Hae tästä blogista

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Tietoisuuden valokeila, tietojen käsittely ja oppiminen



Tietoisuuden valokeila, tietojen käsittely ja oppiminen


Daniel Borin kirjan ”The Ravenous Brain” sekä Simona Ginsburgin ja Eva Jablonkan kirjan ”The Evolution of Sensitive Soul” esittelyä ja pohdintoja



Minulle tietoisuus on ollut suuri, lähes kaikkea syleilevä mysteeri niin pitkälle kuin muistini yltää. Tässä artikkelissa valaisen taustaani tietoisuuden tutkijana. Esittelen Borin tietoisuutta käsittelevän, selkeän ja innostavan kirjan siten kuin se on minulle valjennut. Hänelle tietoisuus on pitkälti ihmisen huomion kiinnittämisen tilassa tekemää abstraktista tietojen käsittelyä. Sitten siirryn Ginsburgin ja Jablonkan monipuolisesti tietoisuutta ja tietoisuuden tutkimusta käsittelevään kirjaan. Kirjan johtolankana on tuoda esille ja perustella tietoisuutta rajattoman (open-ended) yhdistävän oppimisen toiminnallisen mallin mukaisesti. Malli on varsin yleinen, mahdollisimman suuren joukon ilmiöitä kattava ja sen ymmärtämisessä evolutiivinen perspektiivi on tärkeä.  Kirjoittajille tietoisuus on kokemista, tunnetta ja informaation prosessointia, eikä edellytä symbolisaatiota tai rationalisointia. Lopuksi käsittelen mahdollisuutta liittää maailman dualistinen selitysmalli naturalistiseen.

Oma lähtökohtani


Haluni selvittää tietoisuutta juontaa jo muutaman vuoden ikäisenä lapsena usein kokemastani intensiivisestä olemisen ja itsetietoisuuden tunteesta. Nuorukaisena tämä olemassaolon tunne saattoi muuntua hetkittäin intensiiviseksi, mystiseksi ja kokonaisvaltaiseksi kokemustilaksi. Halusin tietää tietoisuuden perustan, välttämättömän ja riittävän syyn. Koin aineellisen ulkoisen maailman selkeästi erillisenä, eri laatua olevana kuin tämä tietoinen kokemukseni olemassaolosta. Tuolloin minulla ei ollut opillista tietoa filosofisista peruskysymyksistä ja filosofisista pohdinnoista.  Olin päätynyt ilmeisesti samaan oivallukseen kuin René Descartes: ”cogito ergo sum”, ”ajattelen, olen olemassa”. Toki ydinkokemukseeni en liittänyt ajattelua, vain havaitsemisen ja kokemisen. Jos Descartesin ”cogito” termi tulkitaan havaitsemiseksi, perusoivallukseni oli yhtäpitävä hänen kanssaan.

Olin päätynyt dualismiin. Subjektiivisen tietoisuuden tunteen liitin kristinuskon sieluun ja henkiseen olemukseen. Koin dualismin ongelman niin puoleensavetävänä, että minun oli saatava ongelma ratkaistua. Millaiset mahdollisuudet ja rajoitteet fyysinen kehomme antaa tietoisuudelle (tietoisuuden toteutumiselle)? Arvelin saavani parhaat nuoruuteni aikaiset tiedot fyysisestä kehosta lääketieteen opinnoissa ja siksi pyrin ja pääsin opiskelemaan lääketiedettä. Pettymyksekseni opinahjossani ei tiedetty tietoisuudesta juuri enempää kuin ei mitään. Vielä pahempaa, juuri kukaan ei vaikuttanut olevan kiinnostunut aiheesta. Lääketieteellinen tiedekunta oli kuitenkin ammattikoulu ja valmistuttuani toimin neljäkymmentä vuotta lääkärinä suorittaen lyhyttä pidemmän oppimäärän tuomitsemattomuudessa, toisen ihmisen osaan asettumisessa ja ymmärtämisessä sekä luovassa ja pragmaattisessa ongelmien ratkaisuissa.. Kiinnostuksen aiheideni valintaperusteena säilyi alkuperäinen ongelma. Eläkkeelle siirryttyäni olen voinut paneutua täysiaikaisemmin tietoisuuden tutkimiseen.

Tajuntamme fyysinen, biologinen perusta ei valitettavasti ole tietoisuutemme saavutettavissa. Introspektio, meditaatio ei ole riittävä tapa selvittää ”kovaa ongelmaa” mielen ja aineen välillä. Tyytyväisyydellä olen voinut todeta, että jo 1990-luvulta on tutkimuksellisesti paneuduttu tietoisuuden ongelmaan. Neurotieteen huiman kehityksen ansiosta voidaan jo esittää suuret linjat kuinka aivot ja muu keho ovat nivoutuneet tietoisuuteen. Käsittelen artikkelissani tajuntaa nykyisen tieteellisen paradigman mukaan. Fyysisestä maailmasta erillisiä mahdollisia vaikuttavia tekijöitä ei oteta huomioon naturalistisessa mallissa. Tietoisuus ei ole käsitteellisesti yhteismitallinen hermoston tai hermoimpulssin kanssa ja on filosofisesti kategoriavirhe väittää hermoston toiminnan olevan tietoisuutta. Mitattavissa olevilla parametreilla etsitään hermoston vastaavuuksia (correlates) tietoisuudelle.

Sudennälkäiset aivot


Neurotieteilijä Daniel Borin kirjan parasta antia on eritoten aivosähkökäyrään (EEG), toiminnalliseen magneettiresonanssikuvaukseen (fMRI), aivomagneettikäyrään (MEG) ja neuropsykologisiin testeihin perustuvat käsitykset aivojen toiminnasta.  Hänen ajatusrakennelmiaan voisi lähestyä vaikka kolmiosta huomio – tietoisuus – työmuisti käsin. Näkemykset kuvaavat neurotieteellisiä ja neuropsykologisia käsityksiä tajunnasta 2010-luvun alkupuolella. Uudempiin tekniikoihin, kuten optogenetiikkaan tai yksittäisen fotonin kuvantamiseen (single photon imaging) perustuvia solutason tutkimustuloksia, ei esitetä.

Ihmisen työmuisti on hämmästyttävän pieni. Voimme käsitellä vain noin neljää asiaa kerrallaan. Kuitenkin kukin asia voi olla koostunut useasta alaluokasta ja alaluokka taas toisista alaluokista lähes loputtomiin. Täten kykenemme yhdistämään ajatuksissamme ideoita rajattomasti. Työmuistin toimiminen optimaalisesti edellyttää tarkkaavaisuutta. Tutkimukset osoittavat vakuuttavasti, että ilman huomiota ulkoisten tai sisäisten impulssien tieto ei saavuta tietoisuutta, eikä siten ole työmuistimme käytössä. Toki alitajuista informaation käsittelyä tapahtuu jatkuvasti mutta näiden tietojen käsittely on automaattista ja edellyttää aiempaa oppimista tai evoluutioon perustuvaa hermoston valmiutta. Borille tietoisuus on lähtökohtaisesti tietojen käsittelyä. Tutkimustulokset tukevat vahvasti tätä. Teorian vahvin todistus olisi rakennettu informaatiota käsittelevä kone, joka olisi tietoinen. Tällaisen tietoisen koneen rakentaminen ei ole näköpiirissä, koska ilmeisesti tietomme aivojen informaation käsittelystä on liian vajavaista.

Tietoisuuden päätarkoitus on etsiä, löytää, muistaa ja käyttää tiedon strukturoituja malleja työmuistissa. Bor käyttää termiä ”chunk”, jolle suomenkielinen vastine voisi olla malli, rakenne, tiivistymä tai osa. Hän painottaa ihmisen sudennälkäistä, kyltymätöntä intohimoa etsiä rakenteita meille saapuvasta informaatiosta. Kehittelemme strategioita havaita ja oppia uusia säännönmukaisuuksia, jotka taas toimivat malleina uusien mallien havaitsemiseksi. Mallien etsimisen innolla ja monipuolisuudella on myös kääntöpuolensa. Kovin usein luomme johtopäätöksiä puutteellisen tiedon perusteella ja mikä pahinta pidämme lukkiutuneesti, härkäpäisesti kiinni virheellisistä päätelmistämme.

Tietoisuus edellyttää aivojen laaja-alaista ja jatkuvaa informaation vaihtoa aivoissa. Tietoisuuden fyysisenä välineenä ovat hermojen muodostamat radat silmukoineen. Borin mukaan huomattavimmat nykyiset tietoisuusteoriat ovat laajasti otettuina samansuuntaisia. Dehaenen koko aivot käsittävä hermostollinen työtila (global neuronal workspace, GNW) perustuu pitkälti empiirisiin tietoihimme hermojen toiminnan yksityiskohdista. Tononin informaation integraatioteoria (information integration theory, IIT) on matemaattinen malli, jonka mukaan mille tahansa informaatiota käsittelevälle eliölle tai laitteelle voidaan periaatteessa laskea luku, joka kuvaa tietoisuusastetta. Tietoisuudelle välttämätön ehto on toimiva otsalohkojen etuosan ja päälakilohkon verkosto (prefrontal parietal network). Sen lisäksi ilmeisesti talamus ”keskusasemana” on välttämätön ja ilman aivorungon aivoverkoston (formatio reticularis) tervettä toimintaa olisimme kuolleita tai syvästi tajuttomassa vegetatiivisessa tilassa. Otsalohkojen etuosan ja päälakilohkon verkosto toimii tietoisuuden yleistoimintaverkostona. Tietoisuuden sisällöstä vastaavat aivojen monet erikoistoiminta-alueet kuten näkö-, puhe- ja kuuloalueet.

Aivot muodostavat tiedostamattomasti jatkuvasti päivittyvää mielen sisäistä mallia ulkomaailmasta. Aisteista tulevaa informaatiota verrataan aivoverkoston muodostamaan ennakoivaan malliin ympäröivästä tilasta. Epäsuhta ennakoidun ja aktuaalisen tilan välillä voidaan ilmaista ennakointivirheenä, joka on puolestaan perustana oppimiselle. Tietoinen mielen sisäinen malli visuaalisesta ympäristöstä ja tämän mallin muodostuminen on kiinteästi yhteydessä aivojen eri osiin. Joillakuilla vasemman puoleiseen aivohalvaukseen sairastuneilla (tila, jossa osa aivojen oikeasta puolesta on tuhoutunut) esiintyy näkökentän vasemman puolen huomiotta jättämisen (neglect) lisäksi heikkous muodostaa mielikuvituksessa vasemman puoleista näkökentän osaa. Heikkouden voi perustellusti väittää aiheutuvan tietoisuudelle oleellisen, koko aivojen laajuisen, hermostollisen työtilan otsalohkon etuosan ja päälakilohkon yhteyden heikentyneestä toiminnasta orientoitumisessa vasemman puoleisiin asioihin ja aivojen puoliskojen takaosien katkenneesta yhteydestä tilallisen informaation prosessoinnissa symmetrisesti pitkäaikaisesta muistista (1). On yllättävää ja havahduttavaa oivaltaa kuinka kiinteästi - jopa paikallisesti - aivot koodaavat mielen sisäistä ympäröivän maailman mallia: näkökentän vasenta puolta edustavan aivojen osan tuhoutuminen tuhoaa myös kykymme mielikuvituksessa muodostaa malli vasemman puoleisesta näkökentästä.

Lähes kaikki eläimet nukkuvat mukaan luettuina hyönteiset. Valveilla hermosolujen yhteydet vahvistuvat. Unessa yhteydet heikkenevät energeettisesti kestävälle tasolle (2) ja vain osa jää pitkäaikaisiksi. Lepäävissä aivoissa tapahtuu energian minimointi, mikä ilmenee unenaikaisen aivosähkökäyrän synkronoiduissa delta-aalloissa. Oppiminen, muisti ja tietoisuus heikkenevät, jos uni jää riittämättömäksi. Samoin keskittyminen huononee ja pidentynyt valvetilaa altistaa pian hallusinaatioille.

Jos altistumme toistuvasti stressaaville ja ahdistaville tilanteille, mantelitumake muuttuu yliaktiiviseksi ja heikentää ohjaavan otsalohkon etuosan toimintaa vähentäen tietoista tilaa käsitellä ongelmia ja karsia turhia ajatuksia ja tunteita. Depressiivisten ja ahdistuneiden ihmisten mantelitumakkeen vasteet pelottaville stimuluksille ovat voimistuneet. Heidän otsalohkojen etuosan ja päälakilohkojen verkoston aktiviteetti on alentunut jopa suoritettaessa neutraaleja tehtäviä, jotka vaativat työmuistia ja keskittymistä. Vaaratilanteissa, kuten pedon kohtaamisessa, nopea ja automaattinen ajatukset lamauttava mantelitumakereaktio on hyödyllinen, mutta yleensä siitä on etupäässä haittaa, kuten vaikkapa esiintymispelossa. Bor avaa joihinkin psykiatrisiin sairauksiin alentuneen työmuistin ja alentuneen tietoisuuden näkökulman. Autismissa tietoisuus ei ole supistunut, vaan päinvastoin laajentunut. Kaventunutta työmuistia aiheuttavat tekijät kuten unettomuus voidaan katsoa sairauksien aiheuttajiksi. Työmuistia tehostava kognitiivinen harjoittelu on varteenotettava lisä hoidettaessa sairauksia, joissa on alentunut tietoisuus. Skitsofreniassa kognitiivisten kykyjen ja päivittäisessä elämässä selviytymisen on todettu parantuneen kognitiivisella harjoittelulla.

Ilahduttavasti Bor käsittelee kirjan viimeisillä sivuilla meditaatiota ja sen hyötyjä. Meditaatiossa yritetään olla mahdollisimman tietoisia mahdollisimman vähästä joko huomioimalla mieleen liittyviä ajatuksia, ideoita ja tosiasioita tai passiivisesti imeytymällä kokemuksiin ilman ajatuksia. Meditaation etuina hän mainitsee stressin vähentymisen, työmuistin laajenemisen, keskittymiskyvyn paranemisen ja kohentuneen kyvyn hallita ristiriitaisia yllykkeitä. Rakenteellisesti mantelitumake pienenee ja otsalohkojen etuosan kuorikerros paksuuntuu meditaation seurauksena.

Tunnesielu on tietoinen


Yritys yhdistää tietoisuus ja oppiminen teoreettisesta, kognitiotieteellisestä, neurobiologisesta, evolutiivisesta sekä yksilönkehityksellisestä näkökulmasta käsin, ja esitellä tutkimushistoriaa, on todella jättiläismäinen ja uskalias yritys. Kuitenkin Ginsburg ja Jablonka ovat hankkeeseen ryhtyneet. Työ on vaatinut kirjoittajilta paljon mutta lukija tai kirjan arvioijakaan ei pääse helpolla. Kirjan teksti on vahvasti teoreettinen, argumentoiva ja keskusteleva. Jotta esitykseni olisi ymmärrettävä, täytyy olettaa monien käsitteiden ja niillä operoinnin olevan lukijalle jossakin määrin tuttuja. Sumeiden ja sekavien kohtien selventämisessä on suositeltavaa tutustua itse kirjaan ja esimerkiksi Wikipediaan.

Biologisen elämän perusyksikkö on solu, jonka muodostumisen vähimmäisedellytyksiä ovat solukalvon ympäröimä autokatalyyttinen metaboliakiertojärjestelmä, itsestään monistava informaatiota kuljettava systeemi ja kalvoa muodostava systeemi. Maapallolla tällaista elämän minimivaatimukset täyttävää elämää on ilmeisesti ollut ainakin noin 3,465 miljardia vuotta (3). Elämän monipuolistumiselle välttämätön edellytys on informaatiota säilyttävä ja siirtävä RNA- ja DNA-rihma, jonka neljä emästä voivat koodata käytännössä rajattoman määrän informaatiota. Emäsolun informaatio suvullisen lisääntymisprosessin ansiosta on muuttunut jälkeläisissä. Uusi informaatio muodostaa muuntuneen toiminnallisen ja/tai rakenteellisen solun tai monisoluisen eliön. Kambrikaudella 542 - 490 miljoonaa vuotta sitten muodostui evolutiivisesti katsoen nopeasti uusia eliölajeja, joista monet katosivat nopeasti. Tätä tapahtumakulkua kutsutaan eliökunnan räjähdykseksi. Eliöt kasvoivat kooltaan, kehittyi yhä monipuolisempia aistielimiä, lihaksistojärjestelmä monipuolistui sekä muodostui moninaisia suojautumisrakenteita ja saalistusvarustuksia; kilpavarustelu elossa säilymisen ja lisääntymisen puolesta muodostui ajan hengeksi. Kilpavarustelun huipputeknologiaa edusti hermosto, joka kehityksensä jossakin pisteessä mahdollisti käytännössä rajattoman informaation käsittelyn. Ei ole selkeää käsitystä hermoston kehityksen monista yksityiskohdista kuten kehittyikö se vain kerran vai itsenäisesti mahdollisesti useissa eläinlajeissa. Oleellista on, että hermosto voi koodata ja järjestää ympäristön ja oman kehon hermoimpulssi-informaation hermostolliseksi vastaavuudeksi, painaa tämä vastaavuus muistiin, säilyttää muisti ja muodostaa polku muistin palauttamiseksi. Hermoston tulee kyetä vertaamaan hetkellä t saapuva informaatio muistissa olevaan informaatioon, jotta eliö voisi arvioida hetken t informaation arvoa. Jos saapuva informaatio tulkkautuu vihreäksi banaaniksi, se on uutinen, sillä sitä ei voi syödä. Suurempi uutinen on sininen banaani, sillä sellaista ei pitäisi luonnossa olla. Hermoston tulee kyetä järjestämään liikesarja banaanin saamiseksi suuhun, pureskeluun ja nielemiseen siinä tapauksessa, että eliö on nälkäinen. Jos banaani putoaakin maahan, tulee järjestää uusi liikesarja tilanteen korjaamiseksi. Hermoston tulee kyetä oppimaan aiemmista tapahtumista, vahvistaa toivottua tapaa toimia ja sulkea pois hyödyttömät tai haitalliset tavat. Hermoston on pystyttävä vastaamaan ympäristön ja kehon haasteisiin sekä reaktiivisesti että ennakoivasti mahdollisimman monipuolisesti rajattomalla informaation yhdistämisellä.

Ginsburg ja Jablonka olettavat, että kambrikaudella kehittyi toimivia, päämäärätietoisia eliöitä, jotka täyttivät vähimmäisedellytykset rajattomalle yhdistävälle oppimiselle (RYO). Miksi RYO on oleellista? Yksi syy on se, että tällainen oppiminen mahdollistaa eliön olemisen toimijana, eliö on ”itse”. Se on yhdistyneessä, johdonmukaisessa, kokonaisvaltaisessa tilassa. Toinen syy on se, että RYO mahdollistaa omakohtaisen kokemisen. ROY-malli jatkuvasti päivittyvine (online) hermostollisine kokoonpanotapahtumineen (erillisen päivitettyjen mallien varaston eli muistin tukemana) on sama kuin tietoisuus, kirjoittajien määritelmän mukaan. RYO voi määritelmänsä mukaan muodostaa rajattomasti yhdistelmiä havainnoista ja toimintamalleista ja on ilmentymismuodossaan yhtä oleellinen kuin biologisen elämän, solun, rajattomia muunnelmia muodostava informaatiojärjestelmä. Biologisessa elämässä mahdollistava rakenne on RNA tai DNA, RYO-mallin:n sisältämän tietoisuuden mahdollistava konkreettinen väline on hermosto.
Emme pääse tutkimaan kambrikauden hermosoluja tai hermostoa kokonaisuudessaan.  Kuitenkin oppimisen perustana olevat hermosolujen molekulaariset prosessit ja niitä säätelevät geenit ja geenien toiminnan säätelijät ovat hyvin säilyneet merietanasta nisäkkääseen saakka (s.312). Säilyneitä reseptoreita ovat mm. AMPA ja NMDA, säilynyt on prosessi mm. cAMP-tie ja säilynyt transkriptionaalinen aktivaatiokaskadi CREB geenissä. Ginsburgin ja Jablonkan mukaan nykyisistä eliöistä tiedetään selkärankaisten, hyönteisten ja mustekalojen ilmentävän rajatonta yhdistävää oppimista.

Monta lukijaa askarruttaa käytetty tietoisuuden määritelmä. Ginsburgin ja Jablonkan käyttämä määritelmä vastaa Aristoteleen tunnesielua tai teosofis-ruusuristiläistä tunnekehoa. Tällainen tietoisuus ei edellytä raportoitavuutta eli kykyä kertoa mitä yksilö kokee, eikä pohdiskelua. Jotkut tutkijat pitävät tietoisuutena vain ilmoitettavissa olevaa, saavutettavissa olevaa tietoisuutta (access consciousness). Ginsburg ja Jablonka painottavat, että ilmenevä subjektiivinen kokeminen ei ehkä aina ole helposti ilmoitettavissa olevaa eikä tarvitse olla suunnattuun huomioon liittyvää, koska mikä tahansa tietty havaitseminen tai tunne on yhdistynyt yleiseen epätarkkaan tunteeseen, joka on osa jokaista subjektiivisen kokemisen tyyppiä. Ilmenevän tietoisuuden ja tarkkaavaisuuden yhteys on visainen kysymys ja Ginsburg ja Jablonka antavat viitteen (4) tarkempaan perehtymiseen.

RYO: mahdollistava hermosto


Jotta voisi ymmärtää biologiaan nivoutuvaa tietoisuutta, tulee huomata, että hermosolut ja aivot kokonaisuutena ovat jatkuvasti toiminnassa, myös unen aikana. Ei ole pysähtynyttä tilaa. Tajunnantila muovautuu ja muuttuu tauotta, vaikka omakohtaisesti voisimme kokea pysyvän, pysähtyneen tilan. Meditaation harjoittaja voi vakuuttaa kuinka vaikeaa on mielen tilan pysäyttäminen. Hermosolun molekyylibiologinen koneisto toimii 24/7-periaatteella. Solun sähköjännite vaihtelee ja vaikuttaa joko suoraan sähköisen tai molekyylivälitteisen synapsin kautta toisiin hermosoluihin tai gliasoluihin. Gliasolut vaikuttavat puolestaan hermosoluihin. Uusia synapseja syntyy ja vanhoja häviää. DNA:ta metyloidaan ja demetyloidaan, histonia asetyloidaan ja deasetyloidaan eli epigeneettisesti merkataan ja poistetaan merkkejä. Hermosto on alin omaan muuttuvassa tilassa, jonka määräävät lukuisten tekijöiden yhteisvaikutukset. Tällaisia tekijöitä ovat mm. hormonit, glukoosi, happi, hiilidioksidi, intensiivisen aktiivisuuden kesto, valaistus ja lämpö. Kehittynyt hermosto voi muodostaa lajittelevan aistimuksellisen tilan(categorizing sensory state), jota käsitellään tuonnempana. Hermosolun itsestään tapahtuva toiminta ja vaikutukset toisiin hermosoluihin eivät kuljeta informaatiota vaikka lajinkehityksellisesti määräytyneet aivojen radat ja silmukat ovat pääväyliä hermoimpulssien kululle. Oppimisen myötä jotkin silmukat tulevat toimiviksi herkemmin kuin toiset ja vakiintuvat ynnä estävät muut mahdolliset yhteydet. Tällöin toiminta muodostaa informaatiota, joka on erotettavissa itsesyntyisen toiminnan ”taustakohinasta”. Oppimisen, nimenomaisesti lyhytaikaisen ja pitkäaikaisen muistin muodostumisen, molekulaaristen ja solutason mekanismien selvittely on katsottu syystä Nobel-palkinnon (Kandel vuonna 2000) arvoiseksi saavutukseksi. Lyhytaikainen muisti (sensitization) muodostuu, kun serotoniini edesauttaa glutamaatin eritystä presynaprisen hermon päätteestä synapsiin. Glutamaatti sitoutuu postsynaptisen hermon reseptoriin ja aiheuttaa solukalvon sähköjännitteen muutoksen. Lopputuloksena jännitemuutos, hermoimpulssi, informaation mahdollistava perusyksikkö siirtyy eteenpäin. Pitkäaikaiseen muistiin painamisessa, kuten ehdollistamisessa, serotoniini aiheuttaa hermosolussa nopean biokemiallisten tapahtumien sarjan, jossa geenit aktivoituvat ja lukkiutuvat aikaansaaden proteiinisynteesin. Pitkäaikaisen muistin muodostuminen voi sisältää tapahtumasarjan seurauksena uusien synapsien synnyn.
Synapseihin perustuvan hermoverkko- ja hermosilmukkamuistin lisäksi on löydetty solumuisti, jota säätelevät epigeneettiset mekanismit (ss. 314 – 321). Näitä ovat: 1. itseään ylläpitävät silmukat, joissa esimerkiksi geenin tuotteet säätelevät positiivisesti geeniä. Hermoissa esiintyvä pitkäaikaisessa vahvistumisessa tärkeä CaMKII:n autoaktivaatio on esimerkki itseään ylläpitävästä silmukasta, 2. rakenteelliset mallit, jotka välittyvät eksosomeissa, 3) kromatiinin merkitseminen kuten DNA:n metylaatio tai histonin asetylaatio ja 4. RNA-välitteiset epigeneettiset systeemit. Epigeneettisten mekanismien tutkimus edustaa tämänhetkistä ”kuumaa” tutkimusaluetta.

Selkärankaisten aivorakenteet voivat ilmentää RYO:a, samoin kuin hyönteisten ja mustekalojen. Hyönteisillä on aivokeskuksia, jotka toimivat ja ovat vuorovaikutuksissa vastaavilla tavoilla kuin selkärankaisilla. Mustekaloilla on hippokampusta vastaavia monimutkaisia hermorakenteita.

RYO


Räjähdysmäisesti kasvava tutkittu tieto hermoston biokemiallisesta ja fysikaalisesta toiminnasta sekä informaation käsittelystä antaa raaka-ainetta niin yleisten kuin rajatumpienkin testattavissa olevien aivojen toimintamallien muodostamiselle. Malli on kehys, jonka mukaan voidaan suunnitella tutkimuksia ja arvioida kuinka tulokset sopivat malliin vai tarvitseeko mallia muuttaa. Tutkittuun tietoon (mm. käyttäytymistieteelliseen tietoon) perustuva RYO-malli on hyvin dynaaminen ja laaja-alainen ja sen esittely vaatisi huomattavasti perusteellisemman auki punomisen kuin tässä lyhyessä esityksessä on mahdollista. Mallin toiminnan syvällisemmäksi ymmärtämiseksi suositellaan tutustumista itse kirjaan. Kiinnitän huomiota mallin joihinkin peruskäsitteisiin, jotka ovat keskeisiä toiminnan ymmärtämiseksi.

Ginsburgin ja Jablonkan RYO-malli vaatii (s. 360): 1. porrasteisen prosessoinnin, joka mahdollistaa yhdistetyn havainnon ja yhdistetyn toiminnan, 2. havainto- ja toimintamallien yhdistämistä, 3. yhdistettyjen havaintojen muistin ja 4. joustavan ja laaja-alaisen vahvistamissysteemin. Minimissään mallissa on oltava kolme tasoa: 1. ensisijaisen aistivan yksikön ja ensisijaisen liikeyksikön hermostollinen taso, 2. integroivan liikeyksikön, integroivan aistimusyksikön ja laaja-alaisen vahvistusyksikön taso. Vahvistusyksikkö mahdollistaa minkä tahansa yhdistyneen havainnon tai toimintajärjestyksen vahvistamisen ja 3. integroivan muistiyksikön ja integroivan yhdistävän yksikön taso. Yhdistävä yksikkö kokoaa monet integroivan aistimus- ja liikeyksikön tiedot, lähettää ennusteet alemmille tasoille ja vastaanottaa päivittyvät ennustevirheet niiltä. Nämä korkeammat yksiköt kontrolloivat, rajoittavat ja muovaavat toisen tason integroivien yksikköjen aktiivisuutta. Eliöillä on todellisuudessa useita toisen tason alatasoja. Malli ei kuvaa välttämättä anatomisia rakenteita vaan esimerkiksi useat toiminnot voivat käyttää osin tai kokonaan samoja hermoanatomisia rakenteita.
Kädellisten näköjärjestelmän porrasteinen prosessointi kohteiden piirteiden suhteen on selvitetty aivoaluetasolla varsin hyvin (ss. 357 – 359) ja on siten hyvä esimerkki RYO-mallin soveltamisesta. Silmän fotoreseptoreiden aikaansaama sähköimpulssi kulkeutuu thalamuksen LGN:en (lateral geniculate nucleus), josta eteenpäin hermoimpulssit yhdistyvät muodostaen edustuksia (karttoja). LNG:n hermoimpulssiyhdistelmät kulkeutuvat aivojen ensisijaiselle näkökuorelle (V1) muodostaen silmän verkkokalvon paikallisen kartan. V1:n hermosolut voivat havaita pienen eron visuaalisen suunnan, hermojen edustuksellisen kartan vierekkäisten kohtien valointensiteetin voimakkuuden (spatial frequency) sekä värin suhteen. V1 yhdistää ja kartoittaa impulssit uudelleen ja lähettää toissijaiselle näkökuorelle V2, joka on visuaalista yhdistelyalueen ensimmäinen osa. V2 lähettää impulssit V3:lle, V4:lle ja V5:lle sekä palautteen V1:lle. V1 vastaanottaa ylempää tulevat ennusteet uusille sensorisille impulsseille, jotka ovat seurausta yksilön omasta toiminnasta (5). V4 on virittynyt suunnalle, hermojen edustuksellisen kartan vierekkäisten kohtien valointensiteetin voimakkuuden erolle, värille ja yksinkertaisille muodoille. Tarkkaavaisuus vaikuttaa voimakkaasti V4:n toimintaan. Alaohimolohkon (AO) aivokuoren katsotaan olevan viimeinen pysäkki kasvoja päin menevässä toimintaketjussa. Se on yhteydessä monimutkaisten kohteiden kuten talojen ja kasvojen edustukseen, muistiin ja muistista palauttamiseen. AO ottaa vastaan impulssit V2:sta ja V4:stä ja lähettää palautteet niille. AO on yhteydessä mantelitumakkeeseen ja voi täten yhdistää kohteeseen tunnevärityksen, jos tällainen yhteys on vakiinnutettu aiemmin. Mantelitumakkeen sisäiset hermosilmukat (6) ja mantelitumakkeen yhteydet nucleus accumbrensiin (7) puolestaan koodaavat tunnearvoja. Lopulta signaalit kulkeutuvat kasvohermon välityksellä kasvolihaksiin, jolloin ympäristön eliöt voivat päätellä mitä henkilö tunsi. Yhteydet otsalohkojen etuosaan takaavat kyvyn liittää kohde osaksi korkeampia abstrakteja toimintoja. Yhteydet tyvitumakkeeseen puolestaan varmistavat objektin yhdistämisen liiketoimintoihin suunniteltaessa vaikkapa rakkaiden kasvojen hyväilyä.

Motiivit, arvot ja tunnearvot


Ympäröivän maailman kohteet, tapahtumat ja tilat samoin kuin oman kehon tilat toimiva eläin kokee arvoina (value) tai tunnearvoina (valence). Tunnearvo on motivoiva ja oppimiselle keskeinen. Yksilön motivaatioita ohjaavat kaksi erillistä mutta toisiinsa kytköksissä olevaa aivokuoren alaista ja tiedostamatonta prosessia: haluaminen (wanting) ja pitäminen (liking) (8). Haluamissysteemi voi vahvistua ja johtaa toistuvaan, pitkäkestoiseen toimintaan oppimisen seurauksena, vaikka toiminnasta saatu mielihyväntunne (liking) ei lisääntyisi vaan päinvastoin vähenisi. Dopamiini on tärkeä välittäjäaine haluamissysteemissä mutta sillä on osansa myös pitämissysteemissä. Endorfiinit näyttelevät merkittävää osaa pitämissysteemissä. Ennustevirheen suuruus säätelee myös vastenmielisiin asioihin liittyvää (aversive) oppimista.

Tunnearvon hermostollisia vastineita on tutkittu viime vuosina runsaasti menetelmillä, joilla päästään solutasolle. Esimerkiksi sopii Zhangin ja Lin tutkimus (9). Tunnearvon koodautumisessa mantelitumakkeeseen assosiatiivisen oppimisen yhteydessä ilmenee ärsykkeen inhibitorisia vasteita ja ärsykevasteiden muovautuvuutta yksittäisissä hermoissa. Kun oppimisessa positiivisen arvon ärsyke muutettiin tarkoittamaan negatiivista arvoa, mantelitumakkeen hermojoukkojen ärsykevaste muuttui vastaamaan vastakkaista arvoa ja ennusti arvolle spesifiä käyttäytymistä.

Kategorisoivat sensoriset tilat


Taukoamattomasti aktiivinen hermosto mahdollistaa yksilön yleiset mutta spesifiset edustukselliset sensoriset tilat, joita Ginsburg ja Jablonka nimittävät lajitteleviksi aistimuksellisiksi tiloiksi (kategorisoiviksi sensorisiksi tiloiksi, KST). Ne ovat hyvin dynaamisia ja ne ovat rakentuneet lisääntymisen ja itsesäilytyksen perusfysiologialle, kuten ruoan hankkimiselle ja homeostaasille. Lajikehitys ja yksilön kehityksen aikainen oppiminen monipuolistavat niitä. Näistä kategorisoivista sensorisista tiloista tulee keskeisiä organisoivia syitä ja navigaattoreita yksilön päämäärään suuntautuneissa toiminnoissa. Ne ovat siis osia teleologisesta systeemistä eläintä varten. Ne ovat emootioita ja motiiveita yksilölle. Kategoriset sensoriset tilat ovat motivoijan lisäksi arvioijia koska ne ilmaisevat eron nykyisen tilan ja toivotun tilan välillä. Ginsburg ja Jablonkan mukaan kaikki tietoiset, subjektiivisesti koetut tilat ovat sensorisia, kaikki sisältävät liike-aistimus-liike-silmukat, kaikki sisältävät yhdistettyjen mallien muistin ja kaikki ovat arvotettuja/stabiloituja. Evolutiivisesti RYO ja sen mahdollistamat hermostorakenteet johtivat KST:hin, mutta yksilönkehityksellisesti heti syntymän jälkeen KST on jo olemassa RYO:n mahdollistaman systeemin kautta. Vastasyntynyt siis tuntee, mutta oppii vasta ajan kanssa.

Ennustevirhe


Yksilölle on tärkeää reagoida vain oleellisiin, vahvistettuihin stimuluksiin ja samalla jättää huomiotta muut (s. 352). Tämä asianmukainen reagointi perustuu oppimiseen. Oppimistapahtumassa puolestaan ennustevirhe on oleellinen assosiaatioiden synnylle (s. 354). Ennustevirhe on ero todellisen ja ennustetun palkinnon ja rangaistuksen välillä. Mitä suurempi ennustevirhe, sitä paremmin oppiminen onnistuu. Liikkuva eläin säilyttää hermostossa kopion toimintasuunnitelmastaan ja sen tuloksesta, jota se vertaa tulevaan aktuaaliseen toiminnan tulokseen. Täten eläin päivittämällä, käyttämällä joko aktuaalista tai ennustettua ennustevirhettä, muokkaa käyttäytymistään asianmukaisen reagoimisen suuntaan.

Rajaton symbolointi


Kirjan viimeisessä kappaleessa käsitellään mielemme ominaisuuksia, jotka koemme henkisiksi ja jotka Aristoteles katsoo kuuluvan järkisieluun. Kyse on symboleihin perustuvasta ajattelevasta toiminnasta. Bor käsittää tietoisuudella tätä kokemistapaa. Sen evolutiivinen rajapyykki on rajoittamattoman symbolisoinnin kehittyminen. Rajaton symbolointi vie informaation käsittelyn uudelle tasolle, jossa informaatiota voidaan yhdistellä käytännössä äärettömästi kuten perinnöllisyydessä ja yllä kuvatussa rajattomassa yhdistävässä oppimisessa. Kirjoittajat panevat erityistä painoa ihmisen mielikuvituskykyyn, joka tuottaa julkisesti jaettavaa, hiottua edustuksellisuutta, toisia toistensa edustuksellisuuden päälle. Tämä meta-metaedustuksellisuus ilmentyy vakuuttavimmin ihmiskielissä. Symbolointi mahdollistaa abstraktit arvot, käsitteet, rajattoman kulttuurisen variaation, rajaamattoman historian, kumulatiivisen kulttuurievoluution, uusien ympäristölokeroiden hyödyntämisen ja uusien evoluution valintakohteiden luomisen.

Mieli-keho-ongelma


Kuinka sitten ratkaistaan laatukuilu (qualia gap) subjektiivisen kokemisen ja fyysisen kehon välillä? Kuinka kehon solujen ja eritoten aivojen toiminta voi synnyttää subjektiivisen tietoisuuden? Ginsburg ja Jablonka katsovat, että ongelma tulee häivyttää (dissolve), ei ratkaista (resolve). Jos olen ymmärtänyt heitä oikein, ns. ”kovaa ongelmaa” ei ole olemassa. Ongelmassa on kyse tutkitun tiedon puutteellisuudesta ja siitä johtuvasta käsitteellisen tiedon luomisen vaikeudesta johtuva käsitteellinen sekaannus. Heidän johtopäätöksensä on itsestään selvä, sillä oletukset määräävät mihin ilmiöluokkaan johtopäätökset kuuluvat.

Dualismi ja naturalismi


Subjektiivinen kokeminen on lukuisilla tutkituilla tavoilla tiiviisti yhteydessä biokemiallisiin ja biofysiologisiin prosesseihin. On vaikea kuvitella, kuinka erillinen henki voisi kokea spesifin olotilan ja samalla aiheuttaa tutkimuksissa mitattuja muutoksia hermostossa. Yllä kuvattu näkökentän vasenta puolta edustavan aivoalueen menettämisen seurauksena syntynyt vasemman puolen näkökentän kuvittelemisen kyvyn menettäminen puoltaa naturalistisen näkökulman kannattajan mukaan sitä käsitystä, että aivot ovat mielikuvan luomisen edellytys. Dualisti voi vastaavasti väittää, että kyseisessä tapauksessa tietoisuus vasemman puoleisesta näkökentästä on olemassa sielussa tai hengessä, mutta kyseinen fyysinen puute estää tietoisuuden ilmennystä fyysisessä päivätajunnassa. Harjaantumattomalla ihmisellä ei ole kykyä yliaistiseen kokonaisvaltaiseen havaitsemiseen, vaan hän on riippuvainen fyysisistä aivoista. Edistynyt ”tietäjä” sen sijaan pystyy tietoiseen havaintoon ja kuvitteluun fyysisistä aivoista riippumatta.

Tietoisuutta voidaan muuttaa tai se voidaan palautuvasti poistaa vaikuttamalla monin eri tavoin biokemiallisiin ja/tai biofyysisiin prosesseihin. Ulkoisten fysikaalisten, biologisten ja biokemiallisten tekijöiden tai kemiallisten aineiden vaikutus tietoisuuteen ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että lisäksi on olemassa erillinen henki, joka toimii omien lakiensa mukaan. Esittelemäni kirjat edustavat naturalistista lähestymistapaa mieli-keho-ongelmaan ja johtopäätökset ovat sen mukaiset. Asiaa voidaan lähestyä myös muista tarkastelukulmista käsin, kuten lähellä kuolemaa kokemuksista, mutta niihin ei tarkemmin paneuduta käsillä olevassa esityksessä, vaan siihen tarvitaan omaa, erillistä ruodintaa.

Referenssit


Bor Daniel. The Ravenous Brain. How the New Science of Consciousness Explains Our Insatiable Search for Meaning. Basic Books, 2012. ISBN 978-0-465-02047-8.

Ginsburg Simona and Jablonka Eva. The Evolution of the Sensitive Soul. Learning and the Origins of Consciousness. Cambridge, MA : MIT Press, 2019. ISBN 9780262039307.

1. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/20621588. Rode GCotton FRevol PJacquin-Courtois SRossetti YBartolomeo P. Representation and disconnection in imaginal neglect. Neuropsychologia. 2010 Aug;48(10):2903-11. doi: 10.1016/j.neuropsychologia.2010.05.032. Epub 2010 Jun 4.

2. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/31040386. Palacios ERIsomura TParr TFriston K. The emergence of synchrony in networks of mutually inferring neurons. Sci Rep. 2019 Apr 30;9(1):6412. doi: 10.1038/s41598-019-42821-7.

3. https://www.pnas.org/content/115/1/53. William Schopf, Kouki Kitajima, Michael J. Spicuzza, Anatoliy B. Kudryavtsev, and John W. Valley. SIMS analyses of the oldest known assemblage of microfossils document their taxon-correlated carbon isotope compositions. PNAS January 2, 2018 115 (1) 53-58; first published December 18, 2017.


5. https://www.nature.com/articles/s41598-017-16093-yGrace EdwardsPetra VetterFiona McGruerLucy S. Petro, Lars Muckli. Predictive feedback to V1 dynamically updates with sensory input. Scientific Reports volume 7, Article number: 16538 (2017).

7. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4418228/. Praneeth Namburi, Anna Beyeler, Suzuko Yorozu, Gwendolyn G. Calhoon, Sarah A. Halbert, Romy Wichmann, Stephanie S. Holden, Kim L. Mertens, Melodi Anahtar, Ada C. Felix-Ortiz, Ian R. Wickersham, Jesse M. Gray, and Kay M. Tye. A Circuit Mechanism for Differentiating Positive and Negative Associations. Nature. 2015 Apr 30; 520(7549): 675–678. doi: 10.1038/nature14366.

8. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/26407959. Robinson MJ, Fischer AM, Ahuja A, Lesser EN, Maniates H. Roles of "Wanting" and "Liking" in Motivating Behavior: Gambling, Food, and Drug Addictions. Curr Top Behav Neurosci. 2016;27:105-36. doi: 10.1007/7854_2015_387.



maanantai 26. elokuuta 2019

Miksi ja miten olemme tietoisia?



Kirja-arvostelu. Julkaistu Suomen Lääkärilehdessä 2019, no 33, sivu 1773.


The Evolution of the Sensitive Soul. Learning and the Origins of Consciousness.Simona Ginsburg and Eva Jablonka.Cambridge, MA : MIT Press, 2019, sivuja 646


Kirjan otsikko on mahtipontinen. Voivatko kirjoittajat todella selvittää tietoisuuden synnyn ja kehityksen? Ratkaisevatko he dualismin ”kovan ongelman” mielen ja aineen välillä?
Kirjoittajien mukaan tietoisuus ei ole ominaisuus tai prosessi vaan elävän olennon uusi teleologinen, sisäinen tapa olla olemassa. Tietoisuuden päämäärä on arvon liittäminen kohdattuihin objekteihin tai tiloihin. Sen välttämätön, mutta ei riittävä, edellytys on rajaamaton assosiatiivinen oppiminen ja rajaamaton muisti. Materiaalinen edellytys on keskushermosto, joka mahdollistaa yksilön elinaikaisen kasautuvan kokemisen. Evolutiivisena valintaperusteena on tutkiminen ja selektiivinen stabilointi. Tietoisuus on itsesyntyinen ja edellyttää hyvin dynaamisia mielellisiä kehon ja maailman sensorisia edustuksia.

Kirjoittajat esittävät kehittelemänsä rajaamattoman oppimisen mallin. Malli yhdistää mm. jatkuvasti päivittyvän, aktiivisen, tajuisen minän ynnä havainnon, toiminnan, oppimisen, muistin ja havainnon ennustevirheen. Kirjassa esitetään myös minimaalisen tietoisuuden seitsemän kriteeriä ja kuinka ne ovat edustettuina eri eliöissä.

Kirja sisältää mittavan määrän päivitettyä tietoa filosofiasta, biologiasta, evoluutioteorioista, geologisista aikakausista, paleontologiasta, psykologiasta ja neurotieteestä huomioiden alojen historiallinen kehitys. Suurten linjojen selvittelyssä monitahoisten asiayhteyksien joukosta lukija joutuu terästämään tarkkaavaisuuttaan ja ponnistamaan muistiaan. Kirjoittajat eivät näe silloittamatonta kuilua mielen ja aineen välillä; ongelmaa ei tarvitse ratkaista, se tulee häivyttää.
Uskon lääkärikunnassa löytyvän kiinnostusta biologiaan pohjautuvan elämämme tutkittuun tietoon perustuville uusille tulkinnoille, joita kirja esittää. Se myös viittaa viime aikoina selviteltyjen epigeneettisten mekanismien mahdolliseen osuuteen selittää muistia ja mielikuvitusta.
Tapio Joensuu

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Mistä aistikokemus kertoo? – Kokemuksia antroposofisesta henkisen tiedon tiestä.


Mistä aistikokemus kertoo? – Kokemuksia antroposofisesta henkisen tiedon tiestä.


Suomenkielinen versio odottaa viimeistä silausta. Englanninkielinen teksti löytyy klikkaamalla alla olevaa linkkiä.

The Finnish text pending. Please see English version. Click the link below!


https://tapiojoensuu3.blogspot.com/2019/04/what-causes-experience-of-sensory.html




keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Jooga niin kuin olen sen ymmärtänyt ja kokenut


Jooga niin kuin olen sen ymmärtänyt ja kokenut



Suomenkielinen teksti odottaa julkaisua, englanninkielinen löytyy klikkaamalla alla olevaa linkkiä.


Finnish text pending. Please click the underlying link to see text in English.



maanantai 15. huhtikuuta 2019

Ihmisoikeudet




Ihmisoikeudet


Vuosikymmeniä jatkuneen ihmisoikeuksien kohenemisen ja suvaitsevaisuuden lisääntymisen ylle on ilmaantunut viime vuosina synkkiä pilviä, joista saamme päivittäin kuulla ja lukea tiedotusvälineistä. Avoin ja piilorasismi nostavat päätään eri puolilla maapalloa. Kiihkouskonnollisuus ilmenee ihmisvihana ja terrori-iskuina. Yltiönationalistit voittavat ääni- ja vaikutusvaltaa myös useissa läntisen demokratian maissa. Vallan kolmijakoa ollaan purkamassa, muiden muassa Puolan parlamentti alisti oikeuslaitoksen poliitikkojen alaiseksi heinäkuussa 2017. Protektionismi ja eristäytyminen uhkaavat kansainvälistä yhteistyötä (mm. USA:n poliittisia linjauksia vuosina 2017-2019). Fasismi ei ole kadonnut. Fanaatikot pyrkivät väkivallan uhalla alistamaan toisinajattelijat vallantavoittelijan omille intresseille. Selkeälle rasismille luodaan neutraalin ja hyväksyttävän näköisiä peiteilmauksia.

Nykytilanteesta huolestuneena pyrin esityksessäni valaisemaan ihmisoikeuksia, ihmisoikeuksien käsitteen kehitystä ja käytännön toteutumista. Aloitan ohjelmakohdista ja julistuksista, tarkastelen nykytieteen käsitysten mukaisesti aikaa ennen valtioiden muodostumista ja valtioiden 5000 vuoden ajanjaksoa. Siirryn valistuksen ja järjen ajanjakson sivistyksen ja humanismin kypsymiseen ja ihmisoikeuksien aikakauteen. Tarkastelen nykyaikaisen teosofian alkuaikojen eräitä eettisiä näkemyksiä. Lopuksi tarkastelen maanpäällistä paratiisia ja ruusuristiläisyyden osuutta sen luomisessa.

Historian faktatiedoissa, tilastoissa ja tieteellisen tutkimuksen tuloksissa olen tukeutunut pääosin Pinkerin (Pinker 2012) kirjaan, jossa hän on siteerannut alkuperäistutkimuksia. Kirjasta löytyvät viitteet originaaleihin.

Toivon esitykseni auttavan lukijaa näkemään tutkittuun tietoon perustuvan hämmästyttävän myönteisen, etenkin viimeisillä vuosikymmenillä tapahtuneen, ihmisoikeuksien kehityksen. Toivon itse kullekin tarmoa ja voimaa selättää pulpahtanut suvaitsemattomuuden, rasismin ja väkivallan aalto.


Ohjelmakohtia ja julistuksia


Teosofisen seuran tavoitteena on perustamisestaan lähtien vuodesta 1875 ollut edistää yleistä veljeyttä. Kyseinen ohjelmakohta on esitetty suomeksi seuraavasti: ”Muodostaa ihmiskunnan yleisen veljeyden ydin huolimatta rodun, uskontunnustuksen, sukupuolen, yhteiskuntaluokan taikka ihonvärin eroavaisuudesta” (1). Ruusu-Risti ry:n vastaavaa ohjelmakohtaa on tarkennettu seuraavanlaiseksi: ”Ruusu-Risti on totuudenetsijäin järjestö, jonka jäsenet tunnustaen kaikkien ihmisten veljeyden katsomatta rotuun, ihonväriin, kansallisuuteen, uskontunnustukseen, yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen tai muihin ulkonaisiin rajoituksiin, osoittavat toisilleen mitä suurinta suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä sekä pitävät totuutta korkeampana kaikkia uskontoja” (2). Molemmissa ohjelmajulistuksissa painotetaan seurojen keskeistä ja sisäistä merkitystä samalla kun tunnustetaan ihmiskunnan yleinen veljeys.

Käsitteenä veljeys liittyy osana 1700-luvun valistuksen ajan uusiin ajatuksiin ihmisoikeuksista. Ihmisoikeuksia on julistettu niin Ranskan vuoden 1789 Suuren vallankumouksen kuin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen yhteydessä vuonna 1776. Toisessa maailmansodassa ihmiskunta näyttää kypsyneen astumaan uuden askeleen ihmisoikeuksiin pyrkimisessään; vuonna 1948 Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi 48 maan kannattamana ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (IYJ). Yksikään maa ei äänestänyt vastaan. Neuvostoliitto ja muut itäblokin maat, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia pidättäytyivät äänestämästä (3).  Jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään ihmisoikeuksia ja perusvapauksia ja niiden yleistä kunnioittamista ja noudattamista ja tekemään julistusta tunnetuksi ennen kaikkea kouluissa.  Julistuksen artikloja on työstetty myöhemmissä kansainvälisissä sopimuksissa ja kansallisissa laeissa (4). Viisikymmentä seitsemän islamilaista maata ovat hyväksyneet YK:n julistukseen vastineen vuonna 1990 nimeltä ”Kairon ihmisoikeuksien julistus islamissa”. Julistus vahvistaa ihmisoikeuksien ainoaksi perustaksi islamilaisen sharian, joka rikkoo räikeästi mm. nykyaikaista länsimaista ihannetta ruumiillisesta koskemattomuudesta sisältämillään raipparangaistuksilla, amputaatioilla ja kivittämisillään (5).

IYJ:n kaksi ensimmäistä artiklaa julkituovat ihmisoikeuksien perustan eli ihmisen arvokkuuden, vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden ynnä ihmisoikeuden ilman rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta. Loput artiklat käsittelevät tarkemmin ihmisoikeuksia kuten oikeutta elämään, orjuuden kieltämistä, liikkumis- ja yhdistymisvapautta, ajatusvapautta, taloudellisia ja kulttuurisia oikeuksia mukaan lukien terveydenhuolto. Ihmisoikeuksiin kuuluu myös oikeus tehokkaaseen hyvitykseen kansallisen lainsäädännön mukaan perusoikeuksien rikkomisesta (kahdeksas artikla). Pelkkä oikeuksien haaliminen ei riitä yksilöllisen olemuksen vapaaseen ja täyteen kehitykseen; jokaisella on vastuu ja velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan, kuten julistuksen 29. artiklassa painotetaan.


Ihmisoikeuksien lähtökohtina vapaus, veljeys ja tasa-arvo


Molempien teosofisten seurojen ohjelmassa mainitaan eksplisiittisesti veljeys. Veljeys sinänsä edellyttää tasa-arvoa. Tasa-arvoon viittaavat myös ulkoisten seikkojen tai uskontunnustuksen kiistäminen veljeyttä rajoittavina tekijöinä. Ruusu-Risti ry:n ohjelmassa erikseen painotetaan ajatuksen vapautta.

Filosofisesti IYJ:n sekä lähtökohtana että päämääränä ovat ihmisoikeudet ilman oikeuksien alistamista jollekin toiselle ajatusrakennelmalle tai välttämätöntä nivomista johonkin ajatusrakennelmaan. Ihmisoikeutta käsitellään useista näkökulmista ja oikeuksien ehtojen toteutuminen sälytetään kansakunnille. Teosofiassa ihmisoikeudet liittyvät maailmankatsomukseen, jossa metafyysiset komponentit ovat perustavanlaatuisia. Maailmankaikkeuden kehitys perustuu etiikalle ja ihmisoikeudet liittyvät oleellisena osana eettiseen evoluutioon. Yksittäisen ihmisen eettinen kehitys on keskiössä. Karman, syyn ja seurauksen, lain mukaan niin ihmisen yksilölliset ominaisuudet kuin hänen paikkansa yhteisössä tai mihin kansaan hän sijoittuu, riippuvat hänen toiminnastaan (ajatukset, sanat, teot) tässä ja eritoten edellisissä elämissä.

Julistuksissa ja ohjelmakohdissa mieluusti kannatetaan moninaisia jaloina, ihanteellisina tai hyödyllisinä pidettyjä käsitteitä.  Erillisten käsitteiden ja arvojen yhteen sovittaminen saattaa kuitenkin osoittautua ongelmalliseksi. Tunnettuna esimerkkinä tästä ovat vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Valtioiden tasolla veljeyden ja tasa-arvon painottaminen voivat johtaa vapauden pitkälle menevään rajoittamiseen kuten edesmenneessä Neuvostoliitossa tehtiin. Toisaalta vapauden painottaminen voi johtaa tasa-arvon kaventumiseen. Toiseksi esimerkiksi sopii ihmis- ja perusoikeuksien sananvapaus, joka törmää yksityisyyden suojaan.  Ristiriitatilanteissa näiden vapauksien ensisijaisuus on sovitettava (Neuvonen 2018, s. 323).


Yhteiskuntasopimus


Yksi tapa lähestyä ihmisoikeuksia on tutkia oikeuksien kääntöpuolta eli oikeuksien puutetta ja oikeuksien rikkomuksia kuten murhia, pahoinpitelyitä, alistamista, etenkin naisten alistamista, ryöstöjä, ryöstöretkiä, kahakoita, sotia, kansanmurhia, toisinajattelijoiden vainoja, kaksintaisteluita, kiduttamisia, kiihottamisia kansanryhmää vastaan, kuolemantuomioita, tuomioiden brutaalisuutta tai vaikkapa lasten läimäyttelyä, jne. Nykyisten arvioiden ja tutkimusten mukaan sodasta aiheutuva osuus kaikista kuolemista esihistoriallisissa arkeologisissa paikoissa, metsästäjä-keräilijöillä, metsästäjä-hortikulturalisteilla ja muilla heimoryhmillä on keskimäärin yli 20 % verrattuna valtioiden alle viiteen prosenttiin. Ei-valtio yhteisöissä kuolleisuus sodassa ylittää keskimäärin 500/100 000 kun taas jopa 1900-luvun Saksassa ja Venäjällä luku jää alle 200/100 000. Murhat tutkituissa ei-valtio yhteisöissä ovat tasolla 30/100 000 tai ylittävät sen. Vastakohtaisesti valtioissa ne jäävät alle 10/100 000. Poikkeuksen muodostavat USA:n kymmenen suurinta kaupunkia vuonna 1990, joissa luku on 30/100 000. USA:n suurten kaupunkien rikollisessa väestössä vallitsee heidän oma alakulttuurinsa, jossa ei luoteta valtioon, vaan otetaan oikeus omiin käsiin (Pinker 2012, ss. 57-67).

Viime vuosikymmenillä hankittu data on julistanut Hobbesin (1588-1679) Rousseaun (1712-1778) voittajaksi arvausleikissä luonnontilaisen ihmisen raakuudesta; luonnon tilassa tavallaan vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan.  Hobbesin mukaan ihmiselämä luonnon tilassa oli yksinäistä, köyhää, pahaa (nasty), raakaa ja lyhyt (6).  Rousseaulle mikään ei ole lempeämpää kuin ihminen alkukantaisessa tilassa (Pinker 2012, s. 43). Molemmat kuitenkin kannattivat yhteiskuntasopimusta, jossa valtio (vallanpitäjä, laki) astuu sovittelijaksi hyökkääjän ja uhrin välille. Luonnontilassa saalistaja joutuu varomaan kostoa ja hyvitystä, jos uhrilla on mahdollisuus kostoon. Valtiolla kolmantena osapuolena on neutraalimpi kanta kiistaan. Valtio tarvitsee molempia osapuolia palvelukseensa vaikkapa sotamiehinä taistelussa toista valtiota vastaan ja näin ollen pyrkii säästämään molemmat toiminta- ja yhteistyökykyisinä kansalaisina. Arkeologisten arvioiden mukaan pieniä valtioita oli kehittynyt vuoteen 3300 eKr. mennessä Mesopotamiassa ja Egyptissä (Morris 2011, ss 181-185). Nykyisen tieteellisen tiedon mukaan ko. ajankohtaa aiemmin vallitsi esivaltiollinen ”luonnontilainen” yhteiskuntajärjestys. Vielä tänäkin päivänä alkuperäiskansoilla ja joissakin alakulttuureissa vallitsee oman käden laki valtion lain sijasta. 1940-luvun IYJ tähdentää valtion asemaa ja vahvistaa valtion aseman ihmisoikeuksien määrääjänä, takaajana ja toteuttajana; synnymme, elämme ja kuolemme osana yhteisöä, valtiota ja valtioiden yhteisöä.


Sivistäminen ja humanismin vallankumous


Alkukantaisen ihmisen tila ei luultavasti ollut yksinäinen, sillä metsästäjä-keräilijät ilmeisesti elivät muutaman kymmenen henkilön ryhmissä (yksi arvio ryhmien koosta on keskimäärin 150 henkilöä), jota tukee mm. Dunbarin luku [Sapolsky 2017, s. 430]) ja yhteistyö suvun ja liittolaisten kesken oli välttämätöntä elannon hankkimiseksi. Ihmisoikeudet ovat mahdollisesti liittyneet ainakin osittain kyvykkyyteen elossa säilymisen edistämiseen ryhmän jäsenenä. Alkuaikojen valtioissa ihmisten todennäköisyys kuolla murhan uhrina tai kaatua sodassa väheni verrattuna edeltävään metsästäjä-keräilijäaikaan, mutta he altistuivat totalitaarisen ideologian ja/tai julmien ja mielivaltaisten rangaistusten uhreiksi.

Ihmisoikeuksien kannalta katsoen ensimmäisissä valtioissa kehitys oli saapunut sivistyksen ja humanitarismin lähtökohtaan (Pinker 2012, ss. 68-70). Tieteelliset tutkijat eivät näytä olleen toimettomia ihmiskunnan eettisten käytäntöjen historiallisen ja filosofisen tutkimuksen alalla ainakaan julkaisujen runsaudesta päätellen (Pinker 2012). Humanitaarinen vallankumous näyttää tapahtuneen länsimaissa 1700-luvun loppupuoliskolla (Pinker 2012, s. 160). Valtioiden aikakauden osapuilleen ensimmäiset 5000 vuotta (3300 eKr. – 1700 jKr.) ovat olleet tyrannian, pappisvallan, kleptokratian, absoluuttinen teokratian, rosvojoukkojen ja sotapäälliköiden voittokulkua. Aikakauden kuvaan kuuluvat ihmisuhrit, noitavainot, verivelka, kuolemanrangaistukset jumalanpilkasta, kerettiläisyydestä ja uskosta luopumisesta, velallisten teloittamiset ja vangitsemiset, kiduttaminen, orjuus, poliittinen väkivalta, jne. Listaa voidaan jatkaa väsyksiin asti. Pääosin 1600-luvulta alkaen enenevä määrä mm. filosofeja, kirjailijoita ja luonnontutkijoita julkaisivat ajatuksiaan (etenkin moraalista), vastasivat toisten havaintoihin ja päätelmiin ja näin alkoi näköalojen vaihdon positiivinen summapeli, joka lukutaidon ja kirjojen lukumäärän lisääntymisen myötä voimisti humanitarismia kiihtyvällä vauhdilla aiheuttaen ihmisoikeuksien vallankumouksen. Humanitaarisen kehityksen syyt voivat olla kovin moninaiset, missä lukuisat muuttujat paitsi vaikuttavat humanitarismiin, ovat myös moninaisissa suhteissa toisiinsa.  Tiukan tieteellisen selvittelyn vaatimaa tutkimuksen toistamista ei ole mahdollista tehdä prosessin ainutkertaisuudesta johtuen.  Tieteellisen tutkimuksen monimuuttujamalleihin perehtynyt voi jo kättelyssä päätellä, etteivät johtopäätökset yllä biologisen tai biokemiallisen tutkimuksen todistusvoimatasolle, mutta viitteellisiä ne voivat olla.


Ihmisoikeuksien aikakausi


Länsimaissa aikakautta 1960-luvulta alkaen voidaan syystä kutsua ihmisoikeuksien kaudeksi. Tällöin ihmisoikeuksia kuvaavien termien määrät englanninkielisissä kirjoissa lisääntyivät oleellisesti; ihmisoikeuden 60-luvulta, naisten ja lasten oikeudet 70-luvulta, homojen oikeudet (gay rights) 70-luvun lopulta ja eläinten oikeudet 80-luvun lopulta alkaen. Eläinten oikeudet eivät kuulu tämän tutkielman piiriin, mutta muodostavat luontevan jatkumon eettisen sensitiivisyyden lisääntymiselle. Tutkimusten mukaan asenteet fyysisen väkivallan hyväksymistä kohtaan ovat jyrkentyneet ja väkivaltarikokset ovat vähentyneet. Homoseksuaalisuuden kriminalisointi on poistettu yhä useammissa maissa ja asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan ovat lieventyneet. Asenteet lasten fyysistä kuritusta kohtaan ovat jyrkentyneet ja rikostapaukset lasten pahoinpitelyissä ja fyysisessä hyväksikäytössä ovat vähentyneet. Tilastot osoittavat samaa suuntausta naisten kohdalla. Vegetarismi on lisääntynyt ja eläinten suojelu on monien agendalla kuten jokainen julkista tiedonvälitystä seuraava voi havaita. Ihmisoikeudet eri muodoissaan ovat saaneet lain vahvistavan suojan enenevässä määrin. Joskus lain säätäminen saattaa venyä yllättävän pitkään hyväksymättömäksi koetun toiminnan kieltämiseksi; vaikka Italia poisti oikeudenkäyntiin liittyvän kidutuksen jo 1700-luvun lopulla (Pinker 2012), yllätyksellisesti luin vastikään, että Italia on hyväksynyt kidutuksen kriminalisoivan lain vasta heinäkuussa 2017 (7) eli ilmeisesti aiemmin lain mukaan joissakin tapauksissa on kidutus ollut hyväksyttyä.


Nyt versus sata vuotta sitten


Sata vuotta sitten tuskin edes mielikuvituksekkainkaan ihminen kykeni kuvittelemaan sellaista inhimillisyyden laajuutta ja syvyyttä, mikä tänä päivänä vallitsee länsimaissa. Valtion voiman käytön monopolisointi kansalaisten suojelemiseksi toisiltaan on tuottanut hedelmää väkivallan vähenemisenä. Koulutus on nostanut älykkyystasoa ja kasvattanut kykyjä punnita elinpiirin tapahtumia parantaen oman ajattelun ja käytöksen kontrollia. Informaation radikaalisti helpottunut ja lisääntynyt saatavuus ovat antaneet mahdollisuuden tutustua muiden yksilöiden, ryhmien ja kansojen oloihin ynnä objektiivisen tiedon lisääntyessä asettua paremmin kanssaihmisten osaan. Työnjako ja kauppa ovat lisänneet tuottavuutta ja varallisuutta sekä ihmisten välisiä luottoon perustuvia kontakteja ja riippuvuutta toisista nostaen kynnystä kärhämöidä keskenään. Väkivallan vaikuttimet kuten dominanssin tarve, kunnia, saalistus sekä kosto ja näiden hyväksyminen nähdään nykyään arvatenkin toisessa valossa kuin sata vuotta sitten.

Nykyinen länsimaiden ihmisoikeustilanne on huomattavasti lähempänä ruusuristiläisten tavoittelemaa vuorisaarnan mukaista käytäntöä kuin liikkeen alkuaikoina. Ihmisoikeuksien paranemisen syinä teosofia esittää metafyysisiä syitä sekä etiikan osalta alati kohenevaa teleologista maailmanjärjestystä. Ruusuristiläisyydessä painottuu eritoten etiikka, mutta teosofian kanssa yhteiset maailman ja maailmankausien rakennelmat sekä ihmisten ja muiden olentojen evoluution mukaiset ryhmittelyt ja esitetyt kehityslinjat antavat aiheen uumoilla ihmisoikeuksien kehityksen mahdollisuutta myös vastakkaiseen suuntaan. Hätkähdyttävän todisteen ihmisoikeuksien tilasta ja asenteista voi saada lukemalla vuosisadan alun kirjallisuutta vaikkapa teosofian alalta. 2000-luvun lukijan on vaikea ymmärtää kuinka alkuperäiskansoista kirjoitettiin silloin. Esimerkiksi Besant (Besant 1904, ss. 174-183) esittää vahvoja väitteitä alkuperäiskansojen (hän käyttää nimitystä villi-ihmiset, savages) kehitystasosta, korkeasta kipukynnyksestä ja voimakkaan ulkoisen stimuluksen tarpeesta tietoisuuskokemuksen aikaansaamiseksi. Lisäksi hän esittää slummeissa elävien kehojen olevan rakennettu huonoimmista saatavilla olevista aineksista. Ervastin mukaan maapalloa edeltävän kuumanvantaran eläinkunta on inkarnoitunut ensimmäistä kertaa ihmisiksi nykyisen ihmiskunnan alempiin rotuihin kuten bushmanneihin tai tulimaalaisiin (Ervast kaikki kirjat s. 4492). Näiden rotujen ihmiset ovat siis eläimistä seuraavia (tai edellisen manvantaran jälkeen jääneitä ihmisiä). Miltä tällaiset toteamukset mahtavat tuntua ”alkukantisen raakalaisheimon” jäsenestä? Kokevatko he, että muiden kulttuurien ihmiset pitävät heitä tasa-arvoisina ja arvokkaina? Sadan vuoden takaisen yläluokkaisen britti-imperialistisen kulttuurin edustajan voi hyvin kuvitella pitävän näitä ruokomajoissa asuvia silinterihatuttomia, paljain navoin tanssivia ihmisiä hädin tuskin ihmisinä. Mikäli Besantia epäillään myötäelämisen puutteesta, häntä voitaisiin suositella astumaan bushmannin housuihin – tai tarkasti ottaen lannevaatteeseen – empatian kyvyn harjoittelemiseksi. Toki yleinen henki hänen niin kuin esimerkiksi Blavatskyn kirjoituksissa ilmentää altruismia, uhrautumista ja aktiivista heikompien puolustamista.

Nykyisin tällaista alempaan rotuun viittaamista pidetään kansanryhmän loukkauksena ja ennakkoluuloisena ryhmien välisiä ristiriitoja esiin manaavana. Väitteen esittämisen aikoihin tuskin esittäjä ynnä muut aikalaiset tulivat edes ajatelleeksi kuinka nykyinen sivistynyt ihminen näkee rotujen tai ryhmien alentavan luokittelun. Ero sadan vuoden takaisten ja nykyisten asenteiden välillä on häkellyttävän räikeä.  Vain maahanmuuttokriittisen (eufemistinen ilmaisu) voi kuvitella 2000-luvulla kirjoittavan sadan vuoden takaista vastaavaa. Nykytiede edellyttää päteviä, toistettuja tutkimuksia välttämättöminä ennen kuin ryhmien välillä voidaan väittää olevan eroja, ja että eroista voidaan väittää jotakin. Vasta kun eroja on havaittu, voidaan esittää syitä eroille. Itse rotu-käsite on hämärä ja rotujen jaottelut ovat muuttuneet historian aikana (Sapolsky 2017 s. 407). ”Rotu” on biologinen jatkumo eikä niinkään kategoria; geneettinen variaatio rodun sisällä on yleensä yhtä suurta kuin rotujen välillä (Sapolsky 2017 s. 407). Nykytietämyksen mukaan tulimaalasilla on eurooppalaisten kanssa samankaltainen neanderthalin ihmisten geenejä sisältävä perimä. Bushmannit ovat samaa homo sapiens-lajia kuin eurooppalaiset ja intiaanit mutta eivät ole risteytyneet neanderthalilaisen kanssa (Pääbo 2015).

Tutkimusten mukaan kognitiivisissa ominaisuuksissa tai puheen oppimisessa rotujen välillä ei ole eroja (Pinker 2015). Sadan vuoden takaisia kirjoituksia on vaikea ymmärtää muuten kuin olettamalla, että kuvatut kirjoitukset ilmentävät aikansa rotukäsityksiä ja asenteita (Harari 2014, ss. 258-263), eikä niiden ole ymmärretty ilmentävän mitään eettisesti väärää, eikä nykyinen eettinen kokemus ole käynytkään mielessä, ja että teosofian osalta ”rodut” tahdottiin nivoa yhteen manvantarojen ja luonnon valtakuntien kanssa loogisesti ristiriidattoman filosofisen järjestelmän luomiseksi. Toisaalta teosofian mukaan ihmisen ylifyysiset ruumiit ovat koostuneet ”hienoaineksisesta” aineesta, joka mm. ihmisen eettisen ja älyllisen itsekasvatuksen edetessä voi kokonaan vaihtua oman tasonsa hienoimmiksi aineiksi. Täten mahdollisesti ”alempirotuinenkin” voisi itsekasvatuksella ylittää ”rotunsa” rajan. Eettinen taso ja älykkyys siis korreloivat tasojensa aineiden karkeuteen tai hienouteen. Tällä tapaa yksi voi olla rakennettu huonosta tai karkeasta aineesta ja toinen hienommasta ja puhtaammasta. Kuitenkin herää epäily, että akaasisia aikakauskirjoja ei ole virheettömästi luettu tai tulkittu tämän rotukysymyksen kohdalla. Teosofiaan perehtynyt tuntee monia tunnettujen teosofien toisilleen vastakkaisia tai yhteen sopimattomia väittämiä. Akaasisten aikakirjojen lukemiseen näyttää liittyvän virhelähteitä.


Paratiisi maan päällä


Ruusuristiläisyydessä erityisenä elämän ohjenuorana käytetään Jeesuksen Vuorisaarnaksi nimitettyä lukua Matteuksen evankeliumissa. Vuorisaarnassa (Matteus  5) annetaan viisi käskyä: älä suutu, älä ajatuksissakaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan ja älä sodi vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Kun nämä käskyt analysoidaan, ymmärretään ja toteutetaan käytännössä, hengen taivasten valtakunta astuu maan päälle ja kadotettu paratiisi voitetaan takaisin (Ervast kaikki kirjat s. 4726). Suuttumattomuuteen, himottomuuteen ja totuudellisuuteen pyrkiminen ovat edellytyksiä itsekontrollin saavuttamiselle, objektiiviselle havainnoinnille, loogiselle ajattelulle, viileälle harkinnalle ja tieteellisen tiedon luomiselle. Yksilö voi jättää pahaksi koetun vastustamisen yhteiskunnalle, oikeuslaitokselle tai karmalle. Meidän itse tulee huomioida kanssaihmiset, asettua heidän asemaan ja rakastaa heitä aivan kuten stoalaisten Jumala rakastaa niin hyviä kuin pahoja.

Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys eritoten demokraattisissa länsimaissa osoittaa nimenomaan Vuorisaarnan käskyjen toteutumisen suuntaan. Väkivaltarikokset ovat vähentyneet, ainakin valtioiden keskinäiset sodat loppuneet, rotujen ja ryhmien suvaitseminen lisääntynyt (Australian esimerkki, ks. Soutphommasane 2012), vihapuheita ja kiihottamista kansanryhmää vastaan ei suvaita, naisten ja lasten asema on kohentunut, eläinten suojelu on parantunut, tieteellinen tieto lisääntyy räjähdysmäisesti. Toivoa sopii, että tapahtuneen ihmisoikeuksien kohentumisen ja ruusuristiläisten ponnistelun välinen positiivinen korrelaatio kertoo keskinäisestä syy-vaikutus-suhteesta eikä vain satunnaisesta korrelaatiosta tai yleisestä, kauan kaivatusta, kristinuskon positiivisesta vaikutuksesta tai humanismin ja tieteen kehityksestä.


Kirjallisuutta


Besant A,. Tajunta. 1924. Käännös Kyllikki Ignatius. Suomen Teosofinen Seura.
Besant A. A Study in Consciousness. 1904. Theosophical Publishing Society. http://blavatskyarchives.com/theosophypdfs/besantA_study_in_consciousness.pdf.
Harari Y N. Sapiens. A Brief History of Humankind. 2014. Penguin Random House UK. ISBN 9780099590088.
Morris I. Why the West Rules – For Now. 2011. Profile Books LTD. ISBN 978 1 84668 208 7. Copyright 2010.
Neuvonen R. Sananvapauden historia Suomessa. 2018.Gaudeamus Oy. ISBN 978-952-495-468-6.
Pinker S. The Better Angles of Our Nature. 2012. Penguin Books. ISBN 978-0-141-03464-5.
Pinker S.The Langue Instinct. 2015. Penguin Books. ISBN 978-0-141-98077-5. Copyright 1994. Afterword copyright 2007.
Pääbo S. Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. 2016. Käännös Veli-Pekka Ketola. Art House. ISBN 978-951-884-595-2. Copyright 2014.
Sapolsky R M. Behave. The Biology of Humans at Our Best and Worst. 2017. Penguin Random House UK. ISBN  9781847922168.
Soutphommasane T. Don’t Go Back to Where You Came from. Why multiculturalism works. Newsouth. ISBN-13: 978-1742233369.


sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Tietoisuus ja evoluutio – tieteen filosofiaa, tutkimuslöydöksiä ja pohdintoja


Tietoisuus ja evoluutio – tieteen filosofiaa, tutkimuslöydöksiä ja pohdintoja


Artikkelin lähtökohtana on tutkia mitä nykyisen tieteen mukaan ajatellaan tietoisuudesta ja sen synnystä sekä miten tiede tietoisuutta selittää ynnä verrata näitä käsityksiä teosofian käsityksiin. Tässä tutkimuksessa ei käsitellä tieteen koko kenttää vaan nimenomaan evoluutiobiologian ja evoluutiopsykologian näkökulmasta tarkasteltua ja tutkittua psykologiaa, havaintopsykologiaa ja neurotieteen tietoa liitettynä tietojenkäsittelyopin tietoihin. Tietomme perinnöllisyyden, muuntelun ja luonnonvalinnan ohjaamasta biologisesta evoluutiosta on syntynyt vasta sen jälkeen kun nykyisten teosofisten oppien esittäjät ovat käsitelleet oman aikansa ensimmäisiä niukkaan dataan perustuvia evoluutioteorioita. Siksi käsittelen evoluutiobiologiaa teoriana ja sen historiaa, samoin evoluutiopsykologiaa, jotta tulisi ymmärretyksi yksilön ja ympäristön vuorovaikutus biologisessa ja psykologisessa mielessä ja mitä valmiuksia ympäristössä selviytyminen vaatii ja kuinka nämä valmiudet saavutetaan valitsemieni tieteenalojen selityksen mukaan. Aloitan filosofian peruslinjauksilla, ontologialla sillä teosofinen metafysiikka ja ontologia painii eri alalla ja eri urheilulajissa ja omassa sarjassaan verrattuna nykytieteeseen valitsemillani aloilla. Ontologiset valinnat ja erot tiedonhankinnan tavoissa tulee nähdä selkeinä eikä eri aloja tule sekoittaa keskenään ja siten luoda sekaannusta ja turhaa vastakkainasettelua sekä argumentointia ja vasta-argumentointia.

Nykyinen tieteellinen tieto (data) ja datan pohjalta luodut päätelmät ja lainalaisuudet ovat lähes mittaamattoman kaukana sadan vuoden takaisista. Monet kysymykset ja asiat, joita nykyään pohditaan ja tukitaan, olivat silloin tyystin tuntemattomia. Sen aikaiset probleemat ja painotukset saattavat olla nykyisen tieteen kehityksen tason kannalta yleisluonteisia ja epätarkoituksenmukaisia, triviaaleja, sofistisia tai vailla käytännön merkitystä. Johtopäätöksiä voitiin tehdä olemattoman tai virheellisen datan perusteella. Nykyisellä ja sadan vuoden takaisella biologian ja psykologian alan kysymyksenasetteluilla on hyvin vähän yhtymäkohtia.

Teosofinen oppijärjestelmä on esitetty nykymuodossaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Pekka Ervast on kuvannut teosofiaan pohjautuvan ruusuristiläisen maailmankatsomuksen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Alan auktoriteettien mukaan oppi edustaa aikain viisautta, ikivanhaa tietoa, jota on ollut ihmiskunnan tiedossa, on ilmoitettu kaikkina aikoina, toki pirstaleisina osina. Teosofisten auktoriteettien kirjoituksissa ja puheissa esitetty tieteellinen tieto edustaa heidän aikansa tieteellistä tietoa.

2000-luvun tietopääoma, data, dataan perustuvat luonnontieteelliset ja psykologiset lainalaisuudet, kokemus- ja tietomaailmamme jäsentäminen aina ontologiaa (olemisen perimmäistä laatua) myöten muodostavat oman ruusuristiläisyydestä ja teosofiasta eroavan tavan hahmottaa ja selittää kokemusmaailmaamme ja ulkopuolista maailmaamme. Vaikka tieteessä ja teosofiassa kuvataan ja selitetään samoja asioita ja ilmiöitä, selitysperusteet poikkeavat tietoteoreettisesti toisistaan. Teosofiassa peruskäsitteitä ovat metafysiikka, etiikka ja kausaalisuus kun taas tieteessä induktio, kausaalisuus ja todennäköisyys.  Ilmiöitä kuten tajunta selitetään teosofiassa metafyysisillä seikoilla, tieteessä mahdollisilla biologisilla perusteilla, jotka ilmenevät tajunnan yhteydessä. Totuuden saavuttaminen on ihmisen yksi oleellisimmista tavoitteista. Teosofisen Seura tähdentää totuuden merkitystä sanskritin kielisellä motollaan Satyan nasti paro dharmah, totuus on dharmaa (oppia, oppijärjestelmää, uskontoa) korkeampi.



Mitä tiede on?


Tieteellisellä tiedolla tarkoitan tässä esityksessä tieteenfilosofian empiristisen suuntauksen alalla hankittua tietoa. Väitteet, hypoteesit ja teoriat tulee kyetä osoittamaan oikeiksi kerätyllä tiedolla, datalla, mieluiten toistettavissa olevilla tieteellisillä kokeilla. Tiedon hankinnassa ja analyysissa käytetään yhä kehittyneempiä menetelmiä, joiden avulla virheiden ja erehdysten määrä pyritään vähimmäistämään. Kappale tai yksilö tutkitaan omassa ympäristössään ja selitetään tutkimusalueen sisäisillä syy-seuraussuhteilla. Tutkimusalueen ulkopuolista aiheuttajaa ei huomioida, se suljetaan pois. Biologiassa tutkitaan yksilön sisäisiä vuorovaikutuksia ja yksilön ja fyysisen ympäristön vuorovaikutuksia. Myös psyykkisten ominaisuuksien syitä pyritään selittämään fyysisen maailman materiaalisilla tutkittavilla tosiasioilla. Tiede siis lähtökohtaisesti sulkee pois ulkopuolisen vaikuttajan. Vaikka tiedeuskovaiset toisin väittävät, tiede ei ontologisesti voi todistaa tutkimus- ja oletusalueensa ulkopuolista olemassaoloa olevaksi tai olemattomaksi. Biologiassa ja fysiikassa ilmiöille haetaan fyysistä selitystä ja niitä voidaan eri varmuusasteilla selittää fyysisillä syillä. Teosofian metafysiikassa esitetyt metafyysiset aiheuttajat eivät kuulu fyysisten ilmiöiden tai psyykkisten kokemusten aiheuttajina biologian tai psykologian tutkimuspiiriin. Teosofinen selitys ilmiölle, ominaisuudelle tai tapahtumalle voidaan asettaa rinnan tieteen selityksen kanssa ja verrata teorioiden selitysvoimaa. Tiede hakee yksinkertaisinta selitystä (Occamin partaveitsi) ja hylkää mahdolliset muut mutta monimutkaisemmat selitykset, jos ilmiö voidaan selittää luotettavasti yksinkertaisemmin.

Tieteen totuudet eivät ole lopullisia vaan uusien löydösten, tietojen ja analyysien kautta syntyy yhä uusia käsityksiä. Optimaalisesti yksi tulos synnyttää useita uusia kysymyksiä ja aiemmat probleemat eivät enää ole probleemoita, vanhat kysymyksenasettelut eivät välttämättä ole nykyään relevantteja, asianmukaisia vaan saattavat vaikuttaa kummallisilta nykytiedon valossa. Mainion käsityksen voi saada nykyisestä tieteellisestä työskentelystä ja työympäristöstä, perusaineiston (datan) muodostamisesta, tieteellisestä analytiikasta ja johtopäätösten tekemisestä vaikkapa Pääbon kirjasta Neanderthalilainen (Pääbo 2016) tai Doudan ja Sternbergin kirjasta A Crack in Creation (2017).


Biologinen evoluutio


Biologiassa pysyviksi periaatteiksi, itsestään selviksi, jokapäiväisiksi käytännön peruselementeiksi ovat muodostuneet käsitteet evoluutio ja sen aiheuttajat vaihtelu, perinnöllisyys sekä etenkin luonnon valinta. Charles Darwinin teos Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta julkaistiin ensimmäisen kerran 1859. Uusia täydennettyjä laitoksia julkaistiin 1860-luvulla ja lopullinen painos sai päivänvalon 1871 (https://fi.wikipedia.org/wiki/Lajien_synty). Gregor Mendel (1822 – 1884) loi pohjan perinnöllisyystieteelle suorittamalla useiden sukupolvien jatkumona ominaisuuksien perinnöllistä selvittelyä risteytyskokein. Mendel julkaisi työnsä 1866 mutta hänen työnsä perustavanlaatuinen merkitys havaittiin vasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa (https://en.wikipedia.org/wiki/Gregor_Mendel). Genetiikka on avain evoluution mekaniikan ymmärtämiseksi. Evoluution perusidean luomisen aikaan ei tunnettu kehityksen fyysisiä mekanismeja. Geenien löytyminen ja kromosomirihman kaksoishelixrakenteen keksiminen 1950-luvulla (Watson ja Crick 1953) sekä mm. spontaanien mutaatioiden havaitseminen selittivät evoluution mekanismeja ja avasivat lähteet uuden tiedon räjähdysmäiselle kasvulle. Evoluution tutkimuksessa käytetään mm. sellaisia käsitteitä kuten populaatio, geenipooli, geneettinen variaatio, geenien kilpailu, adaptaatio, ekologisen lokero (ecological niche), luonnollinen valinta ja valintapaine. Suomen kielellä voi lukea selkeän yleiskatsauksen evoluutiobiologiasta Mats Björklundin kirjasta Evoluutiobiologia (2009).

Modernissa biologiassa laajasti ottaen ihmisen osa, kehittyminen, lisääntyminen ja selviytyminen ymmärretään ja selitetään väestön ja yksilöiden geenivaraston vuorovaikutuksena biologisen, fysikaalisen ja kemiallisen ympäristön kanssa. Nykyihmisen ympäristö ravinnon, suojan ja vaarojen suhteen on muuttunut monin tavoin aiempien vaeltavien ja paikallaan pysyneiden populaatioiden oloista. Sukupolvien saatossa parhaan selviytymisen ja lisääntymisen taanneiden ominaisuuksien geenien arvioidaan kasaantuneen.  Yksilössä havaittavien molekylaaristen tai elinmuutosten tuottaminen vaatii lukuisia sukupolvia. Ihmisen evoluutiossa on viitteellisiä tietoja kerättävä jopa miljoonien vuosien ajalta. Siksi muutosten tutkiminen ihmisellä on haastavaa mutta nopeasti lisääntyvillä nisäkkäillä tai bakteereilla ja viruksilla huomattavasti helpompaa ja tutkimustulokset ovat luotettavampia koska dataa voidaan kerätä alkutilasta ja lopputilasta. Influenssaviruskantojen geneettinen muuntuminen eri lajien isännissä sekä väestön immuniteetin kehittymisen myötä on hyvin tunnettu ja seurattu tapahtumasarja ja samalla sattuva esimerkki evoluutiosta geenitasolla (Julkunen ym. 2012).

Tieteellisen biologian katsantokannan mukaan elämän perimmäinen toimija on geeni ja tapahtumien syy on geenin taipumus lisääntymiseen. Lopulta kaikki toiminta redusoituu geeniin. Geeni on perusmalli ja arkisto, jonka mukaisesti solun osin huonosti tunnetut mekanismit kuten epigeneettinen säätely muodostavat yhä monimutkaisempia rakenteita evoluution varrella. Solu on geenimallin mukaisesti muodostanut niin kromosomit kuin solut, elimistöt, elimistöjen käyttäytymisen ja yhteisöt. Biologisen evoluution peruskäsitteitä ovat perinnöllisyys, dna:n satunnaiset mutaatiot ja eritoten luonnollinen valinta. Mutaatiot tuovat elimistöön uuden ominaisuuden tai uusia ominaisuuksia, joiden toiminnallinen hyöty testataan eliön ympäristön toimesta. Pitkässä juoksussa sellaiset ominaisuudet, jotka edistävät eliön lisääntymistä verrattuina muihin populaation eliöihin, kasaantuvat ja muodostavat uudistuneen populaation, jossa uusi ominaisuus vallitsee. Tällä tavoin muodostuu aina uusia ominaisuuksia entisten päälle tai lisäksi. Toisistaan erillään olevissa populaatioissa vallitsee erilainen evoluutiopaine ja sen seurauksena siellä toiset ominaisuudet valikoituvat kunnes lopulta eriytyneiden populaatioiden yksilöt eivät enää voi risteytyä, saada lisääntymiskykyisiä yhteisiä jälkeläisiä, jolloin on syntynyt kaksi eri lajia tämän lajimääritelmän mukaan. Eliön sopeutuminen (adaptaatio) vaatii ympäristössä pitkään yli sukupolvien jatkuvia ominaisuuksia, jotta sopeutuminen tapahtuisi. Asiain tilaa kuvaamaan on laadittu käsite evoluutiosopeuman ympäristö (the environment of evolutionary adaptedness, EEA), joka on valintapaineen tilastotieteellinen yhdistelmä, joka aiheutti sopeumarakennelman perustana olevien geenien yleistymisen kunnes niistä tuli pysyviä ja lajille tyypillisiä. Luonnon valinta on syy-seuraussuhteinen tapahtumaketju, jossa elimistön rakenne leviää rakenteen toiminnallisuuden seurauksena; toiminta määrää rakenteen (Cosmides ja Tooby 2000). Esimerkiksi valon aistiminen on eliön liikkumisen, hengissä säilymisen ja lisääntymisen kannalta hyödyllistä, niinpä valoa aistivia rakenteita kohti yhä tarkempaa näkemistä arvellaan kehittyneen useasti maapallolla (Silmän evoluutio, https://fi.wikipedia.org/wiki/Silm%C3%A4n_evoluutio).


Evoluutiopsykologia


Evoluutiopsykogia on lähestymis- ja ajattelutapa mielen tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Siinä mm. evoluutiobiologian, antropologian, neurotieteiden, psykologian ja tietojenkäsittelyopin tiedot ja periaatteet otetaan käyttöön ihmismielen rakenteen tutkimisessa. Tältä näkökannalta katsoen mieli on joukko tietoja käsitteleviä koneita, jotka luonnon valinta suunnitteli ratkaisemaan meidän metsästäjä-keräilijä esi-isiemme kohtaamia ongelmia. Tämä ajattelutapa muuttaa ja selkeyttää ajatteluamme ja käsityksiämme aivoista, mielestä ja käyttäytymisestä (Cosmides ja Tooby 1997). Aivan kuten luonnollinen valinta kehitti yhden elimen pumppaamaan verta, toisen poistamaan tarpeettomia aineenvaihduntatuotteita se kehitti aivot käsittelemään aistimien keräämiä ja hermojen välittämiä tietoja kehon ja käyttäytymisen säätelemiseksi. Mieli on se, mitä aivot tekevät. Eri tehtäviä varten kehittyi erilaisilla tietojenkäsittelyominaisuuksilla varustettuja hermosilmukoita.

Evolutiivinen kognitioperspektiivi näkee yksilön hänen toiminnastaan käsin ja kaikki mielen toiminnat kunkin toimialueen (domain-spesific) tehtäväkokonaisuudessa (parin haku, petkuttajan tunnistaminen, ruoan valinta tai aversio, jne.) nähdään yhtenä eikä jaoteltuina tietoiseen tai tiedottomaan ajatteluun tai tunteisiin. Tunteetkin ovat tietoa käsitteleviä suhteita, ohjelmia. Kukin toimialue on toiminnallisesti erilaistunut suorittaen nopeasti, tehokkaasti ja tarkasti vain oman tehtävänsä. Esimerkiksi parittelukumppanin hakuun valikoitunut ohjelmisto ja anatomia sopivat huonosti ratkaisemaan sopivan ruoan valintaan liittyviä tehtäviä. Kukin toimialue sisältää omat muistilappunsa toimintansa suorittamiseksi kuten päättelyprosessit, sääntelyohjeet, motivaatiovalinnat, päämäärän määrittelyt ja oletukset, jotka ilmenevät tiedossa, sääntelyrakenteessa ja arvojen puntaroinnissa (Cosmines ja Tooby 1997). Cosmines ja Tooby kertovat esimerkkinä tarkoituksellisen pettäjän havaitsemisen moduulin, jota he kutsuvat sosiaalisen sopimuksen säännöstöksi (social contract algorithm). Aivosto on rakentunut varsin huonoksi jos-sitten-sääntöjen loogiseksi ratkaisijaksi. Muodollinen logiikan harjoittelu parantaa suoritustasoa jos-sitten-logiikassa vain vähän. Kun loogisen testin yleinen konteksti muutetaan nimenomaisesti pettäjän paljastamisen viitekehykseksi, tulos paranee dramaattisesti; oikeiden vastausten prosenttiosuudesta noin 25 % tasolle 65 – 80 %. Parhaat tulokset saadaan vain pettäjän paljastamisen yhteydessä, ei muiden sosiaalisten kontekstien yhteyksissä kuten esimerkiksi altruistin havaitsemisessa.


Havaintopsykologiaa ja neurotiedettä


Aivojen tehtävä on liikkumisen, toiminnan säätely. Toiminta suhteutetaan ympäristöön ja ihmiselle oleellisiin ympäristön muutoksiin. Aistit tuovat aivoille käsiteltäväksi informaatiota. Informaation käsittely tapahtuu hermoverkoissa, joita automaattisen tietojenkäsittelyopin kehityttyä on alettu ymmärtämään biologisina tietokoneina; ihmisen luomissa koneissa on silikonikiekkopiirit ja aivoissa hermoverkot. Koneisiin on luotu ja aivoihin on muodostunut ohjelmia lopputuloksen saavuttamiseksi. Vasteita jatkuvasti muuttuviin ympäristön olosuhteisiin hienosäätävät mm. lyhyet RNA:t (Carey 2015, s. 264). Aivojen toiminnoista osa on tietoista, osa tiedostamatonta, perustoiminnat eivät ylitä tietoisuuden kynnystä. Hyvänä esimerkkinä on näkö ja tarkemmin ilmaistuna kolmiulotteinen näkeminen. Verkkokalvolle saapuvat valonsäteet muodostavat kaksiulotteisen kuvan. Kuitenkin koemme maailmamme kolmiulotteisena. Havaintopsykologisesti maailmaamme on kuvattu kaksi- ja puoliulotteiseksi (Pinker 1997 ss. 227-233); aivot luovat kolmannen ulottuvuuden.  Insinööri ja tietokoneammattilainen ovat selvittäneet miten meissä luodaan kokemus kolmiulotteisesta kuvasta. Tutkainsinööri sai tutkassa näkymättömät lentokoneet näkyviksi ottamalla pienellä viiveellä kaksi kuvaa taivaasta ja vertaamalla kuvia toisiinsa. Kuvien välillä lentokone oli hivenen liikkunut ja kuvat yhdistämällä objekti tuli näkyviin. Myös ihmisen näön kolmiulotteisuuden muodostamisen lähtökohta on siinä, että molempien silmien kuvat eroavat hivenen toisistaan. Tutkainsinööri yhdessä tietokone-ekspertin kanssa muodosti kaksiulotteisen kuvan, laikkumatriisin ja lisäsi yhden sarakkeen osan määrättyyn kohtaan kuvaa ja vähensi osan sarakkeesta toisesta kohdasta. Kohdistamalla näin tehty kaksiulotteinen kuva määrätylle etäisyydelle silmistä ja kohdistamalla jonkin aikaan katse vakaasti kuvaan ilmestyy vähitellen tai nopeasti kolmiulottein kuva, lisätyn sarakkeen kohta tulee lähemmäs katsojaa ja poistetun sarakkeen osa kauemmaksi. Kuvia kutsutaan stereogrammeiksi ja niitä löytyy mm. osoitteesta http://oliver.mbnet.fi/harhaa.htm. Testillä huiputetaan aivot luomaan kolmannen ulottuvuuden yhden tason kuvasta; aivot tulkitsevat yhden kuvan kahdeksi, joista toinen on nähty oikealla, toinen vasemmalla silmällä. Aivot laskevat kolmiulotteisen kuvan käyttämällä laskelmissaan ilmeisesti ainakin silmien konvergenssia (silmien suuntauksen samansuuntaisista viivoista poikkeava kulma) ja mioosia (silmän mykiön kaarevuuden aste mykiötä ympäröivän siliaarilihaksen supistumisasteen funktiona). Laskentaprosessi vaatii aikaa, kolmiulotteisuus ei ilmaannu välittömästi. Jokaisen ihmisen tietokonehermosilmukat eivät ole ilmeisesti yhtä pitkälle kehittyneet; 10 % ihmisistä ei kykene kokemaan stereogrammeista kolmiulotteisuutta. Hermoverkoston silmukoissa, piireissä tapahtuvat toiminnot ovat täysin tiedostamattomia mutta lopputulos tarjoillaan tietoisuudelle. Kolmen (kaksi hivenen toisistaan poikkeavaa kuvaa, konvergenssi ja mioosi) muuttujan avulla (mahdollisesti muita muuttujia?) aivotietokone laskee kuville kolmannen ulottuvuuden ja tarjoilee tuloksen tietoisuudelle, jotta voisimme tietoisesti ratkaista miten kuvaan suhtautua.

3D-mallin muodostamiseen ei tarvita ihmisen aivojen kaltaista supertietokonetta. Esimerkiksi petolintujen on nähtävä kolmiulotteisesti voidakseen kiitää tarkasti saaliseläimen kimppuun ja lepakon on luotava kolmiulotteinen ”kuva” ympäristöstään saaliseläimineen äänimaailmansa perusteella kyetäkseen ihmisen liikkeisiin verrattuna vikkeliin zic-zaceihin ilmassa. Kuka osaisikaan luoda koejärjestelyn, jolla tutkittaisiin missä määrin kotka tai lepakko on tietoinen 3D-kuvistaan?

Esisokraatikko Herakleitoksen tiedetään epäilleen aistien kykyä havaita asioiden todellinen luonne (Peters 1967, s. 121). Ihmisaivot esikäsittelevät aistien kautta tulevaa dataa, impulsseja, suorittavat tiedostamatonta tulkintaa ennen kuin tulokset saavuttavat tietoisuuden.  Kun silmille esitetään kahdessa eri paikassa olevan valopisteen välähdykset peräkkäin, tutkittavan tietoisuuteen tulee aivan oikein kaksi erillistä valovälähdystä peräjälkeen. Jos valovälähdysten väliaikaa lyhennetään, saavutaan kohtaan, jossa koehenkilö ei koe näkevänsä kahta erillistä valovälähdystä vaan valon siirtymisen pisteestä toiseen (Dennett 1999). Esimerkin koejärjestelyssä valoimpulssien välinen aika mahdollisesti alkaa lähennellä toimintaan osallistuvien hermosolujen impulssien johtumisnopeutta synaptisella viiveellä lisättynä. Tietoisuudelle esitetään tulkinta, joka ei vastaa ulkoista todellisuutta.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella evoluutiopsykologisesta näkökulmasta tarkastellen ihmisen aivot ovat kehittyneet tiettyjä nimenomaisia elimistölle tarpeellisia tai välttämättömiä toimintoja suorittamaan. Aivojen tietokoneohjelmien tyyppiset ohjelmat käyttävät hermostosilmukoita. Tiedostamattomat toiminnat muodostavat tuloksia, joista korkeimmat ilmenevät tietoisuutena. Tietoisuuteen putkahtanut tulos ei välttämättä vastaa ulkoista todellisuutta. Tehtävien ratkaisuissa tunteet ja ajatukset voivat olla erottamattoman tiiviisti sidottuja toisiinsa ja on teennäistä erottaa niitä toisistaan. Tunteiden ja ajatusten käsittäminen funktionaalisesti yhtenäisenä, saman toiminnan osatekijöinä ei ole vain modernin evoluutiopsykologian keksintö. Jo varhaiset stoalaiset pitivät tunteita arvioina, toki väärinä arvioina (συγατάθεσις), oikea arvio saadaan ajattelulla.


Pekka Ervastin käsityksiä henkisestä ja fyysisestä evoluutiosta


Platonin tapaan teosofia ja Pekka Ervastin (PE) ruusuristiläisyys lähtevät perinteisestä tunteiden ja ajatusten perusteellisesti erilaisista ominaisuuksista. Teosofiassa ne muodostavat jopa omat maailmansa, joiden kautta niin maapallo kuin ihmisetkin ilmenevät. Tietoisuus sinänsä tai tietoisuus ympäristöstä, itsestä ja itsen tilasta kuten ajatuksista, tunteista tai tahdosta ovat siten olemassa olevia tosiasioita myös tuntemastamme fyysisestä olemassaolosta riippumatta. Tämä henkinen maailma ja fyysinen maailmamme kuitenkin kohtaavat ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Molemmat maailmat ovat omien toisistaan eroavien evoluutioiden alaisia. Kuitenkin ihmishengen (sielun) evoluution ja ihmisruumiin evoluution tulee olla ”samalla tasolla” tai ”yhtä pitkällä”, jotta ne voisivat yhtyä.

Olen kerännyt PE:n internetistä löytyvän PDF-tiedoston ”Kaikki kirjat”-tiedostosta otteita, jotka koskevat evoluutiota oppina sinänsä ja eritoten koskien ihmisen henkistä ja fyysistä puolta. PE:n mukaan (PE s. 377 ja 4492) olemme saaneet fyysisen ruumiin lahjaksi luonnolta, jumalilta, se on luonnon kehittämä ja sillä on oma minuudesta erillinen kehitystarinansa. Osoituksena siitä, että PE tunsi aikansa tieteellisen evoluutioteorian, ilmenee esitelmistä kootusta kirjasta Christosophian peruskysymyksiä (PE Kaikki kirjat s. 238), jossa käsitellään sen aikaisen tieteen kykenemättömyyttä vastata kysymykseen miksi luonnon eri valtakuntia on vielä olemassa rinnakkain vaikka olettaisi tieteen teorian mukaan vain pisimmälle kehittynyttä eli ihmiskuntaa vielä olevan olemassa. Sivulla 476 huomautetaan tieteen rajoituksesta kun se ei ole vielä ottanut huomioon salatieteen näkymättömiä maailmoja.

Sivulla 1340 mainitaan teosofisen kirjallisuuden mukaan ihmisen kehittyneen eläinkunnasta mutta ihmisen minä ei ole (saman [allekirjoittaneen huomautus]) evoluution tulos vaan on syntynyt muuten. Sivulla 3026 käsitellään onko ihminen kehittynyt eläinkunnasta, voivatko evoluutioteorian ”puuttuvat renkaat” todistaa eri luonnonvaltakuntien kehittyneen toisistaan, eri luonnonvaltakunnat eivät ole kehittyneet toisistaan koska ne esiintyvät rinnakkain, viisaiden ja tietäjien mukaan kehittyneemmät luonnonvaltakunnat ovat kehittymättömiä vanhempia ja ovat kehittyneet maapallon edellisissä inkarnaatioissa.

Sivuilla 4410-4411 käsitellään materialistista evoluutiota sekä materialismin eettisiä seurauksia kuten itsekkyyttä ja hedonismia (Ervastin mukaan parhaimmillaan materialistissa ja skeptikossakin piilee, toivo, kaipaus, halu saada tietää, että elämä on jonkin arvoinen, elämässä on jokin kunnioitettava suurempi arvo, jota voidaan kutsua jumalaksi tai totuudeksi).  Varsinainen itse on jumalsyntyinen ja liittyy tilapäisesti luonnon kehittämään fyysiseen ruumiiseen. Fyysisellä ruumiilla on oma kehitystarinansa erillisenä minuudesta, toki minuuden kehitysvaiheen on vastattava fyysisen ruumiin kehitysvaihetta, oltava sopusoinnussa sen kanssa. Kuumanvantaran vaihtuessa maamanvantaraan tuli ihmishenkien odottaa jonkinmoisessa deevakhaanisessa horrostilassa kunnes maapallon aineellinen evoluutio oli kehittynyt niin pitkälle, että heille sopivia ruumiita oli tarjolla. Ensin reinkarnoituivat vähemmän kehittyneet yksilöt ja kuumanvantarassa eläiminä eläneet reinkarnoituivat ensimmäistä kertaa ihmisinä alemmissa roduissa kuten bushmanneissa ja tulimaalaisissa, jota vastoin vanhemmat yksilöt tarvitsivat sivistyskansan elämän tarjoamia olosuhteita voidakseen kasvaa ja kokea (PE s. 4492). Ihmisen tulee kehittää, hienostaa fyysistä ruumista (PE s. 393). Fyysisen ruumiin siemen ja monadin tahto laskettiin saturnusmanvantarassa (PE s. 1059). Sivulla 4578 PE väittää, ettei kukaan tiedemies voi selittää miten vaakasuorassa kulkeva eläin nousi pystyyn ja saavutti ihmisen muodon. Hänen mukaansa ihminen sai apua pitreiltä.


Pekka Ervastin evoluutiokäsitysten arviointia


PE:n evoluutioteorian kommentit koskevat mahdollisesti Lamarckin lineaarisesti etenevää , Scala Naturalen muunnelmaa evoluutiosta, jonka mukaan alkeellisten eliöiden olisi pitänyt karsiutua ja maapallolla olisi vain kehittyneempiä eliöitä (Björklund 2009, s. 46). Nykykäsityksen mukaan esimerkiksi nykyiset lajit tai luonnonvaltakunnat (eläin- ja kasvikunta) eivät ole kehittyneet toisistaan vaan yhteisistä esi-isistä. Synteettinen evoluutioteoria nimenomaan selittää miksi eri luonnonvaltakunnat ovat edelleen olemassa ja vaikuttavat toinen toisiinsa. Nimenomaisesti elämä olisi mahdotonta jos vain eläinkunta olisi olemassa. Elämän biologisesta evoluutiosta kattava esitys löytyy kirjasta ”The Ancestor’s Tale” (Dawkins R, Wong Y, 2017).

Vaikka bushmannit ja muut luonnonkansat vaikuttavat ensi silmäyksellä kehittymättömiltä, antropologisen ja lingvistisen tiedon karttuessa heillä on havaittu kehittyneitä kielioppeja, jotka takaavat yhteistoiminnan ja informaatio vaihtamisen. Geenien ja kielen välinen korrelaatio on toki havaittavissa kielten pääjaksojen (superphylum) ja aboriginaalien kohdalla. (Pinker 2015, s. 256). Toista sataa vuotta vanhat käsitykset roduista ovat korvautuneet 1900-luvun kauhujen jälkeen ja genetiikan löydösten myötä ihmisten samankaltaisuutta korostavilla painotuksilla. On ilmeistä, että aiemmin roduksi katsotun ryhmän yksilöiden henkisten ominaisuuksien välinen muuntelu on suurempaa kuin aiemmin roduiksi katsottujen ryhmien ominaisuuksien välinen muuntelu. Alkuperäiskansat osoittavat ihmisen hämmästyttävän sopeutuvuuden; ihminen voi elää ja tuottaa jälkeläisiä varsin haasteellisissa olosuhteissa. Tämä vaatii huomattavaa kekseliäisyyttä. Näissä oloissa ihmisten käytettävissä olevasta ajasta suurin osa menee ruoan hankkimiseen ja suojan varmistamiseen. Länsimaalais- tai kiinalaistyylinen kulttuuri ei voi kehittyä mm. pienten populaatioiden ja heikon energian hankkimisen hyötyosuuden vuoksi (Morris 2011 s, 147-150).


Tietoisuuden tutkimisen mahdollisuuksista ja rajoista


Palatkaamme otsikkomme aiheeseen eli tietoisuuteen. Jo Plotinos esitti, että mielen toiminnot ovat aina meissä mutta emme ole aina siitä tietoisia koska emme kiinnitä niihin huomiota (Peters 1967, s. 128). Tieteellinen teoria ja tutkimus jo lähtökohtaisesti sulkevat pois tutkimusalueensa ulkopuoliset selittäjät eikä näin ollen voi todistaa fyysisestä maailmasta erillistä tietoisuuden pesäpaikkaa. Pohjana uudelle tavalle hahmottaa tietoisuus ja henkiset prosessimme on hyväksyä vain mitattavat selittävät muuttujat analyysien lähtökohdiksi. Aivojen ymmärtäminen tietokoneen kaltaisena laitteena (hardware) ohjelmistoineen (software) antavat aiheen olettaa, että yksinkertaisimmat ohjelmat tuloksineen ovat tiedostamattomia ja vain korkean tason johtopäätökset nousevat tietoisuuteen. Tuhannet alemman tason mekanismit keräävät tietoa ympäristöstä ja omasta elimistöstä, toiset analysoivat ja arvioivat tietoja, tarkistavat epäjohdonmukaisuuksia, täyttävät puuttuvia tietoja ja arvioivat mitä tämä kaikki merkitsee (Cosmides ja Tooby 1997). Tietoisuutemme ei näkisi metsää puilta jos alemman tason toiminnat tulisivat tietoisuuteen ja toiminnan järjestäminen tarkoituksenmukaisesti kärsisi. Neurotieteen tutkimusten pohjalta tietoisuus voidaan käsittää koko aivojen kattavaksi työtilaksi, aivojen yleistyneeksi (global) tiedon jakamiseksi (Dehaene 2014). Nykyään yksi aivotutkimuksen tutkimusalueista on selvittää kuinka aivoissa informaatio koodataan.  Uraauurtavana ovat olleet O´Keefen, Dostrovskyn ja Mosereiden tilan ja tilassa liikkumisen koodaus jyrsiöiden hippokampuksessa ja entorinaalisessa aivojen kuorikerroksessa (tilasilmukka) (Marcus G ja Freeman J. 2015. ss. 67-77).

Tietoisuus on kokemuksellinen asia. Tiedämme ajattelevamme. Tunnemme iloa, surua, ärtymystä, halua, pakottavaa tarvetta ja impulsseja toimintaan. Arvioimme ja punnitsemme, teemme johtopäätöksiä, päätämme tahtoa. Muistamme entisiä tapahtumia ja hankkimiamme tietoja, opiskelemme uusia. Luomme teorioita ja sovellamme uusia tietoja vanhoihin raameihin. Voimme urautua entisiin määritteisiin, käsityksiin ja ajatusrakennelmiin ja kehitellä vanhaan uusia versoja ja lehtiä. Voimme hylätä vanhan ja luoda täysin uusia käsitteitä ja käsitejärjestelmä ynnä testata niitä fundeeraamalla keinutuolissamme tai keräämällä tietoja (dataa) uuden teoriamme tueksi tai kumoamiseksi. Teosofian peruselementit rakentuvat sielun kolmijakoon: tahto, ajatus ja tunne ja näiden ominaisuuksien eettispohjaiseen metafyysiseen evoluutioon. Sielu on fyysisestä olemuksestamme riippumaton, itsessään tietoinen kokonaisuus. Metafyysisen tajunnan ja fyysisen ruumiin välisiä yhteyksiä ja informaation kulun elimiä ja virtoja on kuvannut mm. Annie Besant kirjassaan Tajunta (Besant 1904, Besant 1924). Hänen mukaansa aivolisäke ja käpyrauhanen ovat fyysisiä aivoja ja astraali- ja mentaalitasoa yhdistävät elimet. Nykyinen evoluutiopsykologia katsoo biologian olevan pohjana ihmisen kelpoisuudelle elää ja jatkaa sukua psykologisten ominaisuuksien ollessa osana kelpoisuuden kasvattajina. Teosofia on oma, annettu käsitejärjestelmänsä, jossa ilmenevät monet kulttuuriemme tutut ideat ja tavat hahmottaa maailmaa. Teosofian oppi-isät ja –äidit ovat ilmoittaneet heille kullekin valjenneet metafyysiset totuudet. Ehdotonta teosofista auktoriteettia ei ole; jokainen puhuja tai kirjoittaja vastaa ensi kädessä itse sanoistaan (PE Kaikki kirjat s. 453). Ei ole yleistä auktorisoitua teosofista oppia. Jokaisen ihmisen on itse tutkittava ja tulkittava maailmansa.


Ja lopuksi tärkein - etiikka


Johtavat teosofit ovat viitoittaneet henkisen koulutuksen tien, jolla heidän väitteensä voidaan todentaa. Todentamisen loppututkinnon vaatimukset ovat lievästi ilmaisen haastavia. Voi aiheellisesti pyytää esiin heitä, jotka ovat onnistuneet todentamisessaan. Vaikka ylifyysisen maailman olemassaolon todistaminen on osoittautunut visaiseksi, monet luottavat ja uskovat siihen ynnä yrittävät elää ja elävätkin eettisesti korkeaa elämää. Tahdon korostaa, että korkea etiikka on joka tapauksessa tavoittelemisen ja ylläpitämisen arvoista kunhan ei vaadita ihmisen mitan ylittävää. Teosofinen ja ruusuristiläinen etiikka muodostavat vastakohdan luonnossa vallitsevalle toiminnalle. Hengissä säilymiseksi ja lisääntymiseksi luonnossa eliöt kilpailevat ja tuhoavat toisiaan. Korkean etiikan mukaan luovutaan puolustautumisesta, jopa uhraudutaan toisten puolesta ja pidättäydytään sukupuolisesta halusta ja käyttäytymisestä. Tällöin askeetti tulee helposti tuhotuksi ja suvun jatkaminen ei ole mahdollista; sekä ihminen itse häviää että jälkeläiset jäävät tulematta, muut jatkavat ihmislajin kehitystä. Teosofia esittää tapahtumisen tässäkin maailmassa noudattavan eettistä karman lakia. Tiede etsii selityksiä fyysisen maailman laeista ja biologiassa keskeisessä asemassa on geenin taipumus säilyä ja lisääntyä. Tieteenfilosofian mukaan periaate on yksinkertainen ja selkeä: biologinen elämä loppuisi, jollei tämä periaate toimisi. Periaate tunnetaan itsekkään geenin teoriana. Se on aiheuttanut runsaasti debattia ja kritiikkiä. Tässäkin asiassa on syytä muistaa vanha kansan oikeusopillinen viisaus ”ensin miestä tutkitaan, sitten vasta hutkitaan”. Arvioijan ei ole syytä kavahtaa ja nousta takajaloilleen. Ensin suositellaan tutustumista perusteellisesti käsiteltävään asiaan kyseessä olevan käsitejärjestelmän puitteissa ennen kantansa ilmoittamista.

Evoluutioteoria ei edellytä naturalistista virhepäätelmää (naturalistic fallacy, virhepäätelmä, että luonnossa havaittava käyttäytyminen on eettisesti oikea) vaan moraalisäännöt voivat muodostua joko luonnon mukaan tai voidaan luoda ihmisten sopimusten mukaan. Yksilö- ja yhteisötasolla geenin monistumista voi edistää enemmän altruistinen yhteistoiminta kuin kilpailu ja toisen nujertaminen. Tajunnan ja toiminnan redusoiminen geeniin painii tietenkin eri luokassa kuin teosofian annettu, etiikkaan ja ylifyysiseen konkreettisuuteen pohjautuva ymmärrys meistä ihmisistä ja maailmankaikkeudesta. Tässäkin mallissa fyysisten aivojemme toiminnan on jollakin tavalla oltava välittävä tekijä eri maailmojen välillä. Biologis-neurotieteis-tietojenkäsittelyopillista tulkintaa tietoisuuden synnystä ei voida katsoa aukottomasti todistetuksi mutta kylläkin mahdolliseksi, lukijasta riippuen enemmän tai vähemmän todennäköiseksi selitysmalliksi.


Kirjallisuutta


Besant A. Tajunta. 1924. Käännös Kyllikki Ignatius. Suomen Teosofinen Seura.
Besant A. A Study in Consciousness. 1904. Theosophical Publishing Society. http://blavatskyarchives.com/theosophypdfs/besantA_study_in_consciousness.pdf.
Björklund M. Evoluutiobiologia. 2009. Käännös Kalliola I, alkuperäispainos 2005. Gaudeamus Helsinki University Press Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. ISBN 978-952-495-076-3.
Carey N. Junk DNA. A Journey Through the Dark Matter of the Genome. 2015. Columbia University Press New York. ISBN 978-0-231-17084-0.
Cosmides L, Tooby J. Evolutionary Psychology: A Primer. 1997. http://www.cep.ucsb.edu/primer.html.
Cosmides L, Tooby J. Evolutionary Psychology and the Emotions.2000.  http://www.cep.ucsb.edu/emotion.html
Dawkins R., Wong Y. 2017. The Ancestors Tale. A Pilgrimage to the Dawn of Life. W & N, Weidenfeld & Nicolson. ISBN 978 1 474 60645 5.
Dehaene S. Condciousness and The Brain. Deciphering How The Brain Codes Our Thoughts. 2014. Penguin Books. ISBN 978-0-670-02543-5.
Dennett D. C. Tietoisuuden selitys. 1999. Helsinki: Art House. ISBN 951-884-190-X.
Douda J, Sternberg S. A Crack in Creation. The New Power to Control Evolution. 2017. The Bodley Head London. ISBN 9781847923813.
Julkunen I, Ikonen N, Strengell M, Ziegler T. Infulenssavirukset – haaste rokotuksille. Duodecim 2012;128(18):1919-28.
Marcus G. and Freeman J. (editors). 2015. The Future of The Brain. Essays by The World´s Leading Neuroscientists. Princeton University Press. ISBN978-0-691-17331-3.
Morris I. Why the West Rules – For Now. 2011. Profile Books LTD. ISBN 978 1 84668 208 7. Copyright 2010.
Peters F.E. Greek Phisosophical Terms. A Historical Lexicon. 1967. New York: New York University Press. ISBN 978-0-8147-6552-4.
Pinker S. How the Mind Works. 1997. Penguin Books. ISBN 0-14-024491-3.
Pinker s.The Langue Instinct. 2015. Penguin Books. ISBN 978-0-141-98077-5. Copyright 1994. Afterword copyright 2007.
Pinker S. The Better Angles of Our Nature. 2012. Penguin Books. ISBN 978-0-141-03464-5.
Pääbo S. Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. 2016. Käännös Veli-Pekka Ketola. Art House. ISBN 978-951-884-595-2. Copyright 2014.
Watson J.D. and Crick F.H.C. Genetical Implications of the structure of Deoxyribonucleic Acid
Nature 171, 964-967 (1953).
http://www.nature.com/nature/dna50/archive.html