Hae tästä blogista

perjantai 31. tammikuuta 2020

Olenko minä algoritmi?


(Tämä artikkeli koskee tietoisuutta ja erityisesti sen yhteyttä fyysiseen kehoon. Allekirjoittaneen muut artikkelit, tutkielmat ja tutkimukset löytyvät sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)


Olenko minä algoritmi?


Valveutuneen ihmisen ja eritoten Ruusuristin dualistisen järjestelmän tutkijan (ja/tai järjestelmän eettisiin perusteteisiin pohjautuvan ihmiskuvan mukaisesti elämään pyrkivän) on mielestäni aiheellista tutustua myös monistisen neurotieteen jatkuvasti päivittyviin käsityksiin tajunnasta. Näin luodaan ja ylläpidetään yhteys ajan henkeen, käsityksiin, joiden näkökulmasta tiedemaailmassa tarkastellaan ihmistä ja hänen yhteyttään fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöönsä.

Tämä artikkeli koskee tietoisuuden, fyysisen kehon ja ympäristön yhteyttä. Kuinka aineellisessa kehossa voi olla tajunta? Aluksi tarkastellaan tajuntaa dualistisen käsityksen mukaan. Sitten siirrytään monismiin, jossa fyysinen ja mielellinen ovat saman asian kaksi eri ilmenemismuotoa. Seuraavaksi käsitellään yksilöä mukautuvana, itsesäätyvänä systeeminä neurotieteelliseen ja psykologiseen tutkittuun ja vertaisarvioituun tietoon tukeutuen. Lopuksi arvioidaan johtopäätöksiä monismin ja dualismin lähtökohdista. Tässä artikkelissa käytän tietoisuutta ja tajuntaa synonyymeinä ja tarkoitan niiden koko kirjoa valveillaolon vireydestä tunteisiin ja tarkkaavaisuuden kohteiden säätelyyn yleisesti ja erityisesti ajattelun yhteydessä.


Dualismi


Filosofisessa ontologiassa dualismilla tarkoitetaan henkisen, jota tietoisuus edustaa, ja aineellisen perusluonteisesti erillistä olemusta. Ruusuristiläinen lähtökohta on dualistinen. Sen mukaan tajuisuus on jotakin hienoaineista, kaikkialla olevaa mutta laadultaan vaihtelevaa. Se voi olla eriytynyttä, kuten persoonallisen ihmisen kohdalla on asian laita. Henkinen puoli on alkujaan lähtenyt yhdestä olemassaolosta ja se toteuttaa omia perusolemukseltaan eettisiä lakejaan.


Monismi


Neurotieteellinen ja psykologinen tutkimus lähtee monistisesta oletuksesta; tietoisuutta on vain fyysiseen kehoon liittyneenä. Kysymysasettelu ja tutkimussuunnitelmat laaditaan monistisesta lähtökohdasta käsin ja tulokset ja tulkinnat ovat sen mukaiset. Tietoisuuden kova ongelma on kuinka yhdistää psykologian tutkimusalaan kuuluva subjektiivinen tunne ja ajattelu neurotieteen tutkimiin tajunnan anatomisiin, fysiologisiin ja molekyylibiologisiin tekijöihin. Ongelman ratkaisussa oikeana filosofisena lähtökohtana tulee, käsitykseni mukaan, olla oletus, että yhteisestä tekijästä y seuraa tajunnan fyysiset hermostolliset vastineet h sekä subjektiiviset tilat s. Tieteessä yleisesti pyritään löytämään abstrakteja lakeja, jotka selittävät ilmiön/ilmiöryhmän. Tietoisuuden tapauksessa tulisi löytää laki/lait, jotka selittävät yhdenpitävästi (samanaikaisesti) subjektiiviset laadut ja fysiologiset löydökset. Haluamme löytää mahdollisimman yksinkertaisen/yksinkertaiset lait (Occamin partaveitsi).


Eliö mukautuvana itsesäätyvänä systeeminä


Eliötä (artikkelissani tarkoitan eliöllä selkärankaista, etenkin nisäkästä ja erityisesti ihmistä) ei voi ymmärtää erillisenä omissa oloissaan, umpiossa, vaan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Siksi sopiva tapa tarkastella eliötä on käsittää se mukautuvana, itsesäätyvänä systeeminä ympäristössään (Lupyan 2015). Paitsi eliötä kokonaisena myös tietoisuutta voidaan tarkastella omana itsesäätyvänä systeeminään. Tässä tarkastelussa juuri subjektiivisuus (itsekohtaisuus) on se ominaisuus, joka erottaa itsen ei-itsestä (ulkomaailmasta ja aivojen ulkopuolisesta kehosta). Ei-itse on edustettuna aivoissa välillisesti, omakohtaisesti synnytettyinä sisäisinä malleina. On huomattava, että sisäinen malli ei alimmilla tasoillaan ole visuaalinen kuva tai vastaava vaan se koodataan hermoimpulssitaajuuksina, hermoimpulssin ajallisina vaihteluina tai yksittäisten hermosolujen tai isomman hermosolujoukon impulsseina. Monet tutkimukset tukevat viime aikoina esitettyä mallia, jossa tarkkaavaisuus ja toiminta painottavat todennäköisyyksiin pohjautuvaa laskennallista arviota kehon ja maailman tilasta. Kyseessä on ennakoivan koodauksen (tapahtumaketjun) yleistys (Bayesian brain, free energy princilpe) (George ja Sunny 2019). Jotta eliö voisi säilyä hengissä, sen on tämän sisäisen edustuksellisuuden kautta suunniteltava toiminta toivottavan (sisäisen ja ulkoisen) tasapainotilan (attractor state) saavuttamiseksi. Eliö katsotaan lähtökohtaisesti aktiiviseksi ja ennakoivaksi ilmentäen tarkkaavuuden, toiminnan ja havainnon alituisesti toistuvia syklejä. Sisäiseen edustuksellisuuteen sisältyy tietoisuus.

Eliö mukautuvana, itsesäätyvänä systeeminä pyrkii toivottuun tasapainotilaan, jossa vaste stimuluksille voi tapahtua automaattisesti käytettyä energiaa minimoiden. Eri homeostaattiset mekanismit ovat kehittyneet lajinkehityksen yhteydessä. Ennakoitavissa yhteyksissä subjektiiviset eliökeskeiset arvot lasketaan automaattisesti erikseen kullekin homeostaattiselle mekanismille (lämmön säätely, verenpaine, sokeritasapaino, happo-emästasapaino, jne.). Aivot vastaavat yksittäisten homeostaattisten mekanismien yhdistämisestä toisiinsa ja kullakin hetkellä arvojärjestykseen asettamisesta. Selkäytimen gangliot, ylempi ydinjatkos ja hypotalamus vastaavat automaattisesti eliön sisäisestä homeostaasista. Homeostaasin säädöt voidaan asettaa automaattisesti ilman tunnearvovalintoja tai kognitiivista tietoisuutta. Eliö ei voi säädellä omaa tilaansa itsenäisesti loputtomiin vaan tarvitsee mm. energiaa ympäristöstä.


Oppiminen ja tietoisuuden synty


Eliö on siis mukautuva itseohjautuva systeemi vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Eliö on elämän ilmentymä ja elämän määritelmän mukaan sen tulee säilyä hengissä ja lisääntyä. Näiden päämäärien saavuttamiseksi se tarvitsee energiaa ympäristöstään negatiivisen entropian säilyttämiseksi ja lajikumppaniin yhtymistä elämän jatkamiseksi. Energian käydessä vähiin hypotalamuksen nälkäreseptorit aktivoituvat, mikä johtaa toimintaan toivotun eli kylläisen tilan saavuttamiseksi. Subjektiivisesti eliö tuntee nälkää. Lajinkehitys on luonut toimintamallit etsivän käyttäytymisen aloittamiseksi ja jatkamiseksi. Ruoan löytäminen ja siihen johtaneet toiminnat ja vihjeet ruuan löytämiseksi tallentuvat eliön aivoihin toimintamallina eli muistina. Seuraavan kerran nälkää tuntiessaan eliöllä on muistipolku ruoan löytämisen vihjeisiin ja prosessiin ja se voi aktivoida toiminnan muistijäljen mukaan. Vastaavanlainen prosessi toimii muissakin yhteyksissä kuten suojan etsimisessä sateessa tai kylmässä tai pedon saaliiksi joutumisen välttämisessä. Eliö siis kokee poikkeaman toivotusta tilasta tunteena ja aktivoi toimintamallit toivotun tilan saavuttamiseksi. Osa biokemiallisista, elektrofysiologisista ja anatomisista toiminnoista yllämainitun toiminnan käynnistämisessä, säätelyssä ja muistiin tallentamisessa tunnetaan jo joissakin tapauksissa. Esimerkiksi sopii keskiaivojen dopamiinihermojen ennustevirheen koodaus ennustetun palkkion suuruuden mukaan (Schultz, 2016). Hermot aktivoituvat enemmän kun palkkio on eliön sisäisen mallin ennustamaa suurempi. Suurempi aktivaatio koetaan mielihyvänä. Toki käydään debattia siitä oinko mielihyvän aiheuttaja dopamiini- vai opioidisysteemi, mutta selvä mielihyvän tunne on olemassa ja muisto mielihyvästä johtaa käyttäytymiseen mielihyvän uudelleen kokemiseksi.


Tietoisuus ja symbolifunktio


Kehon, maailman ja toimintojen sisäisen mallin muodostuminen, tallentaminen ja muistista palauttaminen edellyttävät kehittyneitä aivoja toiminnallisin eriytynein ja yhdistetyin sekä yhdistettävissä olevin hermosilmukoin. Ihmisen symbolifunktion edellytyksenä on aivokuoren kehittyminen ja hierarkkinen prosessointi aivokuorella sekä ajallisesti tiiviit yhteydet monien aivojen osien välillä. Tietoisella tasolla sisäinen malli voi olla kuva tai filmi (kuvasarja). Valaiseva esimerkki mallista (maailman tilasta) on ihmisen tietoinen visuaalinen kuva, joka säilyy vakaana eikä hypi katseemme suunnan vaihtuessa niin kuin kameran kuva aina kun kameran suuntaa liikutetaan. Symbolifunktion avulla voimme muodosta mitä tahansa ideoita, yhdistellä ja jaotella niitä sekä kehitellä mitä tahansa lakeja ideoiden vuorovaikutuksista. Symbolifunktion toiminta vaatii huomion, työmuistin ja pitkäaikaisen muistin. On esitetty, että ihmisen tietoisuuden tehtävä on huomion suuntaaminen (Graziano ja Webb, 2015). Huomion kiinnittäminen yhteen asiaan sulkee pois muut mahdolliset asiat kyseisenä ajankohtana ja näin kohde ottaa haltuunsa aivojen rajallisen kapasiteetin. On ehdotettu, että huomion ylhäältä alaspäin (yhdistävistä aivokuoren alueista ensisijaisempiin aivokuoren alueisiin ja aivokuoren alaisiin alueisiin) kontrolli paranee huomion muodostaessa huomion prosessin kaavamaisen mallin, joka on analogien kehon mallin kanssa. Tämän sisäisen mallin sisältö johtaa aivot päättelemään, että sillä on (aineeton) subjektiivinen kokemus, joka on tietoisuus.


Johtopäätökset


 Monistisen mallin mukaan vastaus otsikon kysymykseen on myönteinen vaikka tietenkään pelkkä abstrakti kuvaus ilman biologista pohjaa ei tuota tajuntaa. Algoritmi voidaan asettaa lähtökohtaiseksi oletukseksi ja tajunta sekä biologinen toteutus seurauksiksi. Emme kuitenkaan ole yksi algoritmi vaan kokoelma hierarkkisia, toisiinsa kytkeytyviä, lomittuvia, toistensa sisällä olevia, ajallisesti yhdenaikaisia mutta myös toinen toistaan seuraavia (millisekuntien mittaluokassa) algoritmeja, jotka ilmenevät tajunnan virtana ja biokemiallisfysiologisina tapahtumina. Johtopäätös ei kuitenkaan mitätöi väkevää subjektiivista olemassaolon tunnetta myriadein vivahtein. Kuitenkin merkityksen tunne voi kalveta, jos itseä (tajuntaa) pidetään vain algoritmivyyhtinä ja yksilö toivoisi sen olevan jotakin suurempaa, vaikkapa ylimaallista.


Dualismin puolustus


Dualisti voi väittää, että monistinen tarkastelu koskee vain tajunnan liittymistä fyysiseen kehoon, mikä filosofisesti on aivan oikea toteamus. Monistinen tarkastelu koskee vain tajunnan, fyysisen kehon ja ympäristön suhdetta. Dualismi katsoo, että on olemassa fyysisestä kehosta erillinen tajunta. Tämä tajunta ei kuitenkaan ole abstraktio vaan jotakin konkreettista. Tämän tajunnan sisällön kokemisen voi saavuttaa joidenkin käsityksen mukaan itsekasvatuksella ja toisten käsitysten mukaan vasta fyysisestä ruumiista irtautumalla tilapäisesti tai fyysisen ruumiin kuoleman jälkeen. Ylimaallinen tajunta noudattaa omia eettisiä lakejaan ja on vuorovaikutuksessa fyysiseen kehoon ja fyysiseen kehoon yhdistyneen tajunnan kanssa.

Kuinka voi todentaa kehosta erillisen tietoisuuden? Tutkimuksen kohteena voivat olla kuolemanrajakokemukset, josta tässä lehdessä on julkaistu mm. Antti Savinaisen artikkeli. On myös kertomuksia lasten muistoista koskien edellistä elämää. Ervastin mukaa varmin tapana todentaa omaa teleologista elämää ilmentävä tietoisuus on eläminen eettisesti oikeaa elämää, jolloin ylimaallinen tietoisuus voi ilmetä tässä tai seuraavissa elämissä. Meditaatio on hyvänä apuna tässä tehtävässä.

Yksityiskohtaisempaa tietoa yksilön itse, tietoisesti tai tiedostamatta, luomasta sisäisestä mallista, aisti-informaatiosta, aistikokemuksesta, aivojen portaittaisesta aisti-informaation käsittelystä ja toiminnan ohjaamisesta voi lukea alla esitetystä kirjallisuudesta. Clark (2016) käsittelee aihetta yksityiskohtaisesti, monipuolisesti, toistoin ja rautalankamallein niin kuin professorille sopiikin. Allekirjoittaneelle etenkin Clarkin kirja on kiintoisa. Hän nimittäin päätyy samoihin tuloksiin kuin allekirjoittanut ja hän antaa uuden mahdollisen tulkinnan vuosikymmeniä sitten suorittamieni meditaatioharjoitusten tuloksille. Asiasta olen kirjoittanut artikkelin Ruusu-Risti-lehteen otsikolla ”Mistä aistikokemus kertoo? - Kokemuksia antroposofisesta henkisen tiedon tiestä”. Artikkeli on löydettävissä ja luettavissa allekirjoittaneen verkko-osoitteessa https://tapiojoensuu2.blogspot.com/ kohdasta blogiarkisto > huhtikuu.


Kirjallisuutta


Clark Andy. Surfing Uncertainty. Prediction, Action, and the Embodied Mind. Oxford University Press. 2016. ISBN 978-0-19-021701-3.

Ginsburg Simona and Jablonka Eva. The Evolution of the Sensitive Soul. Learning and the Origins of Consciousness. Cambridge, MA : MIT Press, 2019. ISBN 9780262039307.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6363942/. Mark Solms. The Hard Problem of Consciousness and the Free Energy Principle. Front Psychol. 2018; 9: 2714. Published online 2019 Jan 30. doi: 10.3389/fpsyg.2018.02714

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4407481/#idm140158245033728title. Michael S. A. Graziano and Taylor W. Webb. The attention schema theory: a mechanistic account of subjective awareness. Front Psychol. 2015; 6: 500. Published online 2015 Apr 23. doi: 10.3389/fpsyg.2015.00500.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4826767/#idm140154733368752title. Wolfram Schultz. Dopamine reward prediction error coding. Dialogues Clin Neurosci. 2016 Mar; 18(1): 23–32.

https://www.affective-science.org/pubs/2000/PietromonacoFB2000.pdf. Paula R, Pietromonaco and Lisa Feldman Barrett. The Internal Working Models Concept: What Do We Really Know About the Self in Relation to Others? Review of General Psychology 2000, Vol. 4, No. 2, 155-175

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5839740/. Jean Laurens and Dora E Angelaki. A unified internal model theory to resolve the paradox of active versus passive self-motion sensation. eLife. 2017; 6: e28074. Published online 2017 Oct 18. doi: 10.7554/eLife.28074.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6796786/#s3title. Nithin George, Meera Mary Sunny.Challenges to the Modularity Thesis Under the Bayesian Brain Models. Front Hum Neurosci. 2019; 13: 353. Published online 2019 Oct 10. doi: 10.3389/fnhum.2019.00353. PMCID: PMC6796786.

http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.726.5257&rep=rep1&type=pdf. Lupyan G. (2015). Cognitive penetrability of perception in the age of prediction: predictive systems are penetrable systemsRev. Philos. Psychol. 6, 547–569. 10.1007/s13164-015-0253-4


keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Quo vadis – ad existere

(Ylimaallinen seikkailu [quo vadis - ad  existere] on pienoisromaani. Allekirjoittaneen varsinaiset artikkelit, tutkielmat ja tutkimukset löytyvät otsikoittain blogiin liittämisen kuukauden mukaan järjestetystä blogiarkistosta sivun oikean puoleisesta palstasta.)


Ylimaallinen seikkailu

 (Quo vadis – ad existere)


(Mahdollista lukijaa kehotetaan paneutumaan tähän pienoisromaaniin hartaudella, ymmärtäväisyydellä ja myötätunnolla.)



 Ensimmäinen päivä



Alussa oli mahdollisuus, kyky ja tahto. Jumala näki mahdollisuuden hyväksi ja asetti sen ihmisen henkeen. Mutta myös Huskyyn. Ja ampiaiseen, amebaan, nokkoseen, heliumiin, protoniin, outo-kvarkkiin, säikeeseen, primordiaaliseen gamga-tetraetriin, painovoimaan ja aikaan. Myös ihminen näki mahdollisuuden hyväksi, käyttökelpoiseksi ja tavoiteltavaksi. Mutta paitsi kehittymätön ihminen niin aikojen virratessa myös tuloksiinsa, periaatteisiin yleensä tai maailman etiikkaan pettynyt halusi kieltää mahdollisuuden. Niin Jumala lähetti parakleetin – totuuden pyhän hengen, puolustajan, lohduttajan – ihmisen hengen luokse. Parakleetti näytti hänelle kaikki neljä bardoa, helvetin ja paratiisin seitsemän piiriä, tulevan taivaan sekä tuonelan majat kullekin hänen laatunsa mukaan. Kuitenkaan moni ei halunnut nähdä mitä hänelle näytettiin. Itse asiassa harva tahtoi nähdä, kuulla ja oppia. Mutta Jumala on pitkämielinen, laupias ja armahtavainen ja suo kyllä uuden mahdollisuuden, uuden aamun sarastuksen.

Jumalan kyvykkyys on ääretön. Niin minusta ainakin tuntuu. Paitsi nyt silloin kun hän antaa arvottoman herjaavan materialistin menestyä lempeän palvelevan filantroopin kustannuksella. Mutta parakleetti antoi ymmärtää, että kukin saa mitä hänen osakseen tulee, saa sen mihin hän pyrkii, jos ei nyt aivan heti niin kuitenkin myöhemmin, ennen kuin aika on kulunut loppuun. Ja näin on hyvä.

Ihmisen kyky on äärellinen vaikka ihminen haluaisi nähdä oman kykynsä apoteoosin. Saddam Hussein voi peloissaan vangituttaa ja pahoinpidellä vastustajansa tai lahjoittaa kullatun rynnäkkökiväärin suosionosoituksenaan. George W. Bush voi pudottaa lentopommin taistelussaan pahan imperiumia vastaan mutta kuvankaunis Lena ei voi siirtyä pommin alta. Kenen kyvyt ovat suurimmat näistä kolmesta? Lena voi lapsuudellaan, välittömyydellään ja turvattomuudellaan herättää sympatiaa tai saada hyväntahtoiselta sotilaalta tilkan puhdasta vettä muttei voi suojautua diktaattoreilta jos on syntynyt väärään klaaniin tai valtioon. Saddam menettää valtansa Babyloniaan demokratian pyhälle soturille. Bush voi käyttää myyttiset mitat saavuttanutta, toistaiseksi voittamatonta valtaansa, joka voidaan kyvyksi tulkita. Bush on kyvykkäin mutta vain tilapäisesti. Yhdysvaltain kyvyt faktisesti apoteosoidaan kristallikruunujen alla markkinoiden palatseissa kuten antiikin Rooman keisarit korotettiin jumaliksi. Voimme vain arvailla milloin yksinomaan uskonsa ja omat vaatteensa omistavien katkeruus ja viha raunioittavat lännen maallisen hegemonian kaksoisvirtain maan yli. Mutta mihin joutui Lena ja kuka hänet huomaa? ”Surkuteltava tapaus”, myöntävät markkinavoimat ja jatkavat analyysiaan kaupan paraateissaan. ”Lena oli, on ja tulee olemaan suurin taivasten valtakunnassa” sanoo parakleetti, ”hän on nyt dharmatan valoa loistavassa bardossa”. Ja näin on hyvä, ajattelin.

Mahdollisuus ja kyky ovat tehottomat ilman tahtoa. Ja katso Jumala tahtoi ja minä näin läpikuultavan sinertävän kaamoksen. Ei aurinkoa eikä kuuta. Paljaat lumiset tunturit levisivät silmänkantamattomiin ja laaksot olivat peitettyinä käppyräisiin vaivaiskoivuihin. Mikä ylevyys, rauha ja hiljaisuus! Autuuden täyttämä ekstaasi! Ja minä hiihdin, tai oikeammin liidin, jänkää ja tunturin laitaa, vaivaiskoivujen lomitse ja keropäiden yli. Aikaa ei tuntunut olevan, oli vain olemista ja vaivatonta kulkua kunnes pysähdyin ja kaivoin itsetiedottomasti hangen alle onkalon, jossa makasin kuin riekko kiepissään, kuin sikiö lämpöisessä kohdussaan. Noitarummun yksittäiset kumahdukset kantautuivat harvakseltaan kaukaisuudesta. Ja tuli ehtoo, ja tuli yö sekä aamu, toinen päivä.


Toinen päivä


Rummun lyönnit kaikuivat hiukan selvemmin ja tiheämmin voimakkuudeltaan aaltoillen, väliin rytmiä tavoitellen. Ja jumala loi ihmisen, kaltaisensa, kuvakseen, jotta ihmiset näkisivät ihannekuvansa, jota kohden pyrkiä. Hän asetti ihmiseen itsetietoisuuden, kokemuksellisuuden ja merkityskokemuksen, jotta hän kysyisi mikä on olemisessa, tekemisessä ja tulemisessa tärkeintä sekä valitsemaan parhaimman. Mutta ihminen näki evoluution hyväksi – ja sen moottorin, kilpailun. Hän katsoi eläimiä ja ihmisiä ja havaitsi niiden ja heidän taistelevan ruuasta, parittelukumppanista, johtajuudesta, arvosta, laitumista, asuinpaikasta ja vallasta. Hänen henkensä suoritti induktion ihmetempun ja päätteli kilpailun olevan yleinen laki, luonnon laki. Kilpailu asetettiin evoluutiojumalan perustuslaiksi. Luonnontieteen kilpailu eliön tai lajin elossasäilymiskeinona ja samalla yksilön/ryhmän emansipaationa redusoitiin ideana niin talouteen, psykologiaan kuin sosiologiaankin – niin sanalla sanoen oletusarvona inhimillisen tajunnan koko alueeseen aina kirkkaasta tietoisesta syvimpään tiedottamaan asti.

Jumala asetti ihmiseen hengen, jotta hän tutkisi niin maan kuin taivaankin salaisuudet. Mutta ihminen ei tuntenut henkeä eikä taivasta. Hän näki ja ymmärsi vain maan. Ja katso minä näin massojen hyökyvän Bastiljiin, kiihkosta vääntyneitä kasvoja ja nyrkkiin puristettuja käsiä vilisi silmissäni, pistävä hien haju tunkeutui sieraimiini. Joukko pölmäytti ilmoille sankan pölyn ja kumun, joka soi vieläkin korvissani: ”Jumala on kuollut, kaiken mitta on ihminen.” Ja katso ilmestyi tuima, paksuviiksinen ja tuuheakulmakarvainen mies. Hän nosti oikean käsivartensa ja huusi: ”Ettekö ole kuulleet, Jumala on kuollut. Ihminen on kaiken mitta. Heittäkää orjien ja heikkojen filosofia. Yli-ihminen on syntynyt. Hänelle kaikki on luvallista.” Ja minä näin hänen tuskissaan kaulaavan ajojuhtaa, jota ajuri oli ruoskinut liikkeelle. Materialistinen, mekanistinen ja luonnontieteellinen maailmankuva levisi ja täytti ihmisten mielet. Se saavutti täydellisen monopolin aseman tärkeimmillä elämänalueilla. Ihmisen henki ja subjektiiviset kokemukset pyrittiin saattamaan merkityksettömiksi – aivojen väheksyttäväksi eritteiksi, vähämerkityksisemmäksi kuin mitä lima on nenän eritteenä. Erään huippunsa tendenssi saavutti behaviorismissa, jossa henki kutistettiin pelkäksi käyttäytymiseksi.

Jumala näki kokemuksellisuuden hyväksi jotta ihminen tutkisi merkityksen kokemista ja kysyisi miksi, mitä varten, mikä on päämäärämme, tēloksemme. Hän asetti teleologian tutkimusalaksemme. Mutta ihminen ei nähnyt määränpäätään. Hän seurasi luontoa ja tutki miten prosessit etenivät syy-seuraussuhteellisesti. Hän asetti luonnontieteet yli muiden kultaiseksi standardiksi kaikille aloille. Hän tutki massoja, keskiarvoja ja tulokset palvelivat hallitsemista ja hallintoa eikä ihmisen inhimillisen kipeän olemassaolon merkityskokemuksen ymmärtämistä. Luonnontieteellisen tieteenkuvan tammi oksineen ja lehtineen peitti auringon ja kuun niin pitkään ja totaalisti että vain ani harva arvasi kysellä muiden tieteenkäsitysten perään tai peräti kehitellä niitä tai keksiä uusia.

Kun minä tämän kaiken näin, tulin minä surulliseksi ja olin pitkään hiljaa. Hiljaisuutta kesti kolme aikaa. Silloin kuulin Panin soittavan huiluaan, alkuun tapaillen mutta aikaa myöten melodia kehittyi vivahdekkaammaksi. Noitarummun kera huilu muodosti ihanan dueton. Melankolinen intro vaihtui iloisiksi mukaansatempaaviksi tuulahduksiksi; poco a poco accelerando – larghetto – diminuendo – presto. Huilun pinnallisuuteen kumautteli rumpu syvyyttä. Ei sarvet, reisien villa eikä pukinsorkat haitanneet tunnelmaa. Ja tuli ehtoo, ja tuli yö sekä aamu, kolmas päivä.


Kolmas päivä


Ja katso minä näin suuren valkotiilisen rakennuksen kuin sairaalan. Käytävällä käveli kiiruhtaen kaksi hahmoa. Nuorempi seurasi vanhempaa hänen oikealla sivullaan puoli askelta jäljessä. Hän aukoi vanhemmalle eteen sattuneet ovet, seurasi kiinteästi tämän liikkeitä ja eleitä valmiina nyökkäämään päätään, matkimaan ilmeitä ja ynähtämään: `yy yhm`. Ja rakennus oli sisältä kalkittu valkoiseksi. Sitten vanhempi oli hävinnyt, nuorempi varttunut ja minä tiesin hänen nyt olevan laitoksen johtajia. Hän pälyili edelleen ympärilleen kuin etsien missä kohdin myötäillä ja missä paheksua aina establishmentin mukaan. Tämä dokeettinen persoona ei enää ollut näennäinen vaan näennäisyydestä oli tullut persoonan ydinolemus. Minä ihmettelin suuresti, sillä Pohjanmaalla kunniakas mies ei käyttäydy noin. Suoraselkäisyys, rehtiys ja arvokkuus vaativat mieheltä muuta. Liehakoija lienee – kenties harkintansa perusteella – mielestään käyttäytynyt oikein. Mieheltä kyllä odottaa ainakin harkinnan jälkeen toisenlaista johtopäätöstä käyttäytymisensä suhteen, kohteliasta mutta arvokasta. ”Laivojen ominaislaatu on onttous, ne kelluvat onttouden perusteella. Jos laivoilta puuttuu onttous, ne eivät pysy pinnalla vaan uppoavat. Siksi niiden on pysyttävä onttoina, jos mielivät pysyä pinnalla, suorittaa tehtävänsä. Laiva hallitsee syvyydetkin kun se vain pysyy onttona pinnalla.” Katselin ympärilleni mutten nähnyt puhujaa. Vasta myöhemmin ymmärsin puhujan olleen parakleetin. Minä nurisin ja intin, että oli liian juhlallista puhua laivoista, termi ”jolla, paatti, vene” aivan hyvin välttäisi.

Edellinen kuva oli jo hävinnyt kun minulle näytettiin seuraava. Minulle näytettiin suurta palvelulaitosta organisaatioineen, hallintokaavioineen ja rakennuksineen. Oli työntekijöitä, pomoja, lautakuntia. Huomioni kiinnitettiin poliittiseen hallinnoijaan. Hän järjesteli työntekijöitä ja pomoja laitokseen ja siitä pois. Valintakriteerinä hän näytti käyttävän poliittista sopivuutta. Keskusteltiinko arvoista, rajahyödyistä, ihmisten tarpeiden ja kykyjen huomioimisesta palveluiden johtamisessa, motivoinnista? Ei, sellaista en kuullut enkä nähnyt. Minulle näytettiin vielä kuinka hallinnoijan oma joukko vaieten siirsi hallinnoijan syrjään. Ja näyttämölle ilmestyi nuorukainen kasvojen pyöreyden ja värin puolesta hän muistutti juottoporsasta ja hän nauroi `heh heh ja röh röh`. Hän ei tiennyt mitä tarkoittaa hienotunteisuus, kohteliaisuus ja lähimmäisen kunnioitus. Panta puristi hänen kaulaansa eikä panta häntä – kummastuksekseni – haitannut. Kuljetusremmiä piteli ylempi viranhaltija. Mutta Babylonista nousi peto, näöltään kauhistuttava ja se hallitsi koko ryhmää ja koko maata. Ja katso minä näin enkelin lentävän oikealta. Lentäessään hän puhalsi pitkään korvia huumaavasti pasuunaan. Enkeli painoi hehkuvalla poltinraudalla pedon otsaan polttomerkin. Siinä luki `markkinavoimat`. Mutta peto peitti oikean nimen toisella brändillä nimeltään demokratia, sillä demokratiasta oli jäljellä enää kauppanimi, tavaramerkki. Peto ohjattavineen heittivät vetensä päälleni ja minä menetin tajuntani.

Kun minä myöhemmin herättyäni tämän kaiken muistin, tulin minä hyvin surulliseksi sillä sisimmässäni olin aina tuntenut syvää – tosin välillä voimatonta – kaipuuta hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja kun istuin harhailevin, sumuisin ajatuksin pää kumarassa tukien leukaani oikeaan kämmeneeni tunsin kouran vasemmalla hartiallani ja näin parakleetin istuutuvan oikealle puolelleni. Kosketus oli hellä mutta vakaa ja hänestä uhkui myötätuntoa ynnä selkeää elämän ymmärrystä. Hän puhui niin kuin hän, jolla valta on. ”Poikani olet nähnyt kylliksi”, hän sanoi, ”etkö tiedä, demokratia on myytti, ihmisen vallanhalu ääretön. Totuuden he vääristävät palvelemaan valtaa. Olet jo ilmoittanut heille kuinka tulee tarkastella yhteiselon perustana olevia arvoja ja toimia parhaiksi havaittujen mukaan mutta eivät he halua kuulevin korvin kuulla. Lähdetään.”

Hän ohjasi minut vuorelle. Aurinko alkoi värjätä läntistä taivaanrantaa punertavaksi. Hesperos syttyi taivaalle. Illan usva peitti hiljalleen laaksoja. Tunnelma oli levollinen. ”Etkö muista dharmaasi. Etkö muista mitä lupasit itsellesi ja elämälle tämän maan päälle tullessasi?” hän sanoi rauhallisesti. ”Muistathan kuinka hurmioiduit lapsena luonnon kauneudesta, etsit elämän tarkoitusta ja totuutta. Lupasit palvella totuutta ja hyvyyttä kaikesta sydämestäsi.

Katsos, demokratia on väline, työkalu. Jos haluat ilmaista saman tietokonetermein, voit pitää sitä ohjelmana, softana, jolloin itse tietokone on yksilö, yksittäiset tietokoneet muodostavat verkon, yhteisön. Ohjelman voit ladata verkosta, mutta ohjelma esiintyy useina versioina ja kussakin koneessa ohjelma toimii yksilöllisesti hieman eri tavoin muihin ohjelmiin nivottuna. Täten jokaisessa koneessa ohjelma toimii enemmän tai vähemmän toisista poiketen. Samoin on demokratian laita, toimiakseen se vaatii käyttöjärjestelmän, jota vastaa ihmisyksilöissä arvot. Arvot ovat se pohja, perusta, tahto, joka luotsaa toimintamme ja sääntelee kuinka ohjelmia käytetään. Ohjelma sinänsä ei ole hyvä tai paha, vaan tarkoitus, johon niitä käytetään. Tosin on ohjelmia, jotka on luotu arveluttavia päämääriä varten kuten tietokonevirukset tai sotapelit. Vanhempi tapa ilmaista asia on vertauskuva valjakosta. Ihmisen tahto, joka perustuu arvoihin, on ohjastaja, hevoset ovat ohjelmia, hyvin ja arvokkaasti koulutettuja tai huonoja. Vaunuarmeijaa ohjaa suurimman, päällikön tahto.

Antiikin Ateena, Pallas Athenen ja hänen pöllönsä suojeluksessa, valitsi ajoittain demokratian hallitusmuodokseen. Silloin vapaat miehet – eivät esimerkiksi naiset ja orjat – olivat oikeutetut äänestämään ja käyttämään puhevaltaa. Heillä keskuudessaan muodostui reettoreiden ammattikunta ja myös puhujien sekä opettajien. Eräät sofistit olivat tällaisia opettajia. He ottivat opetuksestaan palkkaa, joka oli Sokrateelle kauhistus. Jo palkan nosto sinällään osoitti heidän kelvottomuutensa: vapaa mies opettaa totuuden rakkaudesta, ei palkasta. Näiltä sofisteilta puuttui agatoksen, hyvän ja diakiosynēn, oikeamielisyyden rakkaus. Mutta asian kääntämisen päälaelleen he osasivat.

Sokrates puolestaan etsi oikeaa, hyvää ja kaunista, kalos. Hän tunnusti viisauden puutteensa toisin kuin näennäisesti viisaat, sofoi. Hän kehitti majeutiikan, eräänlaisen henkisen synnytysopin. Muutamalla kysymyksellä hän sai keskustelukumppaninsa paljastamaan todelliset tarkoituksensa. Kuten voi kuvitella nämä eivät juuri päivänvaloa kestäneet. Näin hän suututti valtaapitävät, jotka sitten aikaa myöten saattoivat hänet hengiltä. Hänelle annettiin mahdollisuus maanpakoon mutta uskollisena elämäntehtävälleen ja kunnian miehenä hän mieluummin vei tehtävänsä loppuun ja alistui kohtaloonsa. Taipuisia sofisteja vallanpitäjät sen sijaan arvostivat. He opettivat kuinka eristiikalla ja retoriikalla voitetaan vastustajat. Ja mikä parasta, heidät voivat vallanpitäjät ostaa puolelleen, heidän sielunsa oli myytävänä. Vallanpitäjät vetosivat sentään johonkin itseään korkeampaan; Pallas Atheneen ja hänen pöllöönsä.

Mikä on se korkeampi auktoriteetti, jolla tämän päivän demokratia lepää? Se ei ole Pallas Athene eikä ainoa Jumala. Jumala on pantu viralta ja julistettu kuolleeksi. Onko korkeampi auktoriteetti ihminen? Ei. Kun ihmiskeskeisyys ja maapallokeskeisyys oli hylätty viime vuosisadalla, niin materiakin menetti merkityksensä, ainekin muuttui energiaksi, jota hallitsivat kvantit, sattuma ja todennäköisyys. Ihminen biologisena eliönä – ei ihmisenä vaan eläimenä kuten tiedemiehet mieluiten häntä kutsuvat kirjoituksissaan ja puheissaan – oli vain yksi variaatio monista. Ihminen oli pelkästään evoluutiota hallitsevan kilpailun muodostama. Behaviorismi riisti ihmiseltä sielun, sosialismi ja natsismi vapauden. Heidegger julisti olemassaolon ahdistustaan sivistyneistöön ja he edelleen kansaan. Freud karisti luulomme itseohjautuvuuteen asettaen tiedostamattomat seksuaaliset voimat meitä hallitsemaan. Uljaasta modernismista siirryttiin postmodernismiin. Kaoottisuus, bernsteinilaisuus (tärkeintä on toimia) ja kilpailu muotoutuivat korkeimmiksi arvoiksi.

Muistele ajanjaksoa 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Köyhien ja alistettujen huulille sana ”vapaus” oli suloinen. Ah, vapautus orjuutuksesta, nöyryytyksestä, väheksynnästä – niin maallisesta kuin taivaallisesta. Tasa-arvolla nujerrettiin valtiaat ja virkamiehet. Tasa-arvo toimi käsikassarana pomojen ja pamppujen vallan nujertamiseksi. Toisessa maailmansodassa vihdoin voitettiin fasismiksi turmeltunut hierarkia. Demokratia levitti propagandaansa, demokratia oli ainoa hyvä, muut järjestelmät ideologioineen pahoja. Valta selitettiin olevan kansalla äänestyksen perusteella ja siten jokaisella täysi-ikäisellä yksilöllä. Laulettiin: ”Ei muuta kunniaa kuin kansa kaikkivaltias”. Suoritettiin kansan apoteoosi; Jumalan sijasta kansa oli nyt kaikkivaltias, sille kunnia. Pallas Athenen virkaa hoiti nyt kansa. Vapaus ja tasa-arvo korotettiin pyhiksi, pyhäin häpäisijöitä paheksuttiin ja heitä rangaistiin. Pyhien nimien lausuminen avasi ovet. Ihmiset kokivat yhteisen asiansa tärkeäksi, heillä oli pyrkimys ja päämäärä, elämän mielekkyys. Demokratiassa saavutettiin monenlaista maallista hyvää. Mutta sitten talouselämä luikerteli Euroopassakin demokratian paratiisiin, liike-elämän tahto rupesi ohjaamaan demokratiaa, muutti demokratian pelkäksi ulkokuoreksi.”

Parakleetin puhe alkoi etääntyä tietoisuudestani. Viulun hento ääni voimistui. Kuinka ihana sävelkulku! Lumoavaa! Matalat hitaat soinnut, portaaton nousu oktaavilla, keinahtelu, alas, keinahtelu, molto vivace, vivace. Vihdoin arastellen rumpu ja huilu tapailevat mukaan. On saapunut myöhäinen ilta, tulee yö ja aamu, neljäs päivä.


Neljäs päivä


Parakleetti johdatti minut kukkulan laen itäiselle rinteelle. Istuuduimme matalaan heinikkoon pihlajan juurelle kostean lämpimään aamuilmaan. Pääni oli painuksissa. Hän katsoi kohden nousevaa aurinkoa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän avasi suunsa ja alkoi puhua hiljaisella äänellä. ”Katsos, lapseni, ihmisen ymmärrys on vajavainen mutta hitunenkin oikeaa tietoa, gnosista, tai jopa pelkästään uskomus, doksa, auttaa häntä kestämään elämän löytöretkellä. Oikea puhe on kuulijalleen hyvää, totta ja hyödyllistä. Pyrin siis täyttämään nämä vaatimukset sinua kohtaan. Muinaisina aikoina ihminen otti osaa mystisesti luontoon ja tapahtumiin yleensä. Tällaista kokemuslaatua tapaa vielä luonnonkansoilla ja lapsilla yleisesti sekä monen yksittäisen ihmisen saattaa vallata samantapainen olotila. Tätä kokemusta on kutsuttu participatio mystiqueksi. Tällöin ihminen tuntee korkeamman voiman läsnäolon, epämääräisen mutta voimakkaan, usein pelonomaisen, numinoosisen tunteen meihin vaikuttavasta suuremmasta ja mahtavammasta. Nykyisin tällaista kokemusta pyritään välttämään. Pelätään sen liittyvän puhkeavaan mielisairauteen. Usein lääkärit ja psykiatrit määräävät psyykenlääkkeitä, neurolepteja, jotta olotila ei toistuisi. Kuitenkin elämys voi olla kokijalleen merkityksekäs ja oikein annosteltuna persoonallisuutta lujittava. Se saattaa olla väkevä uskoa suova voima. Eksistentiaalisen fenomenologian termistöä käyttäen kyseessä on paramorfinen transsentoituminen, jossa merkitykset helposti valjuuntuvat välitettävyyden (kommunikoitavuuden) vaikeuden vuoksi sekä nämä merkitykset pyrkivät kadottamaan intentionaalisuutensa ja funktionsa symbolina siten, että ne likimääräistetään kokemusmerkityksiksi. Kyseessä on kuitenkin ylivoimaisesti merkityksellisempi, olemassaolon ymmärrettävyyttä lisäävä jäsentyminen, harmoniaa, lujuutta ja selkeyttä luova prosessi.

Antiikin Kreikassa jumalat hallitsivat vapaina eetteritaivaissaan maailmaa ja ihmisiä. He sekaantuivat ihmisten asioihin ja saattoivat valepuvussa tulla koettelemaan ihmisiä tai antamaan neuvoja tai rankaisemaan heitä. Mutta mikä tärkeintä, ihmiset olivat jumalille alisteisia; demiurgit jopa loivat ihmisen. Kuoleman jälkeen jumalat tuomitsivat ihmiset heidän tekojensa mukaan. Samoin uskottiin myös muinaisessa Egyptissä. Platon näki, että muuttumattomassa ideamaailmassa oli ihmisen alku ja myös päämäärä, jota kohti hän pyrki. Ideamaailma oli ihmisen koti ja korkein idea oli hyvän idea, joka siis hallitsi maailmankaikkeutta. (Ajatusmallista ei ole pitkä matka kristinuskon hyvään isäjumalaan.) Ajatuksella voitiin tavoittaa ideain heijastukset, matemaattiset objektit. Ajatukset olivat muuttuvia ideain heijastuksia samoin kuin fyysisen maailman kuvat ja varjot ovat konkreettisten objektien heijastuksia. Ajatus ei siis ollut Platonille korkein vaan korkein oli ideain maailma, rauhan ja oikeudenmukaisen järjestyksen maailma, joka oli ihmistä korkeampi mutta – mikä parasta – ihminen voi sinne päästä.

Kristinuskossa ihminen on selkeästi alistettu Jumalalle, pyhälle kolmiyhteydelle sekä vallalle päässeissä kirkoissa kirkon hierarkkiselle vallalle. Kirkko pyrki riistämään ihmisiltä suoran yhteyden Jumalaan asettaen itsensä välittäjäksi ihmisen ja Jumalan välille. Mutta tärkeintä tässä on, että korkeimpana auktoriteettina pidettiin kolmiyhteistä Jumalaa. Kuuluisimmat ja vaikutusvaltaisimmat filosofit pitkälle aina Uudelle Ajalle saakka eivät kiistäneet Jumalan hegemoniaa; he soivat Hänelle kunnian. Yksittäisten ihmisten ja yksilöiden mielenkiinnon keskittyessä yhä enemmän luonnontieteisiin teologiset ja uskonnolliset asiat menettivät kiinnostavuuttaan. Perustutkimuksen lisäksi keskityttiin aineellista hyötyä tavoittelevaan tutkimukseen ja keksintöihin. Alettiin havaita, että Jumalaa ei enää tarvittu selittävänä tekijänä. Tieteessä luonnonlait korvasivat Jumalan. Napoleonin kerrotaan kysyneen tähtitieteilijä Laplacelta mitä tämä arvelee Jumalasta. Laplace vastasi: ”Emme enää tarvitse koko Jumala‑hypoteesia”.

Olympoksen jumalat ja kristinuskon Jumala olivat menettäneet auktoriteetin asemansa. Samoin oli hylätty hyvän idea, joka on kaiken yläpuolella ja joka luo kaiken muun ja jonka tietoon ihminen voi päästä suuntaamalla sielunsa tähän olemassa olevaan tiedon ja totuuden alkusyyhyn. Jumalat, Jumala ja hyvän idea haalistuivat kollektiivisen tietoisuuden horisontissa sekä siirtyivät luokkiin myytit, sadut ja käyttökelvoton kellastunut, pölyttynyt filosofian historia. Syy-seuraussuhteinen ajattelu ja havainnointi valtasivat tunnustetun tiedonhankkimiskeinon aseman. Näissä ei sinällään ole mitään pahaa vaan päinvastoin ne edistävät tietouttamme ja mahdollisuuksiamme hallita fyysistä maailmaa. Mutta se, mitä tässä tarkoitan on, että steriilit käsitteet eivät suo inhimilliselle kokemuksellisuudelle tukevaa perustaa, Kokonaisvaltaisemmat myytit tai arkkityypit puolestaan luovat tällaisen perustan eivätkä siten ole joutavanpäiväisiä. Mielipiteiden luojien ja mielipidejohtajien ei tulisi ylenkatseellisen halveksivasti mitätöidä tai puritaanisen kiihkomielisesti taistella ihmisen minuutta vahvistavia käsitysmaailmoja vastaan. Kullakin käsitejärjestelmällä on oma soveltuvuusalueensa eivätkä ne sinällään ole toistensa kilpailijoita jos vain hyväksytään ja kunnioittaen arvostetaan kunkin järjestelmän elämää tukevaa ja rikastuttavaa roolia. Mutta yleinen kehitys länsimailla ei ole käynyt tätä keskinäisen kunnioituksen tietä.

Kolmen viime vuosisadan sekularisoitumisprosessi on monivivahteinen ja koskee kaikkia elämän alueita. En kuvittele enkä pyri antamaan täydellistä luetteloa mutta joitakin oleellisia sinun on hyvä tuntea, jotta ymmärtäisit joitakin nykyiseen sielulliseen kaaokseen johtaneita kehityslinjoja. Mutta tärkeintä kaikessa on löytää parannuksen tie ja luotan historian tuntemisen auttavan tielle pääsemisessä sekä sillä kulkemisessa.

Valistuksen ajan rationalismi oli antiteesi sokealle uskolle. Ihmistä pidettiin keskipisteenä nyt kun maapallo kadotti maailmankaikkeuden keskipisteen aseman. Ihminen oli aktiivinen toimija. Paitsi rationalismi myös hedonismi kukoisti eikä nautintoja enää pidetty syntinä vaan niitä suorastaan tavoiteltiin. Taloudessa tämä näkyi vaatimuksena vapaasta tavarantuotannosta ja kaupasta. Elämänymmärrys oli myös positivistista; uskottiin ihmiseen, järkeen ja talouteen. Haluttiin syrjäyttää paitsi kirkko myös monarkiat. Aika oli sanalla sanoen materialismin esiinmarssia, huomio kiinnitettiin ulkoiseen maailmaan ja sen nurjista oloista uskottiin voitavan siirtyä materiaaliseen hyvinvointiin. Alettiin kaivata poliittista vapautta, yleinen äänioikeus alkoi olla todellisuutta vasta 1900-luvulla. Toinen puoli vapautta koski omantunnon vapautta. Diskurssi kulki kirkon sokeasta uskosta positivistisen materialismin uskoon ja vasta myöhemmin lähestyttiin synteesiä, jossa hyväksyttiin ihmisten juridinen yhdenvertaisuus maailmankatsomuksesta riippumatta. 1800-luvulta alkanut sosialistinen ja demokraattinen liike valitsi materialismin elämänymmärryksekseen. Bernsteinin sosialismissa tärkeintä oli prosessi, ei niinkään päämäärä.

Edistysoppi, vapaus ja tasa-arvo olivat uudet korkeammat voimat. Mutta ne ovat ihmisestä. Rousseaun Emilie vei lapsilta auktoriteetin. Ilman vertikaalista sielun ja hengen ulottuvuutta seurasi olemassaolon kiergegardilainen ahdistus, eksistentiaalinen tyhjyys: syvin totuus on angst. Ja viimein Einstein hävitti todellisuuden aineellisen pohjan. Aine oli vain energian väliaikainen tiivistymä, joka ihmisessä toimi kartesiolais-pavlovilaisena refleksikojeena. Tiedätkö, on korkea aika siirtyä postmodernismin kaaoksesta transmodernismin aikakauteen.”

Olin nukahtanut parakleetin monologiaan. Heräsin kesäkukkien tuoksuun. Mehiläinen pörräsi medenkeruumatkallaan korvani juuressa. Perhonen liikutteli siipiään timotein varrella. Aurinko oli sivuuttanut zeniitin. Pihlaja soi varjonsa päivän kuumuudessa. Tunnelma oli epätodellinen mutta silti tajunta merkillisen selkeä ja aistimukset kirkkaat. Nousin seisomaan ja läksin astelemaan itää kohden. En ajatellut miksi juuri itään eikä jonnekin muualle. En tarvinnut mitään päätöstä; kuljin itsetiedottomasti tuntematta päämäärää. Matka kävi alas kukkulaa, kaarrellen metsikössä kunnes puiden lomitse siinsi meri. Jonkin matkan päässä hiekkarannasta makasi purjealus ankkurissa. Kahlasin veteen ja uin laivalle. Nostin ankkurin ja purjeet. Läntinen tuulenvire tarttui purjeisiin. Ohjasin laivan niemen nenän ohitse avomerelle. Läntiselle taivaalle ilmestyi mustia pilviä. Tuuli navakoitui muuttuen kylmemmäksi. Kasvavat aallot rupesivat keinuttamaan laivaa. Ilosta tartuin tiukemmin ruoriin myrskypuuskien tempoessa alustani yhä suurempiin nopeuksiin. Nousi todellinen rajuilma. Suolaiset pärskeet läiskyivät päälleni. Tunsin riemua ja itseni voimakkaaksi luonnon kumppaniksi, en herraksi vaan kaveriksi. Luonto osoitti väkevyytensä ja minä alistuin ekstaattisella antaumuksella Hänen mahtiinsa. Tällä alamaisuudella Hän hyväksyi minut veljekseen. Rajuilman hämäryys vaihtui yöksi. Yksi mastoista rysähti aaltoihin aluksen heittäytyessä voimakkaasti vasemmalle kyljelleen. Rysäyksen ääni sinänsä lähes peittyi tuulen ulvontaan ja meren kuohuihin. Väsymättä ohjasin purttani kunnes hitaasti Oceanuksen bakkaali ohitti klimaksensa ennen auringon sarastusta.

Viides ja sitä seuraavat päivät


Itäisen taivaanrannan punertuessa tyrskyt olivat jo asettuneet korkeiksi mainingeiksi. Niukassa valossa aloin erottaa yön vahingot: katkenneen maston lisäksi purjeet olivat riekaleina ja köydet sikin sokin sekä katkeilleet. Hetkessä kadotin voimani ja vajosin uupumuksesta kannelle sikeään uneen.

Heräsin auringon polttavaan kuumuuteen suolaisella ihollani. Ruumasta löysin tynnyreistä makeaa vettä, suolattua kalaa, leipää ja viiniä. Peseydyin, oioin kangistuneita raajojani ja särkeviä lihakisani. Kannoin aterian kannelle ja söin hiljaisuuden vallitessa ihaillen ulappaa ja taivasta. Maata ei näkynyt horisontissa. Kulutin päivän korjaillen ja paikkaillen purjeita. Illan tullen laskeuduin levolle mielestäni pehmoiselle merimiehen vuoteelle.

Ilmarinen ilman jumala näki parhaaksi antaa tuulen puhaltaa lännestä milloin ei ollut täysin tyyntä. Ensimmäisen yön kaltaista rajuilmaa ei enää tullut. Aluksi laskin päiviä ja öitä kunnes sekaannuin laskuissani. Mielialani alkaessa jo laskea havaitsin edessäni hiekkarannan. Luulin sitä ensin kangastukseksi mutta ihmeekseni vähäinen viiru horisontissa osoittautui todelliseksi rannaksi. Ankkuroin purteni ja kahlasin rantaan. Laskeuduin makuulle jonkin matkan päähän rantaviivasta. Ihmeekseni maa liikahteli vaimeasti ja huokasi. Ensin kerran, sitten useammin. Tulin vakuuttuneeksi ettei liikahtelu johtunut meren keinuntaan tottuneen ruumiini harha-aistimuksesta. Katselin ympärilleni ja mitä näinkään: kasveja – ajattelin niiden olevan kasveja – vaikka niitä ei tavallaan ollutkaan. En osaa sanoa niiden muotoa. Ja ne puhuivat. Ne puhuivat. En ymmärtänyt mitä ne puhuivat ja millä kielellä. Jotenkin vain ne puhuivat ja halusivat innolla kertoa minulle jotakin. Huh. En pelännyt ja lakkasin pian myös ihmettelemästä. Tulin surulliseksi. Miksi lähdinkään tälle matkalle. Matkata nyt yli valtameren vain saapuakseen huokaavaan maahan, joka kasvaa kasveja, jotka eivät ole kasveja ja puhuvat eivätkä puhu. ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”, jokin minussa sanoi. Laskeuduin uudelleen makuulle mutta alakulo ja ahdistus ajoivat minut nousemaan istualleni.

Tähyilin horisonttia. Ja kuinka ollakaan, koilliseen oli kerääntynyt tummansinisiä pilviä, joissa välähteli salamoita. Lähdin kävelemään näkyä kohden ja pian erotin vuoren, josta nousi savua ja valui laavaa. Kaukainen kumu muuttui jymähdyksiksi ja räsähdyksiksi. Nousin vuoren rinnettä ylös. Kumina yltyi korvia huumaavaksi ja lämpö lähes sietämättömäksi. Aivan kraatterin reunalle laavavirtojen väliin kävin makuulleni ja nukahdin.

Herätessäni oli ympärilläni ja sielussani täysin hiljaista lukuun ottamatta alakulon taustavirettä. Aurinko paistoi täydeltä terältä, laavavuoteeni oli vielä lämmin mutta tulivuori oli sammunut. Vuoren rinteellä ja alempana laava oli märkää ja sinne tänne oli muodostunut kirkasvetisiä lammikoita sateen jäljiltä. Västäräkki asteli eteenpäin keinutellen pyrstöään ja leivonen liverrellen kohosi korkeuteen. Muutama esikko oli ilmestynyt lätäkköjen äärelle. Ihmettelin tätä täydellistä muutosta. Idässä taivaalla pilven päällä havaitsin linnan puutarhoineen ja kaartuvat portaat, jotka johtivat maasta linnaan. Ja portaita käyskenteli pehmein sulavin liikkein pitkiin kevyisiin pukuihin sonnustautuneita hahmoja, jotka ymmärsin enkeleiksi. Nousin hiljalleen portaita katsellen ympärilleni ihmetyksissäni. Portaiden yläpäässä levittäytyi linnan ulkopuolinen puutarha, hyvin suunniteltu ja hoidettu. Jollakin toisella kertaa, toisessa mielentilassa olisin enemmän iloinnut näkemästäni. Nurmikon ympäröimää hiekkapolkua jonkin matkaa kuljettuani istuuduin aistikkaasti muotoillulle valurautaiselle puutarhapenkille. Nojauduin selkänojaan ja tuijotin kohden lounasta.

Lännestä lähestyi hahmo istuutuen viereeni. Käänsin katseeni ja tunsin hänet hänen nauravista kasvoistaan parakleetikseni. Hänen iloisuutensa tarttui minuun niin paljon kuin silloiseen mielentilaani voi iloa ylipäätään tarttua. Syleilimme toisiamme. Hän aikoi sanoa jotakin mutta näytti muuttavan mielensä ja istuimme pitkään äänettöminä.

Kaukana maan päällä meistä lounaaseen havaitsimme ihmisryhmän, joka erottui yhä selvemmin sitä katsellessamme. Ylempänä korokkeella istui muutamia, jotka ymmärsin tuomareiksi. Alempana kaksi laskostettuihin viittoihin puettua keskustelivat eloisasti toistensa ja tuomareiden kanssa. He olivat sofisti Protagoras ja hänen oppilaansa Euatlos, jotka olivat sopineet keskenään, että oppilas maksaisi opetuksesta kun hän oli tullut täysin oppineeksi ja pystyisi voittamaan oikeusjutun. Protagoraan havaittua oppilaansa valmistuneeksi oppilas kieltäytyi maksamasta ja sanoi, että mestari voi haastaa hänet oikeuteen. Lopputulos joka tapauksessa olisi, ettei hänen tarvinnut maksaa sillä, jos hän häviäisi juttunsa, niin silloin mestari ei ollut täyttänyt tehtäväänsä. Jos oikeus vapautti hänet, niin silloinhan hänen ei tarvinnut maksaa. Protagoras puolestaan katsoi päättelyn olevan virheellinen, sillä oppilaan on maksettava oli tuomio mikä tahansa, sillä, jos oikeus vapautti oppilaan, oli hänen maksettava, koska oli voittanut oikeusjutun ja sopimuksen mukaan oppilaan oli maksettava. Jos taas tuomarit määräävät hänet maksamaan, oli tuomiota noudatettava. Siinä he nyt odottivat oikeuden päätöstä. Osa tuomareista ei selvästikään ymmärtänyt koko asiaa, osa yritti ymmärtää mutta tuskastui ja niin he ajoivat kiistakumppanit pois oikeuden edestä kykenemättöminä ratkaisemaan oikeusjuttua sanoen toisilleen: ”Millainen varis, sellainen muna.”

En ajatellut näkyä logiikan käyttökelpoisuuden osoituksena eri näkemysten puolustajana vaan kyselin itseltäni mitä asiaa todistelu palveli, etsittiinkö hyvää ja totta vai taloudellista etuutta ja ottiko oikeus sille kuuluvan tehtävän määrätä palkka palkan ansainneelle. Mietin myös kuinka vielä tänä päivänä oikeus ja instituutiot yleensä eivät halua, pysty tai jaksa käsitellä vähääkään monimutkaisempia asioita tai ottaa monia näkökulmia huomioon.

”He, sofistit, eivät pääse tänne ylös niin kauan kuin he ovat sofisteja. Todistelun lähtökohdan he määräävät itse ja päätelmä, lopputulos on premissien mukainen. Jos lähtökohta on taloudellinen hyöty, niin tulos on taloudellinen hyöty. Jos perustelijan ontologisen valinnan mukaan kaikki on materiaa ja selitettävissä materian avulla, niin on tulos tietenkin materiaa. Tietoisuutemme on yritetty selittää hermojen biologian ja informaatioteorian avulla mutta vaikka uskottavia analogioita löytyy, päättely kuitenkin näyttää ontuvan; materiasta tietoisuuteen edettäessä jossakin kohden vain tapahtuu ihme: tietoisuus putkahtaa esiin. Politiikassa päätös tehdään ensin, sitten on selittelijöiden, sofistien, vuoro etsiä hyväksyttävä perustelu. Näiden syiden vuoksi sofisti – ja nykyajan tiedemiesten enemmistö ja poliitikkojen enemmistö – ei voi nousta taivaaseen olemalla edelleen sofisti. Heidän paikkansa ja valtakuntansa on maan päällä, he ovat maahan sidotut. Tätä maallista valtakuntaa ei todellinen totuudenetsijä, viisauden rakastaja, filosofi voi tuntea kodikseen vaan sen tieto ja käytäntö pistää kun oka hänen lihassaan, ahdistaa ja polttaa hänen sydäntään ja hän tuntee itsensä kodittomaksi vaeltajaksi, jolla ei ole sijaa mihinkä päänsä kallistaisi. Tänne ylös päästäkseen tarvitsee etsijä lujaa ja järkkymätöntä totuuden rakkautta sekä päätöstä toimia oikeaksi havaitsemansa tiedon mukaan seurauksista välittämättä. Häneltä vaaditaan lujaa uskoa oikeaan, toteen ja hyvään. Uskoa sittenkin kun totuuden tieto näyttää olevan saavuttamaton. Ja vaikka hän kyynikon tavoin välillä epäilee kaikkea ja uskonsa menettäneenä tien kulkemisen sijasta jää poimimaan tien varren kukkasia ja unohtaa tiensä kokonaan, hänen olemuksensa perustuksissa kasvaa sinne kylvetty siemen ja kerran sato on korjattavissa kun kaikki näyttää jo olevan kadotettua.”

Nousimme seisomaan, kiersimme penkin ja kuin yhteisestä sopimuksesta aloimme kävellä nurmikkoa hiljalleen linnaa kohden. Sää oli aurinkoinen ja virkistävän raikas. Puhdas ilma teki hengityksen keveäksi ja piristi mieltä. Linna hävisi näkyvistä ja havaitsin, että olimme saapuneet läpipääsemättömälle köynnösruusutiheikölle. Kaikki varret olivat kuolleet. Ainoastaan muutamien oksien päissä oli joitakin kitukasvuisia lehtiä. Katselin sekä oikealle että vasemmalle kunnes päätin lähteä vasemmalle. Tovin kuljettuani ja kiinteästi tarkasteltuani löytyisikö läpikuljettavaa aukkoa, huomasin hieman pääni yläpuolella ihanan, valkoisen, hennosti tuoksuvan seitsenterälehtisen ruusunkukan. Lumoutuneena kukkaa ihaillessani linna ilmestyi näkyviin ja köynnösruususeinä hävisi kuin usva tuuleen.

”Kauneus avaa salaisimmatkin ovet”, sanoi parakleetti, ”kauneus on tie luonnon ja ihmisen perusolemukseen. Väärin ymmärretty tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kieltävät kauneuden, sitä pidetään elitistien ylimielisyyden ilmaisuna, turhana ja raa’an todellisuuden vastaisena. Kauneudesta on tullut pelottava, kielletty, vastenmielinen, tabu. Sitä mitätöidään. Hän, joka puhuu kauneudesta saa pelätä yksinkertaiseksi leimautumista. Kuitenkin kauneus on perusominaisuutemme, yhteyttä, ylevöitymistä ja pyhyyttä. Se on tavoiteltavaa ja elämälle merkitystä antavaa. Kauneuteen liittyy kunnioittaminen sekä koskemattomuus ja se vapauttaa muutoksen harhasta. Se pehmittää kivettyneen sydämen.

Kauneus ravitsee ja vie päämäärään kuten altruismikin. Muistanet vielä hyvin unesi kun kahlasit viileän kirkkaassa virrassa veden pyöristämillä kivenmurikoilla. Kuljit nopeammin kuin kaksi ystävääsi ja olit jo valmis uimaan suvannon yli edessä tummana häämöttävän kaupungin muurin juurelle. Mutta et tahtonut jättää ystäviäsi ja käännyit heihin odottaen ja tarkastellen tarvitsisivatko he kenties apuasi. Samalla olit jo linnan sisäpihalla. Unesi ei ollut vain unta vaan väkevä allegoria todellisuudesta. Auttamalla tai auttamisen intentiolla et vain auta muita vaan myös itse pääset päämäärääsi. Ei kuitenkaan niin, että – kuten viimeiseen asti hienostuneella itsekkyydellä – auttaisit, jotta itse pääsisit eteenpäin, vaan auttaminen on primaari halusi ja seuraukset tulevat sitten kun tulevat oman lakinsa mukaan.

Itsekäs geeni-teorian kannattajat katsovat sosiaalisuuden siihen liittyvine auttamisineen palvelevan itsekästä geeniä. Teorian mukaan geeni on elämä ja tarkoitus. Se pyrkii monistamaan itseään mahdollisimman paljon ja tässä mielessä yksilön sosiaalisuus palvelee geenin tarkoitusta paremmin kuin töykeys ja itsekkyys kanssakäymisissä lajitoverien kanssa. Tässä ajatusmallissa on siirtynyt nykyaikaan valistusajan käsitys itsekkäästä voiton ja nautinnon tavoittelusta ja kilpailusta. Alkuaikoinaan myös materialismin maailmankatsomuksekseen valinnut työväenliike oli vapaata kilpailua vastaan mutta myöhemmin demokraateiksi itseään kutsuvat 1900-luvun jälkipuoliskolla suhtautuivat enenevän myötämielisesti itsekkääseen kilpailuun. Ja niin täysin itsekkäät, vain omistajilleen voittoa tavoittelevat markkinavoimat saivat valta-asemaan nousseista demokraateista oivallisen palvelijan ja juoksupojan, jonka periaatteet ovat joustavia sekä selkä taipuisa. Markkinavoimat suitsuttavat heidän ylistystään. Nyt ei enää ainoastaan valistusajan aatteille perustettu USA ollut ainoa kilpailuyhteiskunta vaan myös Eurooppa. Tässä huumassa pudotettiin kelkasta tyhmät filantroopit kehitystä jarruttamasta. Kaikista tietoisuuden ikkunoista tulvii materialismi, tavarat, kilpailu, itsekäs nautinto ja mainokset. Sielun sisäiset ikkunat pysyvät tiukasti kiinni ja verhottuina. Sielun oikea, aito ja todellinen ravinto lepää käyttämättömänä. Voitko kuvitella kasvavan ihmistaimen tällaisilla eväillä kehittyvän Jumalan kuvaksi ilman vähäisintäkään yleisesti hyväksyttyä Jumalan kuvan mallia. Ani harvan korkeampi minä on niin vahva ja kehittynyt, että kasvaa ja voimistuu tukahduttavien rikkaruohojen keskellä eikä tukehdu valon puutteeseen.  Monella on aavistus jostakin paremmasta: välittämisestä ja todellisesta ystävyydestä mutta ulkoinen informaatio murentaa uskon alistaen nuorukaisen markkinoita palvovaksi, risaiseksi ja ohjauskelvottomaksi koneeksi. Markkinavoimat puhuvat vain asentein, totuus ei löydä yhtymäpintaa niihin. Ja ylistetty kuluttaminen, halu ja himo toimivat orjan käyttövoimana. Tiedon puutteen voi korjata mutta kuka pelastaakaan väärältä asenteelta ja ajatusmallilta!”

Parakleetin puhuessa olimme kulkeneet hedelmätarhojen läpi ja kasvimaiden ohitse. Tuoksuvat kukkaistutukset reunustivat polkuja. Väliin sivuutimme luonnontilassa olevia puita ja pensaita, toisin paikoin ne olivat leikatut ja sijoitetut suunnitellun säännöllisesti. Olimme saapuneet telttakatoksen alle. Keskellä sijaitsi pöytä ja ympärillä raheja makuupatjoineen ja tyynyineen ja pienempiä tarjoilupöytiä niiden vieressä. Tarjolla oli leipää, hedelmiä ja vettä. Olin erottavinani nereidejä silkinohuin, läpinäkyvin harsoin verhottuina, pitkä tukka avoimena, keinahdellen, vienosti käyden tarjoilupöytien lomitse huokuen arvokkaan rauhallista iloa. Kummeksuen vilkuilin ympärilleni etsien banketin osanottajia. Nereidit näyttivät hävinneen, oli yksinäistä ja aivan hiljaista kunnes syvänpunaisella samettipehmusteella havaitsin suoraselkäisenä istuvan viittaan pukeutuneen olennon. Mielialani koheni. Toivoin, oletin ja janoisena kaipasin välillemme kehkeytyvän tähdellisen keskustelun. En päässyt varmuuteen hänen kasvoistaan. Aluksi näin hyväntahtoisen, valppaan, viisaan, harmaantuvan tietäjän piirteet mutta hän vain hymyili. Sitten kasvot muuttuivat eukon kasvoiksi ja olin kuulevinani käkättävää naurua vain havaitakseni transformaation nuorukaiseksi ja niin edelleen muiksi hahmoiksi kunnes kyllästyin saamaan selkoa siitä kenenkä ja minkä kanssa olin tekemisissä. Tarkkailin telttaa ja ympäristöä toivoen löytäväni jonkun ihmisen koska tähän tilaan minusta kerta kaikkiaan piti ilmaantua joku tai ennemminkin useita henkilöitä. Mutta ei, olin yksin. Vaikka kuinka yritin pakottaa olosuhteita, muutosta ei tapahtunut. – ”Voi ei”, ajattelin, ”minähän itsepäisesti yritän mukauttaa todellisuuden oman persoonallisuuteni halun mukaan. Väen väkisin koetan pakottaa todellisuuden paljastamaan itsensä. Voi minua houkkaa, Luoja ties kuinka monennen kerran lankean samaan vanhaan satimeen, tottumus on toinen luontoni, tyhmä ei opi virheistään – ääääääh.”

Tarjoilupöydät ja antimet, teltta ja istuimet, nurmikko, puut ja pensaat valjuuntuvat kadoten kuin harmaaseen, kosteaan usvaan. Koillisen puolelta yläviistosta tunnen lämmön käyvän ruumiiseeni, aluksi vieno ja aavistusmainen, sitten vähän voimistuva. Tunnen verkkaan liikkuvani lämmön suuntaan, hiljaa, hiljaa ja liike tuudittaa minut rauhaisaan, levolliseen uneen – se lämpö ja lepo on Luojan lahja, Taaton taivaisen lempi.

En tiedä kuinka kauan nukuin, ajalla ei sinällään ole väliä. Ikuisuus on esirippu, väli, periodi tapahtumien, oikeammin näkyjen välillä. Uni kesti ikuisuuden, pitkän, pitkän ja herättyäni tunsin virkistyneeni. Mutta kaiho jäi ja pysytteli seuralaisenani. Telmeeltä erotin allani maan, maapallon, Afganistanin, Tiibetin, Mongolian, Kamtzatkanin. Leijailin yhäti koilliseen kunnes havaitsin, että jos matkaan edelleen koilliseen päädyn kulkemaan lounasta kohden. Tämän oivallettuani jatkoin koilliseen ja maapallo pieneni silmissäni. Avaruus ei tuntunut kylmältä vaikka niin olin kuvitellut, eikä se ollut sysimusta ja autio kuin vain paikoittain. Se oli tähtipisteiden valaisema. Olin kaiken aikaa jossakin siten, että jotakin oli ympärilläni, se oli aavistusta, kokemusta mutta kuvailla en sitä osaa. Aika oli jälleen kadonnut, ajasta en osannut sanoa mitään. Siellä täällä näkyi tähtisikermiä, liu’uin joidenkin kivijärkäleiden ohitse. Havaitsin linnunratamme yläviistosta. Pitkät hiljaiset ajanjaksot seurasivat toisiaan, väliin kuljin läpi galaksien. Ja oikeastaan galaksitkin kohtasin hiljaisuudessa vaikka olin joskus kuulevinani sfäärien musiikkia.

Vähin erin havaitsin alkavani hajota. Tarvitsin tahdon ponnistusta pysyäkseni koossa. Ahdistuin ja pelkäsin itseni vuoksi; menetänkö nyt järkeni valon, en pitkään kykene tähän keskeytymättömään, tahdonalaiseen puurtamiseen. ”Väliäkö sillä, yhtämittainen ponnistus vain saa sielun kärsimään hätää ja huolta, höllennän ohjakset,” ajattelin – ja niin pirstouduin miljardeiksi hopeahippusiksi, jotka leijailivat painottomasti kuin yksinäiset lumihiutaleet kirpeällä pakkassäällä luminietosten yläpuolella Luojan taivaan alla hennon auringonvalon paljastaessa milloin yhden, milloin toisen hippusen. Takavasemmalta ylhäältä kuului pienenpienten kellojen kilinä. Edessä loivasti ylhäällä kilkattivat selkätiu’ut soltakkavyön pulttinahkaan ja metalliliuskaan kiinnitettyinä raudikon ravatessa talvitietä pakkasvidin pöllähdellessä kirkkoreen sivuilla, tierain aika ajoin kopsahtaessa reen etulaudoitukseen. Kökötin takaistuimella lämpöiseen lammasvällyyn kääriytyneenä isän lämmin, turvallinen ja vahva selkä edessäni, äidin ja isoveljen välissä. Sitten kilinä täytti koko avaruuden. Eikä hajoamiseni koskenut vain ruumistani vaan myös sieluani, sillä olin merkillisesti läsnä maailmankaikkeuden jokaisessa pisteessä, ikuisessa nykyisyydessä, väliin yksittäisessä paikassa aina sen mukaan kuinka henki katsoi parhaaksi.

Enkä kysynyt miksi, miten, minkä vuoksi tai montako sfääriä on taivaassa, montako hierarkkista tasoa on ihmisen sielussa ja hengessä tai Jumalan tajunnassa tai kuinka suuri on maailmankaikkeus, laajeneeko se loputtomasti, kääriikö aika kolmiulotteisen maailmankaikkeutemme siistiksi paketiksi tai montako maailmankaikkeutta on olemassa, kuinka geenimme tai tietoisuutemme horisontti vastaavat ympäristöömme. Jos halusin käydä maailmankaikkeuden reunalla, hopeahippuni siellä oli valmiina. Ihastuin hetkeksi punaiseen, syvään, syvään tummaan keskustaan, joka huomaamattomasti ulotessaan keskustasta muuttui kirkkaammaksi ja edelleen vaaleammaksi. Keskusta oli kuin samettia tai syvän punaista ruusunlehteä, laiempana amarylliksen kukan punaista. Kaiken ympäröi yön sini ja aamunkajon sini kultamurusten täydentäessä kokonaisuutta.

Kun kuudes hetki oli koittanut, kuulin kaukaisuudesta tenorin äänen. Kuinka kaihoisasti, voimallisesti ja selkeästi laulu kaikuikaan. Hikipisarat kiilsivät laulajan otsalla, pää ja posket tärähtelivät espanjalaisen fantasian tempojen tahdissa. Granada… sulle mun syömmeni sykkii… sun luokses mä kaipaan… ”Hänen ruumiinsa on hänen sielunsa tulkki ja samalla täysin yhtä kehon kanssa, sielun olemus ristiriidoitta ja jäännöksittä ilmenee kehon olemuksessaan”, huomasin ajattelevani. ”Ihmisen on lupa tuoreesti tuntea, palavasti haluta, kiihkoisasti rakastaa – tosiaan – jopa velvollisuus, vastuu ja oikeus.” Flamencon rytmit, kastanjetit ja kitara soivat vielä pitkään kunnes edessäni tasaisenkuperalla vuorenkumpareella erotin jotakin eteeristä. Rakennus sen täytyi olla. Valo loisti sisältä tai oikeammin rakennuksen jokaisesta yksittäisestä pisteestä, seinät olivat merkillisen läpinäkyvät. Kattona oli kupoli tai oikeammin suiponnettu kupoli eli holvikaari keskellä, laidoilla pyöristynyt kattorakennelma, joka jatkui ilman selkeää rajaa kaarevina seininä matalaan kivijalkaan saakka. Värit olivat eteerisen pastellisävyisiä, tyyliltään sellaista mitä impressionismi parhaimmillaan voi aavistuksen omaisesti kuvata. Sisällä liikkui ihmishahmoja. Ulkopuolella lähestyi minua kiinteämpi viittaan puettu henkilö. Hänen ennätettyä lähemmäksi tunnistin ilokseni hänessä parakleettini, joka ilostui yhtä paljon kuin minäkin jälleennäkemisestämme. Oikeammin aavistin hänen jo minua odottaneenkin, mikä seikka tuli vahvistetuksi hänen tervehdyssanoistaan.

”Ken on kerran tielle astunut, palaa sille aina uudelleen vaikka kuinka monta kertaa ja kuinka pitkäksi aikaa hyvänsä hän eksyykään siltä”, hän sanoi. ”Tämä sääntö on ihmiselämän, taivalluksemme, henkisen evoluution peruslakeja ja niinpä olemmekin jo odotelleet sinua.”

”Olin jo pitkiä aikoja sitten alkanut epäillä kaikkia käsitejärjestelmiä enkä oikein jaksanut uskoa enää niihin vaikka ne olisivat kuinka sofistikoituja ja erilaisia näkökulmia huomioonottavia. Ne ovat kuin torsoja, rautakehikkoja tai lahoavia rakennuksia, lopulta tyystin vailla henkeä ja eloa, autioita, asumattomia ja masentavan kolkkoja haamumajoja. Väkevä henki rakentaa niitä tulevaisuudentoivon innolla, kiihkolla, antaumuksella ja saa kanssaihmiset uskomaan näihin pilvilinnoihin. Niin – pilvilinnoihin vaikka ne olisivat kuinka maallisia ja käytännön läheisiä, ja vaikka uskoteltaisiin, etteivät ne ole ensinkään mitään uskomusjärjestelmiä, vaikka ne sitä kuitenkin perimmiltään ovat. Niin on nyt tämänkin peruslain kanssa vaikka minusta tuntuu kovin lohdulliselta kuulla se taas ja erityisen uskottavalta se kuulostaa sinun lausumanasi.” Näin sanoin. Hän vain hymyili ymmärtäväisenä ja sanoi vihdoin: ”Mutta käykäämme sisään”.

Rakennus oli suorakaiteen muotoinen, yli viisikymmentä metriä, kenties lähes sata metriä pitkä. Lattiana olivat hiotut ja kiillotetut kivilaatat, pääosin tummaa sinistä ja vihreää väriä, osin marmorilaatat, keskellä ristinmuotoinen koukeroinen kultakuvioitus. Siellä täällä oli alttareita, korkeita lukupöytiä ja tuoleja yksin tai ryhmissä. Seinissä oli erilaisia syvennyksiä ja kryptoja roomalaiskatolisen kirkon tapaan. Pylväitä, jotka olivat tehdyt pääsoin marmorista, oli seinustoilla, kryptojen nurkissa ja kryptoissa runsaasti. Kapiteetit edustivat antiikin Kreikan eri tyylejä, pääsoin kuitenkin korinttilaista tyyliä kullattuina kannattaen kattoholveja. Seinille oli maalattu mitä ihastuttavimpia freskoja, joita kehystivät kultaiset koukeroiset kuvioitukset, usein esiintyi lehtimäinen, kerrottu muoto. Lukuisat lampetit olivat kultaa ja hiotuin kristallein runsaasti koristetut. Kristallikruunuja riippui katosta viljalti. Katon rajassa oli paikoin hämyisää mutta pääholvikatto loisti taivaansineä tähtineen. Yleisilme muistutti goottilaista kirkkoa mutta oli suunnattomasti kirkkaampi, kauniimpi ja esteettisempi kuin mikään näkemäni kirkko. Vaikka koristuksia oli runsaasti, kokonaisuus oli yhtenäinen ilman merkittävää jälkeä prameilevuudesta, tai niin kuin joskus saattaa nähdä katolisessa kirkossa, yltäkylläisen runsauden disharmoniasta. Rauha, pyhyys ja juhlallisuus olivat käsin kosketeltavissa. Viittaan sonnustautuneet hahmot olivat syventyneet omiin toimiinsa eivätkä näyttäneet häiriintyneen meidän läsnäolostamme ollenkaan.

Aikani ihmeteltyäni ja tarkasteltuani havaitsin ajattelevani olosuhteita pyhäkössä ja näitä ihmisiä. ”Kärsivätköhän he päänsärkyä, iskiasta, vatsan kouristusta, käsien puutumista tai halvausta, ovatkohan rauhallisen viileitä kuin voipytty, iloitsevatko vai vajoavatkohan he ajoin masennukseen ja suoranaiseen epätoivoon,” tuumiskelin. ”Onkohan heillä koko ajan sama mielenlaatu vai mahtaneekohan se vaihdella.” Ja niin olin keskittynyt ajatusvirtaani, että vasta vajottuani haarojani myöten kivilattiaan, huomasin mitä oli tapahtumassa. Etsin kysyvänä, mutten – arvioni mukaan – hätääntyneenä, parakleetin katsetta ja löydettyäni sen olin huomaavinani hänen pudistavan päätään vaimeasti sivulta toiselle. Mielenlujuuteni ja toivoni palautuivat ja pian kohosin jälleen lattian tasoon mutta vain hetkeksi. ”Turhuutta, turhuutta, niin paljon turhuutta”, luulin ajattelevani mutta todellisuudessa sen täytyi olla tietoisuuteeni tunkeutunut parakleetin selkeä ja päättäväinen toteamus. Olimmehan samassa tietoisuuden tilassa. Muutuin äkisti lyijyn raskaaksi ja samassa kiisin kuin grafiittiluotina kohden maapalloa.

Ja niin töpsähdin auringon polttaman Arabian hiekkaerämaan helteiselle, pölyiselle tielle. Lähdin vaeltamaan tietä päämäärättömänä. Siellä täällä näkyi pölyisiä puita, joiden oksiston alaosa oli tasainen osoituksena kameleiden lörppähuulien ja hampaiden työstä elonsa hankkimisessa. Jokunen akaasiapensaskin kyyhötti dyynien välissä ja piikkimäinen ruohonlehti pisti esiin hiekasta koppakuoriaisen vilahtaessa hiekan sisään. En välittänyt hiestä enkä janosta. Tuulen henkäys saattoi tuntua kasvoilla ajoittain, mutten tiennyt mistä se tuli tai minne se meni. Vaelsin koditonna vadin uomaa enkä tiennyt minne pääni kallistaisin. Maisema muuttui illan suussa kallioisemmaksi. Etsin luolaa levätäkseni mutten sellaista löytänyt. Vihdoin – kun valkoista ja mustaa lankaa ei enää erottanut pimeydeltä – laskeuduin lepäämään kivi pääni alustana. Tähdet olivat syttyneet taivaalle tuikkimaan. Uni ei ollut tullakseen. Kääntyilin vasemmalta kyljeltäni oikealle kyljelle ja väliin tarkastelin tähtikirkasta taivasta. Keräsin voimani, vääntäydyin istumaan ja siitä seisomaan jatkaen kulkuani. Ensimmäinen yövartio lienee kulunut jo pitkälle kun havaitsin valon kajoa vasemmalla edessäni.

Käännyin valon suuntaan ja hetken käveltyäni havaitsin nuotion ja sen ympärillä melkoisen väenpaljouden. Oli myyntipöytiä ja muutamat olivat levittäneet maton hiekalle ja sen päälle rihkamansa kaikkien nähtäville. Siellä täällä oli pieniä ihmisryhmiä, osa syventyneenä rauhalliseen keskusteluun, osassa kävi vilkas, jopa kiihtynyt väittely, käsivarret liikkuivat eloisasti ja usein puhujan kasvot vääntyivät vimmasta, äänen sävy kiristyi ja sen voima kohosi. Näin myös pari suurempaa ryhmää, joissa puhujan ympärille oli kokoontunut kuulijoita. Asia koski, kiihottavasta ja suostuttelevasta tyylistä päätellen, jotakin poliittista aihetta. Olin siis joutunut markkinapaikalle ja poliittiselle näyttämölle. Jotkut henkilöistä olivat minulle entuudestaan tuttuja. He mulkoilivat minuun epäluuloisina tietäen jo penseyteni maalliseen mahtiin ja rikkauksiin. Joku jopa oli perillä siitä, etten todellakaan himoinnut niitä ja siksipä he katsoivat, että tuossa miehessä täytyy olla jotakin perusteellisesti vialla, tai että on anteeksiantamatonta väheksyä heille pyhiä ja itsestään selviä elämän perusteita. Eikä aikaakaan kun yksi jo töytäisi terävän kyynärpäänsä kylkeeni ja toinen hivautti soittorasialla ohimooni niin, että horjahdin ja lähdin huojuen poispäin kansan paljoudesta.

Yön pimeydessä toivuin pian vain huomatakseni uuden nuotion loimun edessäni telttojen ja telttakatosten ympäröiminä. Joistakin läsnäolijoista huokui aito elämänymmärryksen lämpö ja lähimmäisenrakkaus mutta henkinen ylpeys, sokeus ja suvaitsemattomuus suorastaan kirkuivat olemassaolostaan kaikista parvista. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen pyhä sovintoveri pesee pois kaikki syntimme,” kaikui eräästä teltasta. ”Usko syntisi anteeksi rauhaan ja iloon saakka sillä ulkopuolella on ikuinen kadotus ja hampaiden kiristys!”. Eräs imaami seuralaisineen etsiytyi seuraani kertoen, että myös minun päiväni ovat luetut ja on aika valmistautua tuonpuoleista varten. Siksipä he kyllä järjestävät opastuksen oikealle tielle. Harhaillessani en voinut olla havaitsematta seurueiden paljoutta. Näin monta siveellisesti puhdasta, alkoholin suhteen absolutistia, tupakasta ja monista haitallisista aineista kieltäytyjää – riutunutta, jotta kaikki näkisivät heidän kunnioitettavan kieltäymyksensä – terveysintoilijaa, uskon tai ideologian sääntöjen mukaan nuhteettomasti elävää, ulkoisen elämän suhteen moitteetonta, työmoraalin läpitunkemaa. Mutta ainakin yhtä puuttui: suvaitsevaisuutta! Tump – jykevä paimensauva jysähti päähäni. Hädin tuskin tajuntani säilyttäneenä hoipertelin yön pimeyteen.

Luoja on rakentanut elimistömme yhä uudelleen elpyväksi, toipuvaksi ja paranevaksi. Kiitos siitä Korkeimmalle! Niin oloni jälleen virkistyi yön tummuudessa. Ensimmäisen yövartion vaihduttua toiseen kajasti jotakin sinertävää horisontissa. Eteeni avautui suojainen alanko matalien vuorten välissä. Nuotion loimu loi merkillisen sinertävänkeltaisen loisteen. Ympärillä oleva joukko oli syventynyt kukin omiin tehtäviinsä, yksi luki kirjaa, toinen kirjoitti, kolmas muovaili kiveä, neljäs istuskeli ja piirteli hiekkaan, muutamat keskustelivat pareittain, joku esitelmöi pienelle ryhmälle, yksi katseli mikroskooppiinsa, toinen kaukoputkeensa. Taloustieteilijä esitelmöi colbertismista ja liberalismista sekä kehittelemästään omasta mallista, tietoisuustukija oli ihastunut hermoverkkoihin ja tietokonemalliin, yksi psykologi behaviorismiin, toinen fenomenologiaan. Filosofeista löytyi positivisteja sekä eksistentialisteja. Skeptikot dissekoivat säälimättömästi maailmankuvia. Äkkäsin kauhukseni joukkoon soluttautuneen ensimmäisen nuotion talousmiehiä, poliitikoita ja heidän käskyläisiään. Pian oivalsin, etteivät useimmat tärkeintä totuutta haekaan vaan heidän hedonisminaan on älyllinen diskurssi, maine tai talousmiesten palkinnoista nauttiminen. Ja usein kaikki kolme. Useimmat suorastaan kielsivät hengen olemassaolon. Aloin aavistella pahaa kunnes sain vasemman koukun palleaani ja perään – tyrmäävämmän kuin raskaansarjan mestarin – oikean suoran päin kasvojani. Viskauduin tiedottomana sorakkoon. Kirkkaan punainen veri vierähti otsastani valuen norona kivien lomitse maan sisään näkymättömiin. Vieressä majaillut skorpioni iski myrkkypiikkinsä – kuin varmistaakseen lopputuloksen – vaeltajan sandaalin paljastamaan kantapäähän. – Maasta olet sinä tullut.

Näin minä kuolin. Ensi järkytysten jälkeen minut pian unohdettiin maan päällä. Joku harvoin mainitsi nimeni, vain pari lähintä omaistani tunsi ajoittain syvän surun ja pistoksen sydämessään vielä vuosienkin jälkeen. Tunsin myötätuntoa heitä kohtaan vaikka en näistä ajoista muuten juuri välittänyt; elin jonkinlaisessa puolihorroksessa, joka syveni syvenemistään. Isoäitini, joka oli kuollut minun ollessa niin pieni, etten häntä maan päällä muistanut nähneeni, kävi minua tervehtimässä.

Niin lähistöni, samoin kuin mielenikin, oli harmaata eri hahmoineen ja tummuusasteineen, eniten kuitenkin tumman, tumman syvän harmaata mutta pehmeää. Ajan tajua minulla ei ilmeisestikään juuri ollut ellei nyt heikkoa tietoisuutta ajoittaisista tapahtumista ja havaintokatkelmistani voida järjestyksensä vuoksi sellaiseksi kutsua. Valtaosin elin ilmeisesti syvässä tajuttomuudessa, kohmeessa, uinuksissa. Olin haluton, laimea ja välinpitämätön: toivo oli minut hylännyt. Mikään ei kiinnostanut ja suhtauduin välinpitämättömästi kaikkeen. En uskonut mihinkään enkä välittänytkään uskoa, ei ollut mitään haluttavaa, päämäärää, etappia, määränpäätä. Olin haalea ilman rakkautta ja vihaa, himoa ja kauhua, leikkiä ja vakavuutta.

Aioonien kuluessa yhä useammin kuulin lähempää tai kauempaa tai omassa itsessäni: ”voih, oijoi”. Ajoittain olin erottavinani yläpuolellani ryhmän ihmishahmoja tarkastelemassa minua. Yhteensä heitä oli kenties kymmenkunta. Mutta nopeasti vaivuin jälleen tajuttomuuteeni, ikiuneen; olin väsynyt, voimattomista voimattomin ilman hengen aurinkoa, tulta.

Mutta niin on Herra säätänyt, ettei mikään ole ikuista, ei päivä eikä yö, ei riemu ihmisen, ei epätoivo, ei uni syvin eikä taju kirkkain. Talvea seuraa kevät, kesä ja syksy. Näin kiertää mylly elämän. Kun olet eksyksissä, löydät tiesi ja eksyt jälleen. Kun käyt kyllin alhaalla, et alemmas voi mennä, on vain nousun mahdollisuus, voit valita vain kohoamisen. Parakleetti ilmaantui näköpiirini ja hänestä uhkui kirkkautta, elvyttävää voimaa. Verkalleen äkkäsin kokeilla jäsenteni liikuttelua. Ja totta kyllä – jalkani seurasivat tahtoni painetta. Pikkuhiljaa ojensin ja koukistin jalkojani ja käsivarsiani, suoristin vartaloani. Perin jäykät ja kangistuneet olivat lihani, jänteeni ja niveleni. Makasin taas aivan hiljaa mutta parakleetin läheisyyden hehku kohensi tarmoani. Nousin istumaan ja kokeilin seisomista vaipuakseni jälleen aloilleni makaamaan. Levähdys. Kohotin silmäni parakleettiin. ”On meillä aikaa”, hän vastasi istuutuen viereeni. Kadotin tajuntani. Herättyäni katselin ympärilleni. Harmaata ja hiljaista edelleen. Liikuttelin jäseniäni mutta ainoatakaan selkeää ajatusta ei noussut tajuntani valokeilaan ja vaivuin uudelleen syvään uneen. Havahduin kosketukseen olkapäälläni. Hän oli jälleen saapunut.

”Nouse ja seuraa minua,” tiesin hänen kehottavan. Keskustelumme tapahtui aina telepaattisesti; tiesimme toistemme ajatukset ilman lausuttuja sanoja. Seurasin kehotusta vain vähäistä heikkoutta tuntien. Kävellessämme usva vähin erin oheni ja saavuimme kumpuilevalle nummelle. Siellä täällä näkyi yksittäisiä puita, puuryhmiä tai pensaita. Kauempana vasemmalla erottui laakso puineen, tähän suuntaan käänsimme kulkumme. Saavuimme soiselle alueelle, joka lepäsi kuin iltahämärässä utuharsojen peittäessä osan maisemaa. Suon hapan mudan tuoksu tunkeutui sieraimiini. Läheisessä suonsilmässä liikkui jotakin. Kävimme lähemmäksi. Kas nuorukainen siinä vääntelehti yrittäen ikään kuin kiemurrella pois silmäkkeestä. Kerta toisensa jälkeen, yhä uudelleen, väliin läähättäen. Yritin kumartua ojentaakseni käteni mutta ihmeekseni omani tunkeutui hänen kätensä ja ranteensa läpi ja sisään eikä saanut minkäänlaista otetta. Nuorukainen ei näyttänyt välittävän avun ojennuksesta. ”Mene tiehesi. Tiedän mitä teen” hän tuiskaisi.

Parakleetti pudisti päätään. ”Olette eri tilassa – tai olomuodossa, jos sellainen sanonta selventää paremmin asiain laitaa. Et voi auttaa häntä vaikka haluaisitkin.”

”Mutta miksen? Onko kuitenkin olemassa jokin keino?” kysyin.

”Ei tällä haavaa,” hän vastasi. ”Mutta pitkän päälle kyllä.” Tarkastelimme häntä lähemmin. Hän näki autoja, yritti niitä tavoittaa. Samassa hän huomasi takin, hamusi sitäkin. Kivahti toiselle: ”Älä yritäkään.” Sieppasi kolikoita toisen taskusta. ”Kyllä on inhottava”, kuulin hänen sanovan. Ja mikä yllättävintä hän ei vaikuttanut huomaavan olevansa hetteessä eikä tiedostavan, että hän yritti siitä ylös. Hän näytti havaitsevan vain halunsa kohteet ja häntä ärsyttävät henkilöt ja asian tilat, jotka olivat eteerisiä kangastuksia hänen ympärillään. Silmällä katsoen hänen ajatuksiensa pätkät ja affektiryöppynsä näyttivät kirjavilta kiemurtelevilta valojuovien katkelmilta jossakin hänen pintansa tienoilla ja hänen välittömässä läheisyydessään. Hänen sisällään ei näyttänyt olevan mitään. Hän näytti umpiolta! Hän toisti samoja kaavoja, tottumuksiaan. Parakleetti ja minä astuimme muutaman askelen sivummalle.

”Lapsena hänellä oli maan päällä henki ja herkkä sielu. Tai ehkä oikeammin hän oli henki. Mutta hänellä oli vapaa tahto kuten kaikilla ihmisillä, se on heille annettu. Kiusausten tullen hän selkeästi havaitsi kiusaukset kiusauksiksi. Hän yritti päivät ja väliin yöt läpeensä taistella kiusauksia vastaan, mutta kauneus, totuus ja hyvyys kävivät hänelle yhä kalmeammiksi. Suora toiminta ja päämäärät kiertyivät karuselliksi, hyrräksi, helvetin pyöräksi. Kauneus muuttui rumuudeksi, totuus joustavaksi ja hyvyys himoksi, kylmyydeksi. Kysyt miksi hän viiraantui, joutui riivatuksi, jäljelle jäivät ruumenet, vihneet ja kaleet. Taida et nyt sitä käsittää,” sanoi parakleetti.

Umpio oli aluksi näyttänyt varsin teräväpiirteiseltä mutta vähitellen se muuttui suttuisemmaksi ja haalistui. Lopulta jäljelle jäi hentoinen, opaalin hopeainen usvapallero, joka hitaasti nousi taivaan korkeuteen. Keskitaivaalle ilmaantui lempeä valojuova, kuin auringon säde pilvien lomitse, tuulahti vieno lämpö toivottaen toivioretkeläisen kotiin. Ja minä itkin surun ja ilon kyyneleitä hiljaa seisten parakleetti vierelläni. Minä itkin surun kyyneleitä hengen tappiosta ja inhimillisestä tragediasta, ilon kyyneleitä hengen voitosta yli aineen ja pyyteen. Kun silmäni alkoivat nähdä selvemmin kyynelten lävitse, kohotin katseeni. Ja katso!

Näin silmänkantamattomiin,
yli maanpiirin
suota, hetettä,
juopaa, rapaa,
kuraa, tuulentupaa,
kurjenpolvea, kortetta,
tupasvillaa, ihmisumpioita
vajonneina suoliluuhun, kaulaan,
kitaan, rintaan saakka.
Yks säihkyi rumin värein,
toinen vaihdellen, lepahdellen,
kolmannen terä jo haihtuin.
Siellä täällä
Tartaroksen voima
riisui hengen armoisen,
jäi jäljell´ ydinmehu
nousten lailla siemen’kantajan
voikukan, horsman, piilipuun,
yläisihin taivaisihin,
isän helmaan lämpimään,
taaton turkkiin turvaisaan.


”Sielun, hengen lopullista riistämistä ihmiseltä on pidetty kauhistuttavimpana Jumalan rangaistuksena,” sanoin. ”Minusta on usein tuntunut, ettei se ole mikään rangaistus vaan päinvastoin pelastus tuskasta ja mielettömyydestä. Mutta tätä näytelmää katsellessani mieleni nousee ylistämään Korkeinta hänen lempeydestään.

Näis´ alkioissa
nään silmät lapsen kirkkaat,
viattomat, toivehikkaat,
naurun herkän,
ihmettelyn ihanuuden,
aina uuden, tuoreen, elvyttävän,
rinnan padon pehmentäjän.”

– Ja sfäärit soittivat: ”Jumalan kunnia luonnossa”.

Parakleettini parahin
ylimmäinen ystäväni
piiskan nosti pimennosta
ruoskan ryijynsä lomasta.
Kohottihe korkealle
vasemmalle, oikealle,
sekä viistoon vilahutti,
usvan untelon uuvutti
telmän tiehensä ajavi,
näyn uuen paljastavi
näyn entistä ehomman.

Ja minä luulin: hän tempas
mun mukaan elämään
Mut tyhjänä, tyhjänä seison vaan.
Näyt ylevät katos ennen syntyään,
Sinivuorten siinto ja
lehdot vehmauden.
Mure kangistaa toivon ja totuuden,
Voi tyhjyyttä, autiutta sydämen.

Jo olin luullut näkeväni. Mitä sana ei kerro, sen luulin laulun ja kanteleen voivan valaista, polttavan kahleet, jo avaavan taivaan, lemmen, auliuden. Mutta niin ei vain käynyt. Sumu peitti jälleen tienoon, sydän hyytyi, pöllö huhuili. Sanat hajosivat ja katosivat kuin tyhjät, turhat kuoret, tähteet. Ajatukset, mielikuvajuonteet rapisten loittonivat. Väleistä paljastui totuutena tummuus, joka täytti maan ja taivaan – maailman. Järki ei ole totuutta vaan sen vastakohta. Järki on turhaa sanahelinää, näpertelyä. Majesteettinen totuus on täysin muuta. Mutta mitä? Sitä yritin selvittää. Kuolemani jälkeenkin asia painoi mieltäni, ahdisti tajuntaani vaatien vastausta. Vieläkään en saanut levätä, sammua pois. Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa. Mutta minne? Yrittää nyt sanoin selventää mitä koinkaan, selvittää sanoilla, totuuden vastakohdilla totuutta. Absurdi mielle, mahdottomuuksien mahdottomuus. Sitten olin hiljaa pitkään. Mutta kuitenkin – ainoa mahdollisuuteni on jatkaa, jatkaa… Ja mitä vaihtoehtoja minulla on? Sanat, sävelet, laulu, tanssi. Vai vain säteillä olemistani? Koputella sormillani, kapsutella malttamattomasti kantapäitäni lattiaan?  Kärsimättömyyttä! Mielikuva väikähti mielessäni, jotakin tärkeää. Sama mielikuva aika ajoin vilahtaa mielessäni. Nyt yhä useammin. Tähdellistä. Yritä selvittää mikä pyrkii mieleeni! Mikä on sen sanoma? Mutta ei valkene, enkä voi kuin odottaa.

Coinsidentia oppositorum. Kaksinaisuus on tapa luoda ajatus, totuuden vastakohta. Ajatukset ovat kuin Eri Kiva-makeispussin rakennustikut, jotka pujotetaan suoriin tai ristiholkkeihin rakenneltaessa yhä uusia neliömuotoja sekä neliöiden yhdistelmiä. Ja minä luulin, että minua minun monisanaisuuteni vuoksi kuullaan, mutta tämä harhaluulo olikin syntiä, osaamattomuutta, nuolella ampumista osumatta maaliin. Mutta toisaalta vain sanoin voin jatkaa olemassaoloani ja ilmaista itseni. – Ja minä antauduin Herran huomaan, alle Jumalan armollisen.

Δ

Ja katso, sysipimeys alkoi muuttua – ensin laidalta – preussin siniseksi ja hitaasti lasuurin siniseksi kuin aamun koitteessa. Pian kellanvalkea kirkkaus, kuin aurinko, valaisi olevaisen. Kirkkaus oli suuri, muttei häikäissyt silmiä vaan voin katsella sitä suoraan sokaistumatta. Samalla tiesin ja olin näkevinäni Isä Jumalan ympäröivän auringon siten että Aurinko sijaitsi hänen rinnassaan. Hän ojensi käsivartensa, minkä seurauksena taivas erkani maasta oltuaan sitä ennen jaokkeeton maa-ilma. Maan ylle kertyi pilviä, jotka loivat varjoja ynnä synkkiä alueita maahan. Niin maa muovautui palloksi. Maailma säihkyi kirkkautta ja uhkui tummuutta pilvien leikkiessä metamorfoosilla ja kaikkea tätä siunasi Jumala ylöskohotetuin käsivarsin. Kokonaisuuden ympärillä ei ollut mitään, sillä kolmen pituusmitalla mitattava ulottuvuuden lisäksi oli ilmaantunut aika, joka sulki kaikkeuden omaksi olemassaolokseen. Tämän kokonaisuuden sisällä ei voida tietää mitään ulkopuolella olevasta. Minä ymmärsin olevani näiden neljän ulottuvuuden sisällä ja siten tajuntani oli jo kutistunut näihin neljään ulottuvuuteen sulkien muut mahdollisuudet ulkopuolelleni. Minä alistuin kohtalooni, kumarsin pääni, ylistin ja kiitin Jumalaani, sillä hänen lämpönsä oli rakkautta. Näin oli hyvä. En enempää pyrkinyt tajuamaan sitä mitä on maailmankaikkeuteni ulkopuolella, sillä hän hallitsee lempeydellään tätä kauneuden, sopusoinnun ja rakkauden maailmankaikkeutta.

Ja minä – maan lapsi – istuuduin meteoriitille tarkastelemaan aurinkokuntaamme. Asemastani yläviistosta tutkiskelin auringon ympäri pyörivää karusellia. Kovin oli soma hyrrä. Mitään ajattelematta, hiljaa, pitkään tähysin kuin lumoutuneena. Usvakiekot muotoutuivat palloiksi ja kiinteytyivät. Maapallolla satoi vettä, merissä muodostui lipidikalvoja ynnä kaksoiskalvoja. Kaksoiskalvot kehittyivät palloiksi. Tuma lähettien avustuksella muodosti uusia kalvoja sekä liitti proteiineja kalvoja lävistämään ja liukumaan kalvossa näennäisen sattumanvaraisesti. Solu tarvitsi enrgiapallosensa ja niin se salli mitokondrion tulla generaattoriksi. Solut lähettivät viestejä toisilleen ja muodostivat liittoja, solurykelmiä, elimistöjä. Ameebayhdyskuntia, merivuokkoja, trilobiitteja, saniaisia, haita, kaloja, liskoja, alkurottia, hiiriä, norsuja, apinoita ja – ihmisiä. Ja niin oli aineellinen muoto ja liikunta täydessä evoluutiossa. Mutta missä ihmeessä henki piili? Aavistin sielun ja hengen kätkevän oman tarinansa.

Ja katso minä suhahdin takaisin suon viereen, tällä kertaa matalalle kirkasvetiselle vuoristopurolle. Purossa näin miehen istumassa vääntynein kasvoi. Silmät vääntyivät ylös oikealle ja kasvot, ne kasvot vääntelehtivät tuskasta, niska ja pää kääntyivät oikealle ylös niskan kaareutuessa jääden jäykistyneeseen asentoon. Yläruumis oli kiertynyt ja jäykkä, Kuulin hiljaisen voi, voii, oih! Tuijotin keski-ikäistä miestä pitkään. Tunsin myötätuntoa, niin syvää, että hämmästyksissäni huomasin olevani tuo kurja. Pakarat ja jalkaterät peittyivät kristallinkirkkaaseen veteen. Ja kuinka ollakaan pakarat ja jalkaterät alkoivat hävitä, yhä enemmän – pian ei näkynyt sääriäkään eikä lantiota. Vuoristovesi huuhteli ne pois. Ja se oli helpotus. Voin vaivoin irtaantua miehestä ja sääli alkoi muuttua helpotukseksi. Niin huuhtoutuivat alaraajat ja rinta, kaula, leuka, suu, nenä, silmät kunnes oli vain puron vesi, pyöreät puron kivet – ja lapinsirkku visersi. Ja parakleetti seisoi ääneti, tyynenä vierelläni.

Ja katso, minä näin talvisen, paljaan, siniharmaan riippakoivun varvun, ritvan, oksan levollisena, elottomana, liikkumatta kuin jäätyneenä paikalleen talven siniharmaata taivasta vasten. Eihä varpu ole kokonaisuus. Ja niin havaitsin koko oksan ja ruskeanmustien pilkkujen kirjoman kellanvalkean kuoren peittämän rungon ja kokonaisen koivupuun. Ja toisen ja kolmannen koivun sekä auratun puistopolun. Kauempana törröttävät lehtikuuset vihreinä käpyineen, havuineen. Orava viplottavin leuoin istuu valppaana oksallaan kävyn siemeniä ahmien. Vai kuvittelinko vain, ehkei ollutkaan oravaa. Tarkemmin asiaa ajatellessani oravaa ei ollutkaan, oli vain mielikuvitukseni. Oli pilvinen talvipäivä, väräjämätön, autio, välinpitämätön. Ja kaupunki, katu ja puutalot. Ja puutalot beeseine vaakalaudoituksineen, ränneineen. Niin ja juorupeileineen. Pallomainen tornikello, jääpuikot rännistä ja räystäältä. Ei äänen ääntä, eikä vieläkään mitään ääntä. Ahdistus tunkee mieleen ja kurkkuun, kaulaan, henkeen. Ja minä huudan, huudan. Keuhkot täyteen ja ilma ulos jännittyneestä, värisevästä rintakehästä, ohi värisevien äänihuulten. Helpottiko? En kuule mitään, aivan hiljaista, ei kaikuakaan. Äänettömyys. Ja, ja uusi huuto, pitkä, pitkä. Eikä ainoastaan rinta ja äänihuulet värise vaan pää, kädet, käsivarret, vatsa, pakarat, alaraajat. Odotan vaikutusta. Ja arvaa mitä?  Aistin kyllästetyn hiljaisuuden, läpitunkemattoman äänettömyyden, mykkyyden painostavan täyteyden. En jaksa enää huutaa. Askeleeni narahtelevat polulla kaikuen äänettömään kaupunkiin, puistoon, kaduille, porttikäytäviin.

Jos on aurattu puistokäytävä, puutalo, ränni, niin on ihmisiäkin. Tai on ollut tässä paikassa. Mihin ovat kaikki ihmiset joutuneet, piiloutuneet, kätkeytyneet! Eikä ääntä koko kaupungissa. Olen kuin äänieristetyssä, kaiuttomassa huoneessa: ääntä ei kuulu ympäriltä ja omasta toiminnastakaan ei lähde ääntä eikä kuulu kaikua. Näky on selkeä ja mikä tunnelma! Aavemainen, kauhua aavistava. Ja katso, maiseman lävistää, samaan maisemaan, kaupunkimaisemaan ilmaantuu näkökentässä samanaikaisesti hymyilevät kasvot kuin antiikin näytelmän komedianaamio pysyvine, muuttumattomine hymyineen. Naamio keikuttelee itseään sivulta sivulle eikä ilme hievahdakaan. Ja nyt se nauraa, nauraa uudelleen, hah, hah, haaaaaaa… Ja kourat tarttuvat takaapäin kurkkuuni kuristaen yhä tiukemmin kunnes jäljelle jää vain aavekaupunki.

Ja katso, minut oli haastettu kaksintaisteluun. Odottelin vastustajani saapumista tilavassa eteisaulassa, jossa ilmeisesti oli sovittu kaksintaistelun tapahtuvan. Odottelin milloin hän saapuu. Hän. Enhän tiennyt kuka haastaja oli ja odottelin pitkästyneenä nähdäkseni hänet. Istuskellessani matalalla sohvalla puoleksi makuulla lausuin julki ihmettelyni ja eteeni ilmestyi ryhmä ihmisiä. He olivat juhlapuvussa. Lähimmäksi liukui nuori mies uteliain katsein ja kasvoin, suurin räpyttämättömin silmin. Kravatti loisti kirkasta väriään ja paidan kaulus oli värillinen. Koko olemus uhkui mauttomuutta, teennäisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Silloin näin sieluni silmillä vastustajani, joka ei ollut tämä silmieni edessä oleva utelias. Hän oli mies, minua nuorempi ja fyysisesti harjaantuneempi, nopeampi. Surin kohtaloani, kipua, joka minun olisi kestettävä lopun elämääni oikeassa silmässäni ja päässäni oikealla puolella, jäytävä kipu, johon ei lievitystä voinut saada. En ajatellut ollenkaan oikean silmäni sokeutumista vaikka aavistin luodin osuvan oikeaan silmääni. Aavistin, että tulen säilymään hengissä.

Minä nousen.

Ja Jumala sanoi: ”Parakleetti, kerro vaeltajalle mahdollisuudesta.” Parakleetti kääntyi puoleeni ja alkoi kertoa: ”Jumalamme käskystä ja omasta puolestani huomautan, että eikö Jumala ole katsonut mahdollisuuden hyväksi ja asettanut mahdollisuuden sinullekin hyväksi. Sinussa ja sinulla on mahdollisuus hyvään ja pahaan, valintaan, kehitykseen ja taantumaan, suuntaan jos toiseenkin. Mahdollisuus olkoon aurinkosi, toivosi ja pelastuksesi. Huomaa, olethan tämän jo tiennyt mutta unohtanut, mahdollisuus on aina ulottuvillasi kunhan vain näet sen ja arvaat, jaksat haluta. Ja ellet jaksa haluta ja mielesi on masentunut, odota mutta älä takerru toistuvasti ahdistukseen ja paniikkiin. Muista, että kun olet kyllin alhaalla, et alemmaksi voi vajota ja ainoa mahdollisuutesi on nousu. Mahdollisuus on suurin toivo, lohtu, varmin perusta.”

Ja minä kuulin kaukaisen, lähenevän, voimistuvan jymyn kuin äityvän ukkosen kaiun. Tuulenpuuskat yltyivät yltymistään, koivunoksia katkeili ja puhurit viskelivät niitä äkeissään polulle. Sadepisarat piiskasivat kasvoja ja tunkeutuivat kauluksesta sisään. Räsähteli, kumisi ja salamoi. Ja minä kuulin Jumalan puhuvan. Hänen äänensä oli kuin paljojen vetten pauhu, kuin kymin vetten humu, joka voimistuu sitä lähetessä. Hengitykseni salpaantui, silmäni avautuivat selkosen selälleen ja suuni loksahti auki. Ihoani palelsi ja lihakseni vapisivat, sydämeni poukkoili kuin kymmenen kilon lyijykuula rintakehäni sisäreunoja vasten. Ja humala sanoi: ”Enkö ole asettanut rintaasi mahdollisuuden? Etkö sinä, pimeys, tiedä mitä mahdollisuus on! Voi sinun päiviäsi ja teidän päiviänne! Vaikka te näkevin silmin näette ja kuulevin korvin kuulette, te ette näe, kuule ettekä ymmärrä! Etkö sinä ole osa minua! Katso mihin kurjuuteen olet saattanut itsesi ja minut! Missä on sinun tahtosi? Saatatko häpeään myös minun tahtoni! Etkö tahdo nähdä kauneutta ja järjestystä suuressa kosmoksessani ja yhteyttäsi, osallisuuttasi siinä? Haluatko hajota ja luovuttaa itsesi rakennuskivet kosmoksen suureen varastoon muille halukkaille ja haluttomille tarveaineiksi!”

Pauhu ja jymy kaikkosivat. Ensi järkytyksestä selvittyäni en tiennyt halusinko. Tai oikeammin en tiennyt mitä haluaminen, tahtominen, pyrkiminen on. Sellaista ylentymistä ei tietoisuuteeni sisältynyt, olin unohtanut hengen korkeat taivaat, sielulintuni siivet olivat murtuneet. Sielulintuni oli ammuttu alas niin useasti, ettei se ymmärtänyt enää nousta. Ylistys ja kunnia Annie Mestariampujalle! Hän äkkäsi pienenkin toivon kipinän ja vaivattoman sujuvasti laukaisi nuolensa maaliin säälimättä ja ilmeisesti – toivottavasti – ajattelematta, silkasta tottumuksesta. Ja kuitenkin Jumala sanoi tahdon olevan minussa ja tahto on Häntä itseään. Ei puhettakaan ulkopuolisista ehdoista, vastuksista tai esteistä. Kummallista, hämmentävää, yllättävää. Vain omassa itsessäsi sinä ja Jumala olette yhtä. Kuin itsenäisesti säteilevä aurinko, ei umpio vaan säteilijä, eikä alisteisuutta ulkoiselle, ei-itselle, merkityksettömälle.

Ja katso. Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Taivaan vahvuus oli koristeltu smaragdein, topaasein, rubiinein, Niin ja timantein lasimeren yllä. Ja maa kasvoi hajuheinää, vanamoa, tuoksuruusua ja pietaryrttiä. Suolainen meri tuprutteli kuohuillaan tuoksuaan tuulen vietäväksi. Siili viipersi koiranputkien taakse.. Ja luomakunnan kruunu persikkaihoinen neito lumoutuu kevään taikaan.

Elin ajattomuudessa, jonka mittareiksi eivät sovi kukan avautumiseen kuluva aika, ei aamun vaihtuminen uuteen aamuun, ei kevään seuraavaan kevääseen, ei ihmisruumiin syntymä, kasvun, kuihtumisen ja kuoleman käyttämä aika, ei valtakuntien eikä kulttuurien kestoaika, ei maan tai auringon elinikä. En ollut ikuisuudessa, sillä ikuisuus on ajallista. Elinkö, olinko, vaiko en ollut, sitä en tiedä. Herra yksin tietää. Jälkikäteen tarkastellessani voin ajatella olleeni olemisen mahdollisuus. Sanat tietoinen tai tiedoton, tajuinen tai tajuton eivät ole luodut kuvaamaan tarkoittamaani asiaa. Mutta sen tiedän, että mahdollisuuteni muuttui tietoiseksi, ilmestyen olemassaolon yhä vielä ajattomaan alkumereen, äitimereen. Minä en tahtonut, halunnut tai pyrkinyt. Äitimeri oli tietoisuuteni kudelma, pohja ja perusta. Oma tahtomiseni tai ulkopuolinen tahtominen eivät häirinneet minua.

Mikä minua ohjasi – kohtalo, välttämättömyys, sattuma – en tiedä sitäkään. Ponnistuksetta koin Luojani ilon. Oli kuitenkin tuleva aika, ajanjakso, jolloin en tulisi tietämään mitään ilon olemassaolostakaan. Mutta nyt en katsonut tulevaisuuteeni, vasta myöhemmin katsoin.

Minä tiesin, että minun on palattava uudelleen maan päälle. En asettunut poikkiteloin, viteen, vastahankaan sillä kaikki on hyvää, oikeaa ja oikeudenmukaista mikä minua kohtaa. Luotin varjeluun, turvaan, suojeluun. Haltioitumisen hetkinäni en ajatellut tulevia vastoinkäymisiä, kipua, tuskaa, uurastusta ja tuumiskellessani havaitsin nämä samantekeviksi. Taivaista sain aikaa myöten kyllikseni. Taivaisen tajuntani kalvetessa, hiipuessa tunsin vielä rakkauden turvallisen, lämpimän, sametinpehmeän syleilyn.

Ja katso, kohtalo – suurena, lempeenä, peljättävänä – loihti henkisille silmilleni kuvajaisen. Minä näin miehen osan, arvan, elämänkulun syntymisineen, varttumisineen ja kuolemisineen, iloineen tuskineen ja suruineen, kaihoineen ja kaipuineen, menestymisineen ja menetyksineen – ja tuo elämä, se tulisi olemaan minun oma elämäni. Minä näin ihanan maan, odotuksen riemusta pamppailevan sydämen ja – toivottomuuden musertavan yksinäisyyden, välinpitämättömyyden, vihan.

”Ei”, huusin minä toivuttuani ensi hämmästyksestä. ”En usko sinun kaleidoskooppiisi. Panet omiasi. Sinähän esiinnyt vallan oikkuilevana onnettarena. Tuo ei ole arpani tulevassa elämässäni. En usko onnenpotkuun, murjontaan, en onnenkauppaan. Ei, en usko sinua.”

Olin mielestäni edellisissä elämissäni oppinut läksyni: Jumalan luonto, maailma, maailmankaikkeus on hyvä, säännönmukainen ja niitä vallitsee Hänen oikeudenmukainen sallimuksensa, johdatuksensa, kaitselmuksensa. Onnetar tai sattuma eivät voi esiintyä vaikuttavina syinä vaikka siltä voisi näyttääkin. Ja mitä tulee ihmisen ulkoisiin oloihin, eivät nekään ole kohtalottaren tai sattuman temmellyskenttää; ihminen itse ohjaa elämänsä kohden päämäärää luonnonlakien puitteissa. Kehittyessään, kasvaessaan, kehkeytyessään ihminen muodostaa itselleen vapaan tahdon. Hän itse tutkailee ja löytää asiat, joihin hän voi vaikuttaa ja valitsee hyvät, oikeat ja oikeudenmukaiset suhtautumistavat ja toiminnat.

Olin vaipunut omiin ajatuksiini. Kohotettuani katseeni huomasin kohtalon vakaan, päättäväisen mutta myötäelävän katseen ja ymmärsin hänen tietävän enemmän kuin mitä minä itse tiesin. Olin unohtava tietoni tulevaisuudestani mutta nahkavaatteissani tulisin aavistuksenomaisesti näkemään tulevan osani ennen kuin aikani olisi täyttyvä maan päällä.

Ja kohtalo sanoi, että olin omilla valinnoillani aiheuttanut välttämättömät seuraukset, tulisin saamaan palkkani ansioni mukaan. Mutta minä en muistanut näitä valintojani eikä hän niitä minulle kertonut, valaissut eikä näyttänyt.

”No niin – on aika valita vanhempasi”, sanoi kohtalo.