin perimmiltään
ovat. Niin on nyt tämänkin peruslain kanssa vaikka minusta tuntuu kovin
lohdulliselta kuulla se taas ja erityisen uskottavalta se kuulostaa sinun
lausumanasi.” Näin sanoin. Hän vain hymyili ymmärtäväisenä ja sanoi vihdoin:
”Mutta käykäämme sisään”.
Rakennus
oli suorakaiteen muotoinen, yli viisikymmentä metriä, kenties lähes sata metriä
pitkä. Lattiana olivat hiotut ja kiillotetut kivilaatat, pääosin tummaa sinistä
ja vihreää väriä, osin marmorilaatat, keskellä ristinmuotoinen koukeroinen
kultakuvioitus. Siellä täällä oli alttareita, korkeita lukupöytiä ja tuoleja
yksin tai ryhmissä. Seinissä oli erilaisia syvennyksiä ja kryptoja
roomalaiskatolisen kirkon tapaan. Pylväitä, jotka olivat tehdyt pääsoin
marmorista, oli seinustoilla, kryptojen nurkissa ja kryptoissa runsaasti.
Kapiteetit edustivat antiikin Kreikan eri tyylejä, pääsoin kuitenkin
korinttilaista tyyliä kullattuina kannattaen kattoholveja. Seinille oli
maalattu mitä ihastuttavimpia freskoja, joita kehystivät kultaiset koukeroiset
kuvioitukset, usein esiintyi lehtimäinen, kerrottu muoto. Lukuisat lampetit
olivat kultaa ja hiotuin kristallein runsaasti koristetut. Kristallikruunuja
riippui katosta viljalti. Katon rajassa oli paikoin hämyisää mutta
pääholvikatto loisti taivaansineä tähtineen. Yleisilme muistutti goottilaista
kirkkoa mutta oli suunnattomasti kirkkaampi, kauniimpi ja esteettisempi kuin
mikään näkemäni kirkko. Vaikka koristuksia oli runsaasti, kokonaisuus oli
yhtenäinen ilman merkittävää jälkeä prameilevuudesta, tai niin kuin joskus
saattaa nähdä katolisessa kirkossa, yltäkylläisen runsauden disharmoniasta.
Rauha, pyhyys ja juhlallisuus olivat käsin kosketeltavissa. Viittaan
sonnustautuneet hahmot olivat syventyneet omiin toimiinsa eivätkä näyttäneet
häiriintyneen meidän läsnäolostamme ollenkaan.
Aikani
ihmeteltyäni ja tarkasteltuani havaitsin ajattelevani olosuhteita pyhäkössä ja
näitä ihmisiä. ”Kärsivätköhän he päänsärkyä, iskiasta, vatsan kouristusta,
käsien puutumista tai halvausta, ovatkohan rauhallisen viileitä kuin voipytty,
iloitsevatko vai vajoavatkohan he ajoin masennukseen ja suoranaiseen
epätoivoon,” tuumiskelin. ”Onkohan heillä koko ajan sama mielenlaatu vai
mahtaneekohan se vaihdella.” Ja niin olin keskittynyt ajatusvirtaani, että
vasta vajottuani haarojani myöten kivilattiaan, huomasin mitä oli tapahtumassa.
Etsin kysyvänä, mutten – arvioni mukaan – hätääntyneenä, parakleetin katsetta
ja löydettyäni sen olin huomaavinani hänen pudistavan päätään vaimeasti sivulta
toiselle. Mielenlujuuteni ja toivoni palautuivat ja pian kohosin jälleen
lattian tasoon mutta vain hetkeksi. ”Turhuutta, turhuutta, niin paljon
turhuutta”, luulin ajattelevani mutta todellisuudessa sen täytyi olla
tietoisuuteeni tunkeutunut parakleetin selkeä ja päättäväinen toteamus.
Olimmehan samassa tietoisuuden tilassa. Muutuin äkisti lyijyn raskaaksi ja
samassa kiisin kuin grafiittiluotina kohden maapalloa.
Ja
niin töpsähdin auringon polttaman Arabian hiekkaerämaan helteiselle, pölyiselle
tielle. Lähdin vaeltamaan tietä päämäärättömänä. Siellä täällä näkyi pölyisiä
puita, joiden oksiston alaosa oli tasainen osoituksena kameleiden lörppähuulien
ja hampaiden työstä elonsa hankkimisessa. Jokunen akaasiapensaskin kyyhötti
dyynien välissä ja piikkimäinen ruohonlehti pisti esiin hiekasta
koppakuoriaisen vilahtaessa hiekan sisään. En välittänyt hiestä enkä janosta. Tuulen
henkäys saattoi tuntua kasvoilla ajoittain, mutten tiennyt mistä se tuli tai
minne se meni. Vaelsin koditonna vadin uomaa enkä tiennyt minne pääni
kallistaisin. Maisema muuttui illan suussa kallioisemmaksi. Etsin luolaa
levätäkseni mutten sellaista löytänyt. Vihdoin – kun valkoista ja mustaa lankaa
ei enää erottanut pimeydeltä – laskeuduin lepäämään kivi pääni alustana. Tähdet
olivat syttyneet taivaalle tuikkimaan. Uni ei ollut tullakseen. Kääntyilin
vasemmalta kyljeltäni oikealle kyljelle ja väliin tarkastelin tähtikirkasta
taivasta. Keräsin voimani, vääntäydyin istumaan ja siitä seisomaan jatkaen
kulkuani. Ensimmäinen yövartio lienee kulunut jo pitkälle kun havaitsin valon
kajoa vasemmalla edessäni.
Käännyin
valon suuntaan ja hetken käveltyäni havaitsin nuotion ja sen ympärillä
melkoisen väenpaljouden. Oli myyntipöytiä ja muutamat olivat levittäneet maton
hiekalle ja sen päälle rihkamansa kaikkien nähtäville. Siellä täällä oli pieniä
ihmisryhmiä, osa syventyneenä rauhalliseen keskusteluun, osassa kävi vilkas,
jopa kiihtynyt väittely, käsivarret liikkuivat eloisasti ja usein puhujan
kasvot vääntyivät vimmasta, äänen sävy kiristyi ja sen voima kohosi. Näin myös
pari suurempaa ryhmää, joissa puhujan ympärille oli kokoontunut kuulijoita.
Asia koski, kiihottavasta ja suostuttelevasta tyylistä päätellen, jotakin
poliittista aihetta. Olin siis joutunut markkinapaikalle ja poliittiselle
näyttämölle. Jotkut henkilöistä olivat minulle entuudestaan tuttuja. He
mulkoilivat minuun epäluuloisina tietäen jo penseyteni maalliseen mahtiin ja
rikkauksiin. Joku jopa oli perillä siitä, etten todellakaan himoinnut niitä ja
siksipä he katsoivat, että tuossa miehessä täytyy olla jotakin perusteellisesti
vialla, tai että on anteeksiantamatonta väheksyä heille pyhiä ja itsestään
selviä elämän perusteita. Eikä aikaakaan kun yksi jo töytäisi terävän
kyynärpäänsä kylkeeni ja toinen hivautti soittorasialla ohimooni niin, että
horjahdin ja lähdin huojuen poispäin kansan paljoudesta.
Yön
pimeydessä toivuin pian vain huomatakseni uuden nuotion loimun edessäni
telttojen ja telttakatosten ympäröiminä. Joistakin läsnäolijoista huokui aito
elämänymmärryksen lämpö ja lähimmäisenrakkaus mutta henkinen ylpeys, sokeus ja
suvaitsemattomuus suorastaan kirkuivat olemassaolostaan kaikista parvista.
”Herramme Jeesuksen Kristuksen pyhä sovintoveri pesee pois kaikki syntimme,”
kaikui eräästä teltasta. ”Usko syntisi anteeksi rauhaan ja iloon saakka sillä
ulkopuolella on ikuinen kadotus ja hampaiden kiristys!”. Eräs imaami
seuralaisineen etsiytyi seuraani kertoen, että myös minun päiväni ovat luetut
ja on aika valmistautua tuonpuoleista varten. Siksipä he kyllä järjestävät
opastuksen oikealle tielle. Harhaillessani en voinut olla havaitsematta
seurueiden paljoutta. Näin monta siveellisesti puhdasta, alkoholin suhteen
absolutistia, tupakasta ja monista haitallisista aineista kieltäytyjää –
riutunutta, jotta kaikki näkisivät heidän kunnioitettavan kieltäymyksensä –
terveysintoilijaa, uskon tai ideologian sääntöjen mukaan nuhteettomasti elävää,
ulkoisen elämän suhteen moitteetonta, työmoraalin läpitunkemaa. Mutta ainakin
yhtä puuttui: suvaitsevaisuutta! Tump – jykevä paimensauva jysähti päähäni.
Hädin tuskin tajuntani säilyttäneenä hoipertelin yön pimeyteen.
Luoja
on rakentanut elimistömme yhä uudelleen elpyväksi, toipuvaksi ja paranevaksi.
Kiitos siitä Korkeimmalle! Niin oloni jälleen virkistyi yön tummuudessa.
Ensimmäisen yövartion vaihduttua toiseen kajasti jotakin sinertävää
horisontissa. Eteeni avautui suojainen alanko matalien vuorten välissä. Nuotion
loimu loi merkillisen sinertävänkeltaisen loisteen. Ympärillä oleva joukko oli
syventynyt kukin omiin tehtäviinsä, yksi luki kirjaa, toinen kirjoitti, kolmas
muovaili kiveä, neljäs istuskeli ja piirteli hiekkaan, muutamat keskustelivat
pareittain, joku esitelmöi pienelle ryhmälle, yksi katseli mikroskooppiinsa,
toinen kaukoputkeensa. Taloustieteilijä esitelmöi colbertismista ja
liberalismista sekä kehittelemästään omasta mallista, tietoisuustukija oli
ihastunut hermoverkkoihin ja tietokonemalliin, yksi psykologi behaviorismiin,
toinen fenomenologiaan. Filosofeista löytyi positivisteja sekä
eksistentialisteja. Skeptikot dissekoivat säälimättömästi maailmankuvia.
Äkkäsin kauhukseni joukkoon soluttautuneen ensimmäisen nuotion talousmiehiä,
poliitikoita ja heidän käskyläisiään. Pian oivalsin, etteivät useimmat
tärkeintä totuutta haekaan vaan heidän hedonisminaan on älyllinen diskurssi,
maine tai talousmiesten palkinnoista nauttiminen. Ja usein kaikki kolme.
Useimmat suorastaan kielsivät hengen olemassaolon. Aloin aavistella pahaa
kunnes sain vasemman koukun palleaani ja perään – tyrmäävämmän kuin
raskaansarjan mestarin – oikean suoran päin kasvojani. Viskauduin tiedottomana
sorakkoon. Kirkkaan punainen veri vierähti otsastani valuen norona kivien
lomitse maan sisään näkymättömiin. Vieressä majaillut skorpioni iski
myrkkypiikkinsä – kuin varmistaakseen lopputuloksen – vaeltajan sandaalin
paljastamaan kantapäähän. – Maasta olet sinä tullut.
Näin
minä kuolin. Ensi järkytysten jälkeen minut pian unohdettiin maan päällä. Joku
harvoin mainitsi nimeni, vain pari lähintä omaistani tunsi ajoittain syvän
surun ja pistoksen sydämessään vielä vuosienkin jälkeen. Tunsin myötätuntoa
heitä kohtaan vaikka en näistä ajoista muuten juuri välittänyt; elin
jonkinlaisessa puolihorroksessa, joka syveni syvenemistään. Isoäitini, joka oli
kuollut minun ollessa niin pieni, etten häntä maan päällä muistanut nähneeni,
kävi minua tervehtimässä.
Niin
lähistöni, samoin kuin mielenikin, oli harmaata eri hahmoineen ja
tummuusasteineen, eniten kuitenkin tumman, tumman syvän harmaata mutta pehmeää.
Ajan tajua minulla ei ilmeisestikään juuri ollut ellei nyt heikkoa tietoisuutta
ajoittaisista tapahtumista ja havaintokatkelmistani voida järjestyksensä vuoksi
sellaiseksi kutsua. Valtaosin elin ilmeisesti syvässä tajuttomuudessa,
kohmeessa, uinuksissa. Olin haluton, laimea ja välinpitämätön: toivo oli minut
hylännyt. Mikään ei kiinnostanut ja suhtauduin välinpitämättömästi kaikkeen. En
uskonut mihinkään enkä välittänytkään uskoa, ei ollut mitään haluttavaa,
päämäärää, etappia, määränpäätä. Olin haalea ilman rakkautta ja vihaa, himoa ja
kauhua, leikkiä ja vakavuutta.
Aioonien
kuluessa yhä useammin kuulin lähempää tai kauempaa tai omassa itsessäni: ”voih,
oijoi”. Ajoittain olin erottavinani yläpuolellani ryhmän ihmishahmoja
tarkastelemassa minua. Yhteensä heitä oli kenties kymmenkunta. Mutta nopeasti
vaivuin jälleen tajuttomuuteeni, ikiuneen; olin väsynyt, voimattomista
voimattomin ilman hengen aurinkoa, tulta.
Mutta
niin on Herra säätänyt, ettei mikään ole ikuista, ei päivä eikä yö, ei riemu
ihmisen, ei epätoivo, ei uni syvin eikä taju kirkkain. Talvea seuraa kevät,
kesä ja syksy. Näin kiertää mylly elämän. Kun olet eksyksissä, löydät tiesi ja
eksyt jälleen. Kun käyt kyllin alhaalla, et alemmas voi mennä, on vain nousun
mahdollisuus, voit valita vain kohoamisen. Parakleetti ilmaantui näköpiirini ja
hänestä uhkui kirkkautta, elvyttävää voimaa. Verkalleen äkkäsin kokeilla
jäsenteni liikuttelua. Ja totta kyllä – jalkani seurasivat tahtoni painetta.
Pikkuhiljaa ojensin ja koukistin jalkojani ja käsivarsiani, suoristin
vartaloani. Perin jäykät ja kangistuneet olivat lihani, jänteeni ja niveleni.
Makasin taas aivan hiljaa mutta parakleetin läheisyyden hehku kohensi tarmoani.
Nousin istumaan ja kokeilin seisomista vaipuakseni jälleen aloilleni makaamaan.
Levähdys. Kohotin silmäni parakleettiin. ”On meillä aikaa”, hän vastasi
istuutuen viereeni. Kadotin tajuntani. Herättyäni katselin ympärilleni.
Harmaata ja hiljaista edelleen. Liikuttelin jäseniäni mutta ainoatakaan selkeää
ajatusta ei noussut tajuntani valokeilaan ja vaivuin uudelleen syvään uneen.
Havahduin kosketukseen olkapäälläni. Hän oli jälleen saapunut.
”Nouse
ja seuraa minua,” tiesin hänen kehottavan. Keskustelumme tapahtui aina
telepaattisesti; tiesimme toistemme ajatukset ilman lausuttuja sanoja. Seurasin
kehotusta vain vähäistä heikkoutta tuntien. Kävellessämme usva vähin erin oheni
ja saavuimme kumpuilevalle nummelle. Siellä täällä näkyi yksittäisiä puita,
puuryhmiä tai pensaita. Kauempana vasemmalla erottui laakso puineen, tähän
suuntaan käänsimme kulkumme. Saavuimme soiselle alueelle, joka lepäsi kuin
iltahämärässä utuharsojen peittäessä osan maisemaa. Suon hapan mudan tuoksu
tunkeutui sieraimiini. Läheisessä suonsilmässä liikkui jotakin. Kävimme lähemmäksi.
Kas nuorukainen siinä vääntelehti yrittäen ikään kuin kiemurrella pois
silmäkkeestä. Kerta toisensa jälkeen, yhä uudelleen, väliin läähättäen. Yritin
kumartua ojentaakseni käteni mutta ihmeekseni omani tunkeutui hänen kätensä ja
ranteensa läpi ja sisään eikä saanut minkäänlaista otetta. Nuorukainen ei
näyttänyt välittävän avun ojennuksesta. ”Mene tiehesi. Tiedän mitä teen” hän
tuiskaisi.
Parakleetti
pudisti päätään. ”Olette eri tilassa – tai olomuodossa, jos sellainen sanonta
selventää paremmin asiain laitaa. Et voi auttaa häntä vaikka haluaisitkin.”
”Mutta
miksen? Onko kuitenkin olemassa jokin keino?” kysyin.
”Ei
tällä haavaa,” hän vastasi. ”Mutta pitkän päälle kyllä.” Tarkastelimme häntä
lähemmin. Hän näki autoja, yritti niitä tavoittaa. Samassa hän huomasi takin,
hamusi sitäkin. Kivahti toiselle: ”Älä yritäkään.” Sieppasi kolikoita toisen
taskusta. ”Kyllä on inhottava”, kuulin hänen sanovan. Ja mikä yllättävintä hän
ei vaikuttanut huomaavan olevansa hetteessä eikä tiedostavan, että hän yritti
siitä ylös. Hän näytti havaitsevan vain halunsa kohteet ja häntä ärsyttävät
henkilöt ja asian tilat, jotka olivat eteerisiä kangastuksia hänen ympärillään.
Silmällä katsoen hänen ajatuksiensa pätkät ja affektiryöppynsä näyttivät
kirjavilta kiemurtelevilta valojuovien katkelmilta jossakin hänen pintansa
tienoilla ja hänen välittömässä läheisyydessään. Hänen sisällään ei näyttänyt
olevan mitään. Hän näytti umpiolta! Hän toisti samoja kaavoja, tottumuksiaan.
Parakleetti ja minä astuimme muutaman askelen sivummalle.
”Lapsena
hänellä oli maan päällä henki ja herkkä sielu. Tai ehkä oikeammin hän oli
henki. Mutta hänellä oli vapaa tahto kuten kaikilla ihmisillä, se on heille
annettu. Kiusausten tullen hän selkeästi havaitsi kiusaukset kiusauksiksi. Hän
yritti päivät ja väliin yöt läpeensä taistella kiusauksia vastaan, mutta
kauneus, totuus ja hyvyys kävivät hänelle yhä kalmeammiksi. Suora toiminta ja päämäärät
kiertyivät karuselliksi, hyrräksi, helvetin pyöräksi. Kauneus muuttui
rumuudeksi, totuus joustavaksi ja hyvyys himoksi, kylmyydeksi. Kysyt miksi hän
viiraantui, joutui riivatuksi, jäljelle jäivät ruumenet, vihneet ja kaleet.
Taida et nyt sitä käsittää,” sanoi parakleetti.
Umpio
oli aluksi näyttänyt varsin teräväpiirteiseltä mutta vähitellen se muuttui
suttuisemmaksi ja haalistui. Lopulta jäljelle jäi hentoinen, opaalin hopeainen
usvapallero, joka hitaasti nousi taivaan korkeuteen. Keskitaivaalle ilmaantui
lempeä valojuova, kuin auringon säde pilvien lomitse, tuulahti vieno lämpö
toivottaen toivioretkeläisen kotiin. Ja minä itkin surun ja ilon kyyneleitä
hiljaa seisten parakleetti vierelläni. Minä itkin surun kyyneleitä hengen
tappiosta ja inhimillisestä tragediasta, ilon kyyneleitä hengen voitosta yli
aineen ja pyyteen. Kun silmäni alkoivat nähdä selvemmin kyynelten lävitse,
kohotin katseeni. Ja katso!
Näin
silmänkantamattomiin,
yli
maanpiirin
suota,
hetettä,
juopaa,
rapaa,
kuraa,
tuulentupaa,
kurjenpolvea,
kortetta,
tupasvillaa,
ihmisumpioita
vajonneina
suoliluuhun, kaulaan,
kitaan,
rintaan saakka.
Yks
säihkyi rumin värein,
toinen
vaihdellen, lepahdellen,
kolmannen
terä jo haihtuin.
Siellä
täällä
Tartaroksen
voima
riisui
hengen armoisen,
jäi
jäljell´ ydinmehu
nousten
lailla siemen’kantajan
voikukan,
horsman, piilipuun,
yläisihin
taivaisihin,
isän
helmaan lämpimään,
taaton
turkkiin turvaisaan.
”Sielun,
hengen lopullista riistämistä ihmiseltä on pidetty kauhistuttavimpana Jumalan
rangaistuksena,” sanoin. ”Minusta on usein tuntunut, ettei se ole mikään
rangaistus vaan päinvastoin pelastus tuskasta ja mielettömyydestä. Mutta tätä
näytelmää katsellessani mieleni nousee ylistämään Korkeinta hänen
lempeydestään.
Näis´
alkioissa
nään
silmät lapsen kirkkaat,
viattomat,
toivehikkaat,
naurun
herkän,
ihmettelyn
ihanuuden,
aina
uuden, tuoreen, elvyttävän,
rinnan
padon pehmentäjän.”
–
Ja sfäärit soittivat: ”Jumalan kunnia luonnossa”.
Parakleettini
parahin
ylimmäinen
ystäväni
piiskan
nosti pimennosta
ruoskan
ryijynsä lomasta.
Kohottihe
korkealle
vasemmalle,
oikealle,
sekä
viistoon vilahutti,
usvan
untelon uuvutti
telmän
tiehensä ajavi,
näyn
uuen paljastavi
näyn
entistä ehomman.
Ja
minä luulin: hän tempas
mun
mukaan elämään
Mut
tyhjänä, tyhjänä seison vaan.
Näyt
ylevät katos ennen syntyään,
Sinivuorten
siinto ja
lehdot
vehmauden.
Mure
kangistaa toivon ja totuuden,
Voi
tyhjyyttä, autiutta sydämen.
Jo
olin luullut näkeväni. Mitä sana ei kerro, sen luulin laulun ja kanteleen
voivan valaista, polttavan kahleet, jo avaavan taivaan, lemmen, auliuden. Mutta
niin ei vain käynyt. Sumu peitti jälleen tienoon, sydän hyytyi, pöllö huhuili.
Sanat hajosivat ja katosivat kuin tyhjät, turhat kuoret, tähteet. Ajatukset,
mielikuvajuonteet rapisten loittonivat. Väleistä paljastui totuutena tummuus,
joka täytti maan ja taivaan – maailman. Järki ei ole totuutta vaan sen
vastakohta. Järki on turhaa sanahelinää, näpertelyä. Majesteettinen totuus on
täysin muuta. Mutta mitä? Sitä yritin selvittää. Kuolemani jälkeenkin asia
painoi mieltäni, ahdisti tajuntaani vaatien vastausta. Vieläkään en saanut
levätä, sammua pois. Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa. Mutta minne?
Yrittää nyt sanoin selventää mitä koinkaan, selvittää sanoilla, totuuden
vastakohdilla totuutta. Absurdi mielle, mahdottomuuksien mahdottomuus. Sitten
olin hiljaa pitkään. Mutta kuitenkin – ainoa mahdollisuuteni on jatkaa, jatkaa…
Ja mitä vaihtoehtoja minulla on? Sanat, sävelet, laulu, tanssi. Vai vain
säteillä olemistani? Koputella sormillani, kapsutella malttamattomasti
kantapäitäni lattiaan? Kärsimättömyyttä! Mielikuva väikähti
mielessäni, jotakin tärkeää. Sama mielikuva aika ajoin vilahtaa mielessäni. Nyt
yhä useammin. Tähdellistä. Yritä selvittää mikä pyrkii mieleeni! Mikä on sen
sanoma? Mutta ei valkene, enkä voi kuin odottaa.
Coinsidentia
oppositorum. Kaksinaisuus on tapa luoda ajatus, totuuden vastakohta. Ajatukset
ovat kuin Eri Kiva-makeispussin rakennustikut, jotka pujotetaan suoriin tai
ristiholkkeihin rakenneltaessa yhä uusia neliömuotoja sekä neliöiden
yhdistelmiä. Ja minä luulin, että minua minun monisanaisuuteni vuoksi kuullaan,
mutta tämä harhaluulo olikin syntiä, osaamattomuutta, nuolella ampumista
osumatta maaliin. Mutta toisaalta vain sanoin voin jatkaa olemassaoloani ja
ilmaista itseni. – Ja minä antauduin Herran huomaan, alle Jumalan armollisen.
Δ
Ja
katso, sysipimeys alkoi muuttua – ensin laidalta – preussin siniseksi ja
hitaasti lasuurin siniseksi kuin aamun koitteessa. Pian kellanvalkea kirkkaus,
kuin aurinko, valaisi olevaisen. Kirkkaus oli suuri, muttei häikäissyt silmiä
vaan voin katsella sitä suoraan sokaistumatta. Samalla tiesin ja olin
näkevinäni Isä Jumalan ympäröivän auringon siten että Aurinko sijaitsi hänen
rinnassaan. Hän ojensi käsivartensa, minkä seurauksena taivas erkani maasta
oltuaan sitä ennen jaokkeeton maa-ilma. Maan ylle kertyi pilviä, jotka loivat
varjoja ynnä synkkiä alueita maahan. Niin maa muovautui palloksi. Maailma
säihkyi kirkkautta ja uhkui tummuutta pilvien leikkiessä metamorfoosilla ja
kaikkea tätä siunasi Jumala ylöskohotetuin käsivarsin. Kokonaisuuden ympärillä
ei ollut mitään, sillä kolmen pituusmitalla mitattava ulottuvuuden lisäksi oli
ilmaantunut aika, joka sulki kaikkeuden omaksi olemassaolokseen. Tämän
kokonaisuuden sisällä ei voida tietää mitään ulkopuolella olevasta. Minä
ymmärsin olevani näiden neljän ulottuvuuden sisällä ja siten tajuntani oli jo
kutistunut näihin neljään ulottuvuuteen sulkien muut mahdollisuudet
ulkopuolelleni. Minä alistuin kohtalooni, kumarsin pääni, ylistin ja kiitin
Jumalaani, sillä hänen lämpönsä oli rakkautta. Näin oli hyvä. En enempää
pyrkinyt tajuamaan sitä mitä on maailmankaikkeuteni ulkopuolella, sillä hän
hallitsee lempeydellään tätä kauneuden, sopusoinnun ja rakkauden
maailmankaikkeutta.
Ja
minä – maan lapsi – istuuduin meteoriitille tarkastelemaan aurinkokuntaamme.
Asemastani yläviistosta tutkiskelin auringon ympäri pyörivää karusellia. Kovin
oli soma hyrrä. Mitään ajattelematta, hiljaa, pitkään tähysin kuin
lumoutuneena. Usvakiekot muotoutuivat palloiksi ja kiinteytyivät. Maapallolla
satoi vettä, merissä muodostui lipidikalvoja ynnä kaksoiskalvoja. Kaksoiskalvot
kehittyivät palloiksi. Tuma lähettien avustuksella muodosti uusia kalvoja sekä
liitti proteiineja kalvoja lävistämään ja liukumaan kalvossa näennäisen
sattumanvaraisesti. Solu tarvitsi enrgiapallosensa ja niin se salli
mitokondrion tulla generaattoriksi. Solut lähettivät viestejä toisilleen ja
muodostivat liittoja, solurykelmiä, elimistöjä. Ameebayhdyskuntia,
merivuokkoja, trilobiitteja, saniaisia, haita, kaloja, liskoja, alkurottia,
hiiriä, norsuja, apinoita ja – ihmisiä. Ja niin oli aineellinen muoto ja
liikunta täydessä evoluutiossa. Mutta missä ihmeessä henki piili? Aavistin
sielun ja hengen kätkevän oman tarinansa.
Ja
katso minä suhahdin takaisin suon viereen, tällä kertaa matalalle
kirkasvetiselle vuoristopurolle. Purossa näin miehen istumassa vääntynein
kasvoi. Silmät vääntyivät ylös oikealle ja kasvot, ne kasvot vääntelehtivät
tuskasta, niska ja pää kääntyivät oikealle ylös niskan kaareutuessa jääden
jäykistyneeseen asentoon. Yläruumis oli kiertynyt ja jäykkä, Kuulin hiljaisen
voi, voii, oih! Tuijotin keski-ikäistä miestä pitkään. Tunsin myötätuntoa, niin
syvää, että hämmästyksissäni huomasin olevani tuo kurja. Pakarat ja jalkaterät
peittyivät kristallinkirkkaaseen veteen. Ja kuinka ollakaan pakarat ja
jalkaterät alkoivat hävitä, yhä enemmän – pian ei näkynyt sääriäkään eikä
lantiota. Vuoristovesi huuhteli ne pois. Ja se oli helpotus. Voin vaivoin
irtaantua miehestä ja sääli alkoi muuttua helpotukseksi. Niin huuhtoutuivat
alaraajat ja rinta, kaula, leuka, suu, nenä, silmät kunnes oli vain puron vesi,
pyöreät puron kivet – ja lapinsirkku visersi. Ja parakleetti seisoi ääneti,
tyynenä vierelläni.
Ja
katso, minä näin talvisen, paljaan, siniharmaan riippakoivun varvun, ritvan,
oksan levollisena, elottomana, liikkumatta kuin jäätyneenä paikalleen talven
siniharmaata taivasta vasten. Eihä varpu ole kokonaisuus. Ja niin havaitsin
koko oksan ja ruskeanmustien pilkkujen kirjoman kellanvalkean kuoren peittämän
rungon ja kokonaisen koivupuun. Ja toisen ja kolmannen koivun sekä auratun
puistopolun. Kauempana törröttävät lehtikuuset vihreinä käpyineen, havuineen.
Orava viplottavin leuoin istuu valppaana oksallaan kävyn siemeniä ahmien. Vai
kuvittelinko vain, ehkei ollutkaan oravaa. Tarkemmin asiaa ajatellessani oravaa
ei ollutkaan, oli vain mielikuvitukseni. Oli pilvinen talvipäivä, väräjämätön,
autio, välinpitämätön. Ja kaupunki, katu ja puutalot. Ja puutalot beeseine
vaakalaudoituksineen, ränneineen. Niin ja juorupeileineen. Pallomainen
tornikello, jääpuikot rännistä ja räystäältä. Ei äänen ääntä, eikä vieläkään
mitään ääntä. Ahdistus tunkee mieleen ja kurkkuun, kaulaan, henkeen. Ja minä
huudan, huudan. Keuhkot täyteen ja ilma ulos jännittyneestä, värisevästä
rintakehästä, ohi värisevien äänihuulten. Helpottiko? En kuule mitään, aivan
hiljaista, ei kaikuakaan. Äänettömyys. Ja, ja uusi huuto, pitkä, pitkä. Eikä ainoastaan
rinta ja äänihuulet värise vaan pää, kädet, käsivarret, vatsa, pakarat,
alaraajat. Odotan vaikutusta. Ja arvaa mitä? Aistin kyllästetyn
hiljaisuuden, läpitunkemattoman äänettömyyden, mykkyyden painostavan täyteyden.
En jaksa enää huutaa. Askeleeni narahtelevat polulla kaikuen äänettömään
kaupunkiin, puistoon, kaduille, porttikäytäviin.
Jos
on aurattu puistokäytävä, puutalo, ränni, niin on ihmisiäkin. Tai on ollut
tässä paikassa. Mihin ovat kaikki ihmiset joutuneet, piiloutuneet,
kätkeytyneet! Eikä ääntä koko kaupungissa. Olen kuin äänieristetyssä,
kaiuttomassa huoneessa: ääntä ei kuulu ympäriltä ja omasta toiminnastakaan ei
lähde ääntä eikä kuulu kaikua. Näky on selkeä ja mikä tunnelma! Aavemainen,
kauhua aavistava. Ja katso, maiseman lävistää, samaan maisemaan,
kaupunkimaisemaan ilmaantuu näkökentässä samanaikaisesti hymyilevät kasvot kuin
antiikin näytelmän komedianaamio pysyvine, muuttumattomine hymyineen. Naamio
keikuttelee itseään sivulta sivulle eikä ilme hievahdakaan. Ja nyt se nauraa, nauraa
uudelleen, hah, hah, haaaaaaa… Ja kourat tarttuvat takaapäin kurkkuuni
kuristaen yhä tiukemmin kunnes jäljelle jää vain aavekaupunki.
Ja
katso, minut oli haastettu kaksintaisteluun. Odottelin vastustajani saapumista
tilavassa eteisaulassa, jossa ilmeisesti oli sovittu kaksintaistelun
tapahtuvan. Odottelin milloin hän saapuu. Hän. Enhän tiennyt kuka haastaja oli
ja odottelin pitkästyneenä nähdäkseni hänet. Istuskellessani matalalla sohvalla
puoleksi makuulla lausuin julki ihmettelyni ja eteeni ilmestyi ryhmä ihmisiä.
He olivat juhlapuvussa. Lähimmäksi liukui nuori mies uteliain katsein ja
kasvoin, suurin räpyttämättömin silmin. Kravatti loisti kirkasta väriään ja
paidan kaulus oli värillinen. Koko olemus uhkui mauttomuutta, teennäisyyttä ja
välinpitämättömyyttä. Silloin näin sieluni silmillä vastustajani, joka ei ollut
tämä silmieni edessä oleva utelias. Hän oli mies, minua nuorempi ja fyysisesti
harjaantuneempi, nopeampi. Surin kohtaloani, kipua, joka minun olisi kestettävä
lopun elämääni oikeassa silmässäni ja päässäni oikealla puolella, jäytävä kipu,
johon ei lievitystä voinut saada. En ajatellut ollenkaan oikean silmäni
sokeutumista vaikka aavistin luodin osuvan oikeaan silmääni. Aavistin, että
tulen säilymään hengissä.
Minä
nousen.
Ja
Jumala sanoi: ”Parakleetti, kerro vaeltajalle mahdollisuudesta.” Parakleetti
kääntyi puoleeni ja alkoi kertoa: ”Jumalamme käskystä ja omasta puolestani
huomautan, että eikö Jumala ole katsonut mahdollisuuden hyväksi ja asettanut
mahdollisuuden sinullekin hyväksi. Sinussa ja sinulla on mahdollisuus hyvään ja
pahaan, valintaan, kehitykseen ja taantumaan, suuntaan jos toiseenkin.
Mahdollisuus olkoon aurinkosi, toivosi ja pelastuksesi. Huomaa, olethan tämän
jo tiennyt mutta unohtanut, mahdollisuus on aina ulottuvillasi kunhan vain näet
sen ja arvaat, jaksat haluta. Ja ellet jaksa haluta ja mielesi on masentunut,
odota mutta älä takerru toistuvasti ahdistukseen ja paniikkiin. Muista, että
kun olet kyllin alhaalla, et alemmaksi voi vajota ja ainoa mahdollisuutesi on
nousu. Mahdollisuus on suurin toivo, lohtu, varmin perusta.”
Ja
minä kuulin kaukaisen, lähenevän, voimistuvan jymyn kuin äityvän ukkosen kaiun.
Tuulenpuuskat yltyivät yltymistään, koivunoksia katkeili ja puhurit viskelivät
niitä äkeissään polulle. Sadepisarat piiskasivat kasvoja ja tunkeutuivat
kauluksesta sisään. Räsähteli, kumisi ja salamoi. Ja minä kuulin Jumalan
puhuvan. Hänen äänensä oli kuin paljojen vetten pauhu, kuin kymin vetten humu,
joka voimistuu sitä lähetessä. Hengitykseni salpaantui, silmäni avautuivat
selkosen selälleen ja suuni loksahti auki. Ihoani palelsi ja lihakseni
vapisivat, sydämeni poukkoili kuin kymmenen kilon lyijykuula rintakehäni
sisäreunoja vasten. Ja humala sanoi: ”Enkö ole asettanut rintaasi
mahdollisuuden? Etkö sinä, pimeys, tiedä mitä mahdollisuus on! Voi sinun
päiviäsi ja teidän päiviänne! Vaikka te näkevin silmin näette ja kuulevin
korvin kuulette, te ette näe, kuule ettekä ymmärrä! Etkö sinä ole osa minua!
Katso mihin kurjuuteen olet saattanut itsesi ja minut! Missä on sinun tahtosi?
Saatatko häpeään myös minun tahtoni! Etkö tahdo nähdä kauneutta ja järjestystä
suuressa kosmoksessani ja yhteyttäsi, osallisuuttasi siinä? Haluatko hajota ja
luovuttaa itsesi rakennuskivet kosmoksen suureen varastoon muille halukkaille
ja haluttomille tarveaineiksi!”
Pauhu
ja jymy kaikkosivat. Ensi järkytyksestä selvittyäni en tiennyt halusinko. Tai
oikeammin en tiennyt mitä haluaminen, tahtominen, pyrkiminen on. Sellaista
ylentymistä ei tietoisuuteeni sisältynyt, olin unohtanut hengen korkeat
taivaat, sielulintuni siivet olivat murtuneet. Sielulintuni oli ammuttu alas
niin useasti, ettei se ymmärtänyt enää nousta. Ylistys ja kunnia Annie
Mestariampujalle! Hän äkkäsi pienenkin toivon kipinän ja vaivattoman sujuvasti
laukaisi nuolensa maaliin säälimättä ja ilmeisesti – toivottavasti –
ajattelematta, silkasta tottumuksesta. Ja kuitenkin Jumala sanoi tahdon olevan
minussa ja tahto on Häntä itseään. Ei puhettakaan ulkopuolisista ehdoista,
vastuksista tai esteistä. Kummallista, hämmentävää, yllättävää. Vain omassa
itsessäsi sinä ja Jumala olette yhtä. Kuin itsenäisesti säteilevä aurinko, ei
umpio vaan säteilijä, eikä alisteisuutta ulkoiselle, ei-itselle,
merkityksettömälle.
Ja
katso. Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Taivaan vahvuus oli koristeltu
smaragdein, topaasein, rubiinein, Niin ja timantein lasimeren yllä. Ja maa
kasvoi hajuheinää, vanamoa, tuoksuruusua ja pietaryrttiä. Suolainen meri
tuprutteli kuohuillaan tuoksuaan tuulen vietäväksi. Siili viipersi
koiranputkien taakse.. Ja luomakunnan kruunu persikkaihoinen neito lumoutuu
kevään taikaan.
Elin
ajattomuudessa, jonka mittareiksi eivät sovi kukan avautumiseen kuluva aika, ei
aamun vaihtuminen uuteen aamuun, ei kevään seuraavaan kevääseen, ei
ihmisruumiin syntymä, kasvun, kuihtumisen ja kuoleman käyttämä aika, ei
valtakuntien eikä kulttuurien kestoaika, ei maan tai auringon elinikä. En ollut
ikuisuudessa, sillä ikuisuus on ajallista. Elinkö, olinko, vaiko en ollut, sitä
en tiedä. Herra yksin tietää. Jälkikäteen tarkastellessani voin ajatella
olleeni olemisen mahdollisuus. Sanat tietoinen tai tiedoton, tajuinen tai
tajuton eivät ole luodut kuvaamaan tarkoittamaani asiaa. Mutta sen tiedän, että
mahdollisuuteni muuttui tietoiseksi, ilmestyen olemassaolon yhä vielä
ajattomaan alkumereen, äitimereen. Minä en tahtonut, halunnut tai pyrkinyt.
Äitimeri oli tietoisuuteni kudelma, pohja ja perusta. Oma tahtomiseni tai
ulkopuolinen tahtominen eivät häirinneet minua.
Mikä
minua ohjasi – kohtalo, välttämättömyys, sattuma – en tiedä sitäkään.
Ponnistuksetta koin Luojani ilon. Oli kuitenkin tuleva aika, ajanjakso, jolloin
en tulisi tietämään mitään ilon olemassaolostakaan. Mutta nyt en katsonut tulevaisuuteeni,
vasta myöhemmin katsoin.
Minä
tiesin, että minun on palattava uudelleen maan päälle. En asettunut
poikkiteloin, viteen, vastahankaan sillä kaikki on hyvää, oikeaa ja
oikeudenmukaista mikä minua kohtaa. Luotin varjeluun, turvaan, suojeluun.
Haltioitumisen hetkinäni en ajatellut tulevia vastoinkäymisiä, kipua, tuskaa,
uurastusta ja tuumiskellessani havaitsin nämä samantekeviksi. Taivaista sain
aikaa myöten kyllikseni. Taivaisen tajuntani kalvetessa, hiipuessa tunsin vielä
rakkauden turvallisen, lämpimän, sametinpehmeän syleilyn.
Ja
katso, kohtalo – suurena, lempeenä, peljättävänä – loihti henkisille silmilleni
kuvajaisen. Minä näin miehen osan, arvan, elämänkulun syntymisineen,
varttumisineen ja kuolemisineen, iloineen tuskineen ja suruineen, kaihoineen ja
kaipuineen, menestymisineen ja menetyksineen – ja tuo elämä, se tulisi olemaan
minun oma elämäni. Minä näin ihanan maan, odotuksen riemusta pamppailevan
sydämen ja – toivottomuuden musertavan yksinäisyyden, välinpitämättömyyden,
vihan.
”Ei”,
huusin minä toivuttuani ensi hämmästyksestä. ”En usko sinun kaleidoskooppiisi.
Panet omiasi. Sinähän esiinnyt vallan oikkuilevana onnettarena. Tuo ei ole
arpani tulevassa elämässäni. En usko onnenpotkuun, murjontaan, en
onnenkauppaan. Ei, en usko sinua.”
Olin
mielestäni edellisissä elämissäni oppinut läksyni: Jumalan luonto, maailma,
maailmankaikkeus on hyvä, säännönmukainen ja niitä vallitsee Hänen
oikeudenmukainen sallimuksensa, johdatuksensa, kaitselmuksensa. Onnetar tai
sattuma eivät voi esiintyä vaikuttavina syinä vaikka siltä voisi näyttääkin. Ja
mitä tulee ihmisen ulkoisiin oloihin, eivät nekään ole kohtalottaren tai
sattuman temmellyskenttää; ihminen itse ohjaa elämänsä kohden päämäärää
luonnonlakien puitteissa. Kehittyessään, kasvaessaan, kehkeytyessään ihminen
muodostaa itselleen vapaan tahdon. Hän itse tutkailee ja löytää asiat, joihin
hän voi vaikuttaa ja valitsee hyvät, oikeat ja oikeudenmukaiset
suhtautumistavat ja toiminnat.
Olin
vaipunut omiin ajatuksiini. Kohotettuani katseeni huomasin kohtalon vakaan,
päättäväisen mutta myötäelävän katseen ja ymmärsin hänen tietävän enemmän kuin
mitä minä itse tiesin. Olin unohtava tietoni tulevaisuudestani mutta
nahkavaatteissani tulisin aavistuksenomaisesti näkemään tulevan osani ennen
kuin aikani olisi täyttyvä maan päällä.
Ja
kohtalo sanoi, että olin omilla valinnoillani aiheuttanut välttämättömät
seuraukset, tulisin saamaan palkkani ansioni mukaan. Mutta minä en muistanut
näitä valintojani eikä hän niitä minulle kertonut, valaissut eikä näyttänyt.
”No
niin – on aika valita vanhempasi”, sanoi kohtalo.