(Tämä artikkeli koskee havainnon, tietoisuuden ja kognition välisiä suhteita. Allekirjoittaneen muut artikkelit, esseet, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä. Klikkaamalla vuotta ja kuukautta näet otsikot, joita klikkaamalla varsinainen teksti avautuu.)

Näen mitä ajattelen

Kirja-arvostelu: The Border Between Seeing and Thinking. Ned Block. Oxford University Press, March 7, 2023. ISBN 978-0197622223. Sivuja 560.

Olen havainnut, että tiedelehtien kirja-arvosteluja kannattaa seurata, muuten kiinnostatkin kirjat saattavat jäädä löytymättä. Blockin kirjasta oli lyhyt esittely tiedelehti Sciencessä. Hankin kirjan ja päätin kahlata sen läpi, koska olen kiinnostunut tietoisuudesta ja tutustunut myös käytännön tasolla joihinkin meditaatiomuotoihin. Mediaatioharjoituksissa olen kokenut voimakkaita ja aidon tuntuisia, ulkoisten ärsykkeiden aiheuttamien kokemusten kaltaisia aistihavaintoja. Lukemieni (etenkin viimeisten parinkymmenen-kolmenkymmenen vuoden aikana suoritettujen) neurotieteellisten tutkimusten julkaisut ovat valaisseet ylhäältä-alas-mekanismeja (ajatusten vaikutus havaintoihin) ja niiden vaikutusta tietoisuuden sisältöön.

Blockin kirjaa lukiessa mieleeni tuli useita kertoja tuntemukseni, joita koin lukiessani Platonin kootut, suomennetut teokset. Molempien kohdalla en voinut välttyä ajatukselta, että sisältö on monin osin syvän sofistista ja sematologista: tarpeetonta, sekoittavaa ja harhaan johtavaa jaottelua, käsitteiden muodostusta ja syy-seuraussuhteiden hakemista sekä näkökantojen puoltamis-kumoamis-diskurssia. Tämän vuoksi kirjoihin paneutuminen vaati silloin, niin kuin nytkin, tarmokasta keskittymistä, jotta pystyisin seuraamaan kirjoittajan ajatuksia. Sinnikkyys ja pitkäjänteisyys joutuivat toistuvasti kovalle koetukselle. Lujatahtoisuus palkittiin mm. siten, että ainakin jotkin joutavanpäiväisiki sofistisiksi kokemani asiat muuttuivat merkityksellisiksi. Tämä tapahtui erityisesti silloin kun väitteet ja jaottelut liitettiin aivojen konkreettisiin rakenteisiin ja toimintaan. Täytyy muistaa, että en ole suorittanut akateemisesta filosofiasta edes approbatur kurssia, vaikka olen vuosikymmenet lukenut monenlaista filosofista kirjallisuutta.

Huomasin toistuvasti ajatelleeni: “kenelle kirja on tarkoitettu?”. Onko se tarkoitettu filosofeille, psykologeille, neurotieteilijöille tai näitä aloja opiskeleville yleisesti vai vain suppeammin havaintoon paneutuville? Onko se tarkoitettu Maija tai Matti Meikäläiselle, joka haluaa sivistää itseään? Luulen, että edes osa kirjan käsitteistä on oltava jollakin tapaa tuttuja, muuten kirja avautuu huonosti. Onko kirja tarkoitettu myös kirjoittajalle itselleen yhteenvetona pitkästä tieteellisestä työstä ja filosofisista pohdinnoista?

Blockin mukaan havainto on ikoninen (kuvamainen), ei-käsitteellinen ja on kykenemätön erottelemaan totuutta valheesta. Havainto ja tietoisuus tukeutuvat aivojen taka- ja keskiosiin. Kognitio (ajattelu) eroaa selkeästi tehtävältään, rakenteeltaan ja toiminnaltaan havainnosta. Kognitio on järkeilyä, analysointia, arviointia, suunnittelua, ongelmien ratkaisua, raportointia, muistia ja näiden kaltaista toimintaa. Ajattelu pohjautuu oleellisilta osiltaan aivojen etuosan toimintoihin. Block esittelee runsaasti havaintopsykologisia testejä ja pohdiskelee kuinka ne vahvistavat hänen näkemyksiään. Neurotieteen viimeaikaisia saavutuksia on kirjoittaja varmasti lukenut innolla. Nehän selkeyttävät aiempia, usein sofistisia introspektiolla luotuja, arveluita ja tutkimustuloksia sekä auttavat luomaan uusia käsitteitä. Esimerkkinä huomion (attention) fenomenologinen, havaintopsykologinen, aistifysiologinen ja neurotieteellinen käsittely.

Block esittää tutkimustuloksiin nojautuen vahvan tuen kokemukselleni, että näen mitä ajattelen näkeväni. Ilmiöstä käytetään nimitystä ”cognitive penetration”. Kognitiivisilla toiminnoilla on omat formaattinsa, jotka edellyttävät aivojen etuosien tervettä toimintaa. Hermoimpulssit siirtyvät aivojen etuosasta portaittaisille aivokuoren takaosien näköalueille. Näiltä näköalueita kuvaamalla (fMRI) voidaan päätellä, mitä henkilö ajattelee (1). Näin ollen havainto ja kuviteltu havainto käyttävät samoja aivoalueita. Kuviteltu näköhavaintokokemus on kuitenkin epäselvempi (vähemmän pixeleitä) kuin oikea näköhavaintokokemus. Tämä johtuu siitä, että informaatiosisältö (bittien määrä aikayksikössä) vähenee rajusti impulssien siirtyessä silmän verkkokalvon soluista ensin genigulate nucleukseen, ja siitä edelleen näköaivokuorelle portaittain (V1 - V5) ja edelleen kognitoalueille, jossa bittejä voidaan käsitellä vain muutamia sekunnissa. Täten voidaan päätellä, että kognition (ajattelun) aikaansaama (ylhäältä-alas moodilla tuotettu) kuva on merkittävästi vähemmän pixeleitä sisältävä kuin aito alhaalta-ylös muodostettu kuva. Tämän meditaatiota harrastava voi hyvin vahvistaa omaan kokemukseen nojaten.

Kokonainen luku käsittelee tietoisuutta. Kirjan mukaan tietoisuus ei edellytä kognitiivista, diskursiivista toimintaa vaan on pikemminkin yhteydessä havaintoon ja koko aivot kattavaa (global workspace) hermoverkkoa suppeampaan hermotoiminnan verkkoon, josta käytetään englannin kielistä nimitystä “global playground”. Huomiota, havainnon asianmukaisuutta ja ennustettavuutta käsitellään, samoin kuin tietoisuuden sisällön saavutettavuutta.

Block painottaa, että kirjan päätavoitteen olevan osoittaa, että havainto ja kognitiivinen toiminta ovat selkeästi toisistaan erotettavissa tosiasiallisesti konkreettisella tasolla eikä vain semanttisessa tai käsitteellisessä mielessä. Tämä ero perustuu aivojen rakenteeseen ja toimintaan. Kognitio- ja havaintoalueet eivät kuitenkaan elä täysin eristettyinä omissa kuplissaan vaan kommunikoivat toistensa kanssa lukuisin tavoin.

Toivotan antoisia lukuhetkiä!

Kirjallisuutta:

1.       https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1053811914008428

 

 (Tämä artikkeli koskee lasten kokemaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja niiden vaikutusta ihmiskuvaan ja maailmankuvaan. Allekirjoittaneen muut artikkelit, esseet, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)

Miten traumaattiset kokemukset vaikuttavat ihmiskuvaan ja maailmankuvaan?

 

”Pahinta on opettaa lasta menetelmillä, jotka perustuvat pelkoon, voimaan ja auktoriteettiin, sillä silloin avoimuus ja luottamus tuhoutuvat. Niillä saavutetaan vain vääränlaista alistuneisuutta.”

– Albert Einstein

 

 

Alkusanat

Ihmisen subjektiiviset elämänkokemukset vaikuttavat käyttäytymiseen ja aivojen rakenteeseen sekä toimintaan. Tässä artikkelissa käsittelen ensin aivojen kehitystä ja mukautumista. Sitten siirryn kuvaamaan yksilön kokemia uhkatekijöitä ja niiden vaikutusta aivoihin taistele-pakene-puolustuskäyttäytymisen aivorakenteissa. Seuraavaksi käsittelen rankaisua ja valehtelua. Sitten siirryn traumaattisista kokemuksista selviytymisen strategioihin. Käsittelen psyykkistä joustavuutta, väkivallattomuuteen ja totuuteen pyrkimystä sekä telepatiaa; ihmis- ja maailmankuvan muovautumista traumaattisten kokemusten seurauksena.

Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat (Matt. 9: 12) tai sairaiksi itsensä tuntevat. Eikä ihmisen tarvitse olla sairas tunteakseen epämiellyttäviä tuntemuksia kuten ahdistusta, kärsimystä tai piinaa. Oli ihminen sitten, käsitteen mukaan, sairas tai terve, hänen on tunnettava tarvetta olotilansa parantamiseen, jotta häntä voisi auttaa. Tämä tutkielma on tarkoitettu hänelle, joka tuntee tarvetta ymmärtää ihmiskuvan ja maailmankuvan muovautumista sekä kärsimystä ja etsiä parannusta ahdinkoon ja epäselvyyteen.

Esitän ajatukseni yksittäisenä, haavoittuvana ihmisenä, sellaisena, jollainen jokainen meistä on. Hankkimani sekä saamani lääkärin koulutus ja toiminta neljäkymmentä vuotta lääkärinä eivät ole voineet olla vaikuttamatta arviointeihini. En ole hankkinut terapeutin tai erityisesti traumaterapeutin nimellistä pätevyyttä. Käsityksiini ovat kuitenkin vaikuttaneet erityisesti kaksi perustavanlaatuista traumaterapiaan liittyvää perusoivallusta. Nämä ovat ensinnäkin persoonallisuuden rakenteellinen hajoaminen (dissosiaatio) ja vakaumus traumakokemuksen aiheuttamasta pitkäaikaisesta, jopa pysyvästä, rakenteellisesta vauriosta aivoihin. Ilman näitä kahta peruskäsitettä ei voi tehdä selkoa traumakokemusten aikaansaamasta kaoottiseksi koetusta maailmasta. Samoin kuin biologista elämää ei voi ymmärtää ilman evoluutioteoriaa, samoin traumakokemusta ja sen seurauksia ei voi ymmärtää ilman persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota sekä elimellisiä, rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia hermostossa. Tässä esityksessä jätän metafysiikan vähemmälle huomiolle.

 

Johdanto

Jokaisen elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Toiset meistä voivat kokea lamaannuttavaa ahdistusta, yksinäisyyden autiutta, kelvottomuutta, loukkuun ahdistetun kauhua tai pakonomaisia ajatuksia, liikkeitä ja liikesarjoja, sietämätöntä syyllisyyttä ja häpeää, joka saa kokijansa tuntemaan pakottavaa tarvetta painua maan rakoon. Nämä tilat toistuvat, tulevat tutuiksi, tupsahtavat vierailulle ilman kutsua eivätkä käskystä poistu vaan viipyvät ja poistuvat vasta kun sattuvat itse päättämään. Ne saapuvat, nämä vanhat tuttavat, kuka milloinkin ja usein mitä sopimattomimpaan aikaan. Heille asetetut porttikiellot eivät auta. Vierailujen syiden selvittämiseksi on tarpeellista tehdä opintomatka vieraitten omille maille, vieraitten syntysijoille, tutustua olosuhteisiin heidän kotonaan. Excursion päämääränä on auttaa näitä vieraita pysymään kotiorren alla tai, vielä paremmin, estää uusien vieraiden syntymä kokonaan.

Excursionistin ei tarvitse kuvitella löytävänsä raskaiden kokemusten ja ajatusten syille viisasten kiveä, perimmäisintä muuttumatonta totuutta. Uusien näkökulmien keksiminen ja avartaminen voi riittää kullekin hetkelle. Tulevaisuus asettaa omat tarpeensa. Käyttökelpoisena lähtökotana tuskastuttavien kokemusten selvittelyssä voidaan pitää tarkastelua ihmisestä hänen oman elämänsä näyttämöllä, yksilöä itseään säätelevänä toimijana ympäristössään. Hänen tulee kyetä säilymään hengissä, hankkimaan ravintoa ja suojaa sekä välttää vaarat kuten lyödyksi, jopa syödyksi, tuleminen. Lisäksi hänen tulee lisääntyä, ainakin lajinsa säilymisen näkökulmasta katsoen. Nämä ovat perusedellytykset elämän jatkumiselle. Käyttäytymisen ja myös nimenomaisesti subjektiivisten tuntemusten ja tilojen tulee nähdä palvelevat näitä päämääriä. Kriittisesti aseteltu ja testattu evoluutiokäsite ja yksilökehitys ovat kehikoita, joita ilman on vaikea saada selkoa aiheestamme ja elämästämme yleensä.

 

Aivojen kehityksestä ja muovautumisesta

Ihmisen syntymän jälkeinen kehitysvaihe aikuiseksi on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin nisäkkäisiin. Pitkän lapsuuden ja nuoruuden aikana käyttäytymissäätelijämme eli keskushermosto muovautuu merkittävästi. Esimerkiksi noin kolmekymmentä prosenttia aivojen soluista kuolee ensimmäisen vuoden – kahden aikana. Yksilönkehityksellisesti viimeisin kypsyminen tapahtuu vasta parin kymmenen vuoden ikään mennessä. Viimeisinä kehittyvät otsalohkot ja niiden yhteydet muihin aivojen osiin. Hevosen varsa kykenee kävelemään jo ensimmäisinä tunteina syntymänsä jälkeen. Ihmisen kykenee samaan vasta suunnilleen vuoden iässä. Hevosen nuoruus loppunee parin vuoden ikään mennessä.  Ihmisen, niin kuin hevosenkin, aivot muovautuvat vuorovaikutuksessa ympäristöön, etenkin toisiin lajitovereihin. Ihmisestä ei tule sosiaalisia kykyjä hyvin hallitsevaa ihmistä yksinään tai hyvin puutteellisissa kasvuympäristöissä. Ihminen oppii toimimaan ihmisiksi vain ihmisten seurassa ja hevonen hevosiksi vain hevosten seurassa. Todellisia tai kuvitteellisia esimerkkejä epäonnistuneesta kasvusta löytyy niin susilapsista, tynnyrissä kasvaneesta tytöstä kuin Ceaușescun Romanian lastenkodeista.  Ihmisen kehityksen kannalta sosiaalisten suhteiden toteutumisen tapa on ratkaisevan tärkeää ja se heijastuu tulevaan subjektiiviseen hyvinvoinnin tunteeseen, älylliseen tasoon, käytökseen sekä maailman- ja ihmiskuvaan.

Ihmisen eri toimintojen toteutuminen tukeutuu kunkin toiminnan suhteen sille toiminnalle ominaisiin aivojen rakenteisiin. Vaurioituneisiin rakenteisiin nojaavat toiminnat voivat osittain palautua hakeutumalla terveenä säilyneisiin aivorakenteisiin. Kullakin toiminnalla on omat pääasialliset rakenteet, jotka toimivat yhteistyössä muiden rakenteiden kanssa. (Yleisinä muovaavina tekijöinä vaikuttavat myös mm. hormonit, hapetusaste, hiilidioksidi, sokeri, jne.) Nämä rakenteet ja niiden toiminta kehittyvät ja muodostuvat yksilönkehityksellisesti kukin omana aikanaan, lajikehityksellisen marssijärjestyksen mukaan. Yksilön vuorovaikutukselliset kokemukset muokkaavat niitä. Nykyiset neurotieteelliset julkaisut ovat tulvillaan aivojen muokkautumisen mekanismeista ja niiden ajallisesta kestosta, käyttäytymisestä, kokemuksellisista vastineista aivoaluetasosta aina solu-, solunosa- ja molekyylitasolle saakka. Tarkempi paneutuminen niihin tässä tutkielmassa veisi esityksen liiaksi sivuun pääteemasta.

Ihmislapsen pitkä avuttomuus ja täysin hoivaajien armoilla eläminen vaatii hoivaajan taholta erityistä hoiva-kiintymyskäyttäytymistä (ja hoiva-kiintymyskokemusta) ja lapsen taholta kiintymystä ja turvakokemusta. Hoivaan kuuluu läheisyys sekä ravinnosta, juomasta, puhtaudesta ja lämmöstä huolehtiminen ynnä suojelu tapaturmilta ja hyökkääviltä eläimiltä ja ihmisiltä. Alkuun vauva vaatii tarpeiden tyydyttämistä välittömästi tarpeen ilmaantuessa. Tarpeen tyydyttämisen viivästymisen siedon oppiminen on oleellinen osa lapsen kasvua ja se ennustaa tulevaa menestymistä elämässä. Lapsen tarpeiden toistuva huomiotta jättäminen tai jopa rankaiseminen huomiota hakevasta käyttäytymisestä, kuten itkusta, vaurioittaa mitä ilmeisimmin aivoja rakenteellisesti ja muodostaa perustan hylätyksi joutumisen kokemukselle, joka ilmenee myöhemmin monissa yhteyksissä stereotyyppisenä kokemuksena sekä käyttäytymisenä ihmissuhteissa.

 

Lapsuuden ja nuoruuden ajan epäedullisia kokemuksia

1. Taistele-pakene-alistu-kokemus ja käyttäytyminen

Lyödyksi tai syödyksi tulemisen ja muiden vaarojen välttämisen onnistuminen on elinehto yksilölle. Niinpä uhkista oppiminen tapahtuu aivoissa nopeasti ja pysyvästi, jotta uusia uhkatilanteita voitaisiin ennakoida ja välttää. Ihmislapsi samoin kuin eläinkin pyrkii välttämään uhkaa ja jollei siinä onnistu, puolustautuu taistelemalla. Mikäli taistelukaan ei onnistu, tai vastus on ylivoimainen, lapsi alistuu välttämättömän edessä. Fyysisesti rangaistu lapsi lamaantuu kauhun vallassa tuntien kirvelevät remmin iskut takamuksillaan. Hänen väitetään tehneen jotakin väärin. Hän kokee olevansa rankaisijan mielestä vääränlainen. Vähäisellä kokemuksellaan ja kehittymättömillä aivoillaan lapsi ei voi käsittää, saati analysoida, pieksämistään. Rankaisun syyn ja kohtuuttomuuden ymmärtämistä ei helpota se, että kaltoinkohtelutapahtuman näkevät läheiset saattavat olla puolustamatta rangaistua tai hyväksyvät tapahtuman tai jopa kehottavat käyttämään satuttavampaa väkivaltaa (vyön solkipäätä). Tapahtuma porautuu vuoren varmasti lähtemättömästi pieniin aivoihin. Oli biologinen muistiin painamisen mekanismi sitten synapsien painon (synaptic weight) lisääminen tai vähentäminen, proteiinisynteesin käynnistäminen, uusien synapsien ja hermosolujen luominen, histonin asetylaatio, DNA:n metylaatio tai kaikki nämä tai muut tunnetut tai vielä tuntemattomat mekanismit, tapahtuman hermorakenteena säilymistä ja kokemuksen uudelleen aktivoitumisherkkyyttä on vaikea asettaa kyseenalaiseksi. Vaikka itse tapaus ei myöhemmin muistuisi mieleen, paniikki tupsahtaa myöhemmässä elämässä rehvakkaasti vierailulle ilman etukäteisilmoitusta usein mitä sopimattomimmissa yhteyksissä. Vieras vaatii kaiken huomion eikä isännälle anneta mahdollisuutta mihinkään muuhun toimintaan; vieras vie kaiken huomion. Isäntä ei saa edes yhtä sanaa ajatelluksi tai sanotuksi. Puolustuskäyttäytymisen perustana oleva aivorunkotoiminta on itseriittoinen sulkien tyystin korkeamman tason aivotoiminnat kuten puolustuskäyttäytymistä säätelevät yhteydet otsalohkoihin. Vieras poistuu hetken kuluttua mutta kutsuu ystävänsä ahdistuksen ja häpeän isännän kiusallisiksi seuralaisiksi. Kun tämä kaikki sattuu isännän sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä, seuraukset ovat tai voivat olla katastrofaaliset. (Van Der Hart O, Nijenhuis E and Steele K. Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen.)

 

2. Rankaisulla kasvattaminen

Yrityksessään kasvattaa lapsiaan käyttäytymään hyväksytysti tai kitkiessään moitittavaa käytöstä vanhemmat eivät aina ole tai ole olleet kykeneviä huomioimaan nykyisten kehitys- ja kasvatuspsykologian oppien mukaisia menetelmiä. Vanhemmat näyttävät tunteneen Raamatun opetuksen ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” (Sananl. 13:24). Niinpä he ovat rientäneet pieksämään lapsensa hyviksi. Lapsen ruumiillisen kurittamisen kieltävä laki tuli Suomessa voimaan vasta vuoden 1984 alusta.  Paitsi, että toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa pitkälti hyväksyttiin ruumiillinen kuritus, myös moittiminen, syyllistäminen, nöyryyttäminen, nujertaminen, lapsen tunteiden ilmaisun kieltäminen (huutaa ku mieron suet) ja häpeän iskostaminen (häpiä kevevoton) hyväksyttiin. Myöskään lasten luontaista taipumusta keskinäiseen vuorovaikutukseen ei aina tuettu (kyläluuta). Vaikka vastapainoksi lapsi saattoi saada itsetuntoa tukevaa ja hyväksyntää sanallisesti ja sanattomasti, vaaka lienee liian usein kallistunut moittimalla kasvattamisen puolelle. Eikä koululaitoskaan ollut parempi; opetuksessa keskityttiin virheiden löytämiseen, tottelemiseen ja alistamiseen.

Niin lapsi kuin aikuinenkin hakee hyväksyntää ja tukea. Pienille aivoille rakentuvat arvottomuuden kokemisen toimintasilmukat kun hän kokee jäävänsä toistuvasti vaille toivomaansa huomioita ja hyväksyntää. Arvottomuuden tunnetta voidaan lisätä tähdentämällä lapsen perinpohjaista mitättömyyttä, osaamattomuutta ja kykenemättömyyttä. Lisäksi kuuluminen arvottomana ja yksinkertaisena pidettyyn, köyhään väkeen ei paranna lapsen kokemaa omanarvon tuntoa. Suomalaiseen 1900-luvun yhteiskuntaan oli syvälle juurtunut voimakkaan arvolatauksellinen sosiaalisen ja taloudellisen evoluution teoria, jossa arvoasteikko kulkee metsästäjäkeräilijöistä paimentolaisiin ja maanviljelijöihin jatkuen kaupunkilaiseen teollisuus- ja kauppiasluokkaan. Ylimpänä ovat oppineet, raharikkaat ja vaikutusvaltaiset poliitikot. Toisesta maailmansodasta palanneet isät ja sodan kokeneet äidit hankkivat elantonsa itselleen ja lapsilleen pääosin hevosvetoisella maataloudella. Tälle enemmistölle ei erityisesti tullut arvostusta kaupunkilaisten, varsinkaan pääkaupunkilaisten, taholta. Mitään suurta arvostusta ei saanut köyhälistö maaseudulla eikä kaupungeissa. Nykyisiä termejä vähäosaisuudelle ovat mm. syrjäytyneisyys ja lapsiperheköyhyys. Vähäteltynä oleminen, jopa halveksittuna oleminen ja huomiotta jättäminen ei ole omiaan kohottamaan itsetuntoa, mikä puolestaan voi johtaa kyvyttömyyteen sanoittaa ja ilmaista tuntemuksiaan.

 

3. Valehtelu

Valehtelu liittyy nimenomaan ihmisen sosiaaliseen toimintaan. Tosin ihminen voi valehdella myös itselleen joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Ihmisessä on kehittynyt tarkka ”valheenpaljastuskoneisto”, joka yhdistelee ja tulkitsee hienon hienojaa vihjeitä toisten käyttäytymisessä. Ihminen voi tietää subjektiivisesti asian totuudenmukaisuuden mutta voi valehdella muille. Lapsi, samoin kuin aikuinenkin, voi pitää toiveitaan totena ja uskoa haavetodellisuuteensa. Totuuden kaunistelu voi kummuta häpeän pelosta. Myös rangaistuksen pelko houkuttaa kertomaan valkeita valheita. Hyvät ihmissuhteet perustuvat luottamukseen. Siksi on tärkeää, että kanssaihmisen motiivit ja käyttäytyminen ovat ennakoitavissa. Ihmisen tulee jakaa totuudenmukaista tietoa. Luottamus voidaan menettää yhden valheen vuoksi ja voi olla, että petkuttaja ei saa uutta luottamusta rakennettua sitkeästä yrittämisestä huolimatta. Muutaman vuoden ikäisen lapsen on vaikea erottaa totuutta ja satuilua, minkä vuoksi vanhemman tulisi ohjata totuuteen vuorovaikutuksen kautta ja eläytymällä lapsen osaan. Yksioikoinen moite, syyllistäminen, uhkailu tai jopa fyysinen rangaistus johtaa hylkäämisen, yksinäisyyden, häpeän ja epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen sekä itseensä käpertymiseen. Lapsesta voi tulla säikky. Reaktiot ovat korostuneet herkästi syyllistyvällä ja vastuuntuntoisella lapsella. Tilannetta voi edelleen pahentaa nimittely (jakomielitautinen).

Lapsi voi tuntea kyvyttömyyttä olla ajattelematta tai tekemättä asioita, joita vanhemmat ja muut ihmiset eivät hyväksy tai halveksivat. Hän tietää saavansa rangaistuksen, jos kertoo ajatuksensa tai toiset saavat tietoon hänen tekonsa. Lapsen ajatukset ja teot ovat kuitenkin lähtökohtaisesti harmittomia, tavanomaiseen kehitykseen liittyviä, mutta lapsen kannalta äärimmäisen tärkeitä. Rangaistu lapsi ajautuu omiin maailmoihinsa pelokkaana. Hänen kehittymätön abstraktiofunktionsa ei ole kykenevä käsittelemään koettua epäoikeudenmukaisuutta. Yksinäinen, emotionaalisesti orvoksi jäänyt, helposti asettaa orastaville ystävyys- tai seurustelusuhteille liiallisia odotuksia ja suhteen rauetessa hän ajautuu yhä sietämättömämpään yksinäisyyteen.

Lapsi on oppinut rangaistuksella, yksin jättämisellä ja syyttelyllä tai näiden uhalla tuntemaan asioita, joita hän ei saisi tehdä eikä myöskään ajatella tai tuntea. Toisaalta hän on oppinut toisia asioita, joita on luvallista tuntea, ajatella ja tehdä. Hän etsii ulkopuoleltaan sääntöjä ja koettaa sovittaa omat tunteensa, ajatuksensa ja tekonsa niihin. Moni kuppikunta oli se sitten poliittinen tai uskonnollinen kuten körttiläisyys tai lestadiolaisuus, vaati lapsia mukautumaan oppeihinsa ja käyttäytymisnormeihinsa. Iskostettu ja iskostunut auktoriteetin sääntöjen noudattamisen pakko voi jäädä pohjavireeksi kahliten vapaata ja punnitsevaa ajattelua. Jumittavan noudattamisen karistaminen on koetellusti haastavaa työtä eikä voida luvata, että tässä punnertavassa itsekasvatustyössä voidaan täydellisesti onnistua.

 

Epäedullisten kokemusten vaikutuksia joihinkin ihmis- ja maailmankuvan osa-alueisiin

1. Ihmiset ovat pahansuopia

Mitä vahingoittavampi kokemus on ja mitä läheisemmän ihmisen taholta se on tuotettu, sitä varmemmin kokemus tallentuu aivoihin ja vaikuttaa tulevaan havainnointiimme. Vaikutus tapahtuu tiedostamattomasti ja tätä tiedostamatonta osaa tietoisuutemme on haastava saavuttaa. Ihminen (ja myös eläin soveltuvin osin) kehittää herkät ”tuntoaistit” (”antennit”) uhan havaitsemiseksi, väkivallan, aggression, mitätöinnin, halveksunnan, hylkäämisen, yms. alueilla. Havainnot ja tulkinnat siis vinoutuvat kyseisen uhan suuntaan. Toimintamalli jähmettyy käytännössä muuttamattomaksi ja siten kivettää ihmiskuvan. Jos ihminen tietoisesti huomaa herkistyneensä vaikkapa aggression havainnoinnille, hän saattaa päättää havainnoissaan minimoida aggressioon viittaavat piirteet kanssaihmisissä. Tällöin vaarana on, että aggression arvioinnin vaimentaminen ylikorostuu sillä seurauksella, että vaaran signaalit jätetään vaille tarpeellista huomiointia. Traumaattiset kokemukset johtavat joustavan arvioinnin kangistumiseen.

 

2. Väkivaltaisuus - väkivallattomuus

Ruumiillisen väkivallan ongelma jää vaivaamaan väkivallan kokeneen mieltä. Abstrahointikyvyn kehittyessä, tai ilman tietoista abstrahointiprosessia, hän voi löytää väkivallan ongelman ratkaisuksi väkivallan seurausten siirtämisen kanssaihmisten kärsittäväksi; hän voi itse ryhtyä pahoinpitelijäksi. Surullinen ajankohtainen esimerkki on diktaattori Vladimir Putin. Helsingin Sanomien kuukausiliitteen numero 601 (4/22) mukaan Putinin ”Isä ei säästänyt vitsaa. Putin sai selkäsaunan milloin mistäkin syystä. Kerran opettaja vieraili Putinin kotona, koska halusi keskustella pojan huonosta asenteesta koulussa. Isä vastasi: Minkä minä sille voin. Enhän minä voi poikaa henkihieveriin asti kurittaa.” Nykyisin saamme lukea kuinka häikäilemättömästi ja raakalaismaisesti hän nyt kurittaa niin omaa kansaansa kuin Ukrainakin kansaa. Sanat eivät riitä eivätkä kykene kertomaan sitä suunnatonta hätää, kipua ja tuskaa, jonka hän aiheuttaa.

Päinvastainen ratkaisumalli on luopua väkivallasta tyystin. Kristikunnassa on pian kaksi tuhatta vuotta iskostettu Jeesuksen Kristuksen viattomuutta ja alistumista väkivallan edessä. Tällä teollaan Jeesus, isä Jumalan suunnitelman mukaisesti, ottaa päälleen ja lunastaa ei vähempää eikä enempää kuin kaikkien ihmisten synnit. Inhimillisen Jeesuksen kerrotaan kyllä kokeneen, että isä Jumala hylkäsi hänet. Todellisten Jeesuksen Kristuksen seuraajien tulee noudattaa hänen esimerkkiään. Siis väkivalta voitetaan luopumalla väkivallasta. Menemättä pidemmälle väkivallasta ja puolustautumisesta (täydellisestä alistumisesta) luopumisen moninaisiin näkökulmiin, kaltoin kohtelun uhri voi löytää näissä opeissa vastakaikua. Tämä maailma menköön menojaan, kokija siirtyy ikuiseen rauhaan niin kuin Verdin Aidan loppunäytöksessä tunnelmallisesti esitetään. Väkivallattomalle maksetaan palkkio metafyysisissä maailmoissa.

 

3. Totuus

Positiivisin seuraus lapsen valehtelijaksi leimaamisesta (valepukki) ja leimaamisen seuralaisista kuten huomiotta jättämisestä, syyllistämisestä, rankaisemisesta, uhkailusta, määrättyyn ihmiskuvaan tai maailmankuvaan uskomiseen vaatimisesta ja lapsen omien toimien vähättelystä voi olla kaltoin kohdellussa heräävä palava halu totuuteen. Lapsi kokee, että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja että hänen ajatuksiaan ja tekojaan tulkitaan väärin. Hänpä päättääkin olla todellisessa sisimmässään tinkimättömän totuudellinen. Hän alkaa ihmetellä mistä hänen oma (aisti)kokemusmaailmansa kertoo. Hän etsii luontaisesti ihmis- ja maailmankuvajärjestelmää, johon voisi uskoa. Hän etsii järjestystä väärintulkintoihin, ristiriitaisuuksiin ja ahdistavaan kaaokseen. Kaikki tarjolla olevat oppi- ja uskonjärjestelmät osoittautuvat tarkemmassa syynäyksessä ainakin jossakin suhteessa, ja useimmiten monissa suhteissa, rammoiksi, vaillinaisiksi tai virheellisiksi. Varttuessaan hän voi pettyneenä huomata, että on liian usein ja liian pitkäksi aikaa jäänyt tutustumansa opin pauloihin, vaikka on pitkään ymmärtänyt kyseisen opin kiinnittävän huomion joutavan päiväisiin mutta tosiksi esitettyihin asioihin. Kuvitelluista tai virheellisistä faktoista vedetään vääriä johtopäätöksiä. Tapa ja älyllinen laiskuus voivat estää tietoista irtautumista vääriksi koetuista maailman selitysmalleista. Irtautumista voi estää myös rangaistuksen pelko. Hyväksytyksi tuleminen on niin arvokas kokemus, että ihminen voi sietää omien käsityksiensä kanssa ristiriidassa olevia käsityksiä ja tulkintoja kunhan vain itse tulee ihmisenä hyväksytyksi.

Haavoitetun ja yksin jääneen itseavuksi on suositeltu meditaatiota. Alan harjoitusoppaat ja ohjaajat voivat kuitenkin olla varsin pintapuolisia. Meditaatio ymmärtäväisestikin suoritettuna ei aina ole riittävä tai oikea tapa totuuden ja tiedon saamiseksi. Parhaissa harjoituksissa suoritetaan myös asioiden havainnointia sekä erittelyä ja yhdistämistä.  Tärkeässä osassa on kolmannen persoonan näkökulman ottaminen myös omaan kokevaan ja ajattelevaan itseen nähden. Harjoitukset kehittävät itsekuria ja sitkeyttä. Harjoitukset voivat ajoittain lievittää pelkoa, paniikkia, ahdistusta ja tuskaa. Terapeuttisissa harjoituksissa tulisi arvioida itse tekemiään vääriä havaintoja ja tulkintoja etenkin kipeistä ihmissuhdeasioista. (Meditaatiosta ja pelon vähentämisen biologisista mekanismeista, katso Hölzel B. K. et al 2016). Kaltoinkohtelun aiheuttama paniikkitaipumus ei hevin suostu pysymään aloillaan vaan ilman etukäteisilmoitusta voi tupsahtaa paikalle mietiskelyharjoituksissakin haitaten keskittymistä ja analysointia. Ja siinä sitä ollaan kammossa ja kauhussa, mielentyyneys tipotiessään.

Tieteellisen katsantokannan omaksuminen on varmin tie uuden tiedon hankkimiseksi ja totuudenmukaisuuden arvioimiseksi. Tieteessä paneudutaan valittuun tutkimusalan kirjallisuuteen, opetellaan valitun alan tietojen keruutapaa, (matemaattisiin) analyysimenetelmiä ja johtopäätösten tekemistä sekä johtopäätösten luotettavuuden arviointia. Palavasti totuutta etsivä himoaa, käsitykseni mukaan, lopulta tieteen kuningasalaa eli tieteen filosofiaa. Hän voi kyseenalaistaa ajatuskokeilututkimuksen tai reaalitutkimuksen lähtökohdat eli premissit, vaihtaa ne toisiksi, mallintaa uudelleen tietojen keruun ja analytiikan ja sitten tehdä jälleen sama uusin premissein.

 

4. Telepatia

Huomiotta jättäminen, vähättely ja pakottaminen voi johtaa kyvyttömyyteen sanoittaa ja ilmaista tuntemuksiaan niin läheisille kuin kenelle tahansa. Telepatiateorian mukaan ajatukset ja tunteet voivat siirtyvä ihmisten välillä ekstrasensorisesti eli ilman tunnettuja fyysisiä aistinelimiä, joista tärkeimmät ovat kuulo ja näkö. Yksinäisyydessään ja kyvyttömyydessään merkitykselliseen kanssakäymiseen nuori saattaa pyrkiä turvautumaan helpompaan tapaan kommunikoida; hän voisi luottaa mahdollisuuteen havaita toisen ajatukset ja tunteet suoraan ilman välittäviä sanoja ja näköhavaintoja. Vastaavasti muut voisivat havaita hänen sielunsa ja henkensä liikkeet. Telepatiateorian kannattajat väittävät, että telepatiataito on opeteltavissa ja kehiteltävissä oleva taito. Kehittelyharjoituksissa on kuitenkin mitä ilmeisin vaara ajautua mielikuvitusmaailmaan. Realiteetin testauksen tarve voi uhata jäädä huomiotta. Harjoitusten jälkeiseen telepatian onnistumiseen en tässä tutkielmassa paneudu.

 

 

Johtopäätöksiä

En millään muotoa väitä, että esittämieni tapahtumien ja kokemusten syyt sekä niitä seuraavat tulkinnat voisivat olla varmasti tai edes ilmeisesti esittämäni. Ne ovat mahdollisia, intuitiivisesti tosia kertomuksia ihmiselle itselleen. Esittämäni selitettävät tekijät ja selittäjät ovat äärimmäisen monitahoisia ja ilmiöiden monilla eri karkeustasoilla; molekyylitasolta aina psykologiaan, sosiologiaan ja subjektiivisiin kokemuksiin saakka. Yksi asia on kuitenkin varma: ilman oletusarvoista jokaisen ihmisen ehdotonta ja varauksetonta hyväksymistä, peruuttamatonta ihmisarvon tunnustamista sekä empaattisen sosiaalisen vuorovaikutuksen toteuttamista (vähintään ajatuksissa), kaikki pohdiskelut ja johtopäätösten tekemiset ovat turhanpäiväisiä.

Tutkielmani tarkoitus ei ole kuvata monipuolisesti lapsen ja nuoren elämän myönteisiä ja kielteisiä tekijöitä vaan keskittyä tutkielman aiheen mukaisesti niihin epäedullisiin (ympäristö)tekijöihin, jotka todennäköisesti voivat vaikuttaa kuvattuihin ihmiskuvan ja maailmankuvan osiin. Jos lapsi kohtaisi vain kuvattuja epäedullisia tekijöitä, hänen kehittymisensä ja tulevaisuutensa muodostuisi surulliseksi. Tarvitaan monipuolisesti myönteisiä tekijöitä yksilön kehkeytymiseksi omaksi itsenäiseksi toimijaksi. Lapsella on ällistyttävä, suorastaan mykistävä, sisäsyntyinen kyky ja voima imeä ympäristön impulsseista informaatiota, käsitellä informaatiota ja muuttaa se yksilön selviytymistä edistäväksi toiminnaksi.

Ihminen syntyy keskushermostoltaan hyvin kehittymättömänä. Pitkä lapsuus ja nuoruus muovaavat aivoista ympäristöön soveltuvan ja ympäristöään hyväksi käyttävän informaatiokoneiston. Traumaattiset kokemukset tuottavat tunnettuja psykopatologisia tiloja ynnä tapoja informaation käsittelyyn. Ahdistus, pelko, paniikki, pakonomaiset ajatukset ja toiminnat ovat tällaisia. Ne aiheuttavat subjektiivista kärsimystä ja vaikeuttavat sopeutumista ympäristöön ja menestymiseen elämässä. Nämä kokemukset vaikuttavat lapsen ja nuoren ja myös aikuisen ihmisen ihmis- ja maailmankuvan rakentumiseen. Tiloille on löydettävissä selkeät neurobiologiset ja -fysiologiset vastineet.

On ensiarvoisen tärkeää kiinnittää paitsi jokaisen ihmisen myös yhteiskunnan huomio (poliittinen päätöksenteko, valistus, tieteen saavutusten huomioiminen päätöksenteossa) lasten kehitykseen ja sopusuhtaisen kehityksen edesauttamiseen.  Alalla on ilahduttavasti kehitytty viime vuosikymmenien aikana Suomessa ja ainakin useimmissa länsimaissa. 

 

 

Kirjallisuutta

Graeber David and Wengrow David. The Dawn of Everything. A New History of Humanity. Farrar, Straus and Giroux, 120 Broadway, New York. 2021. ISBN 9780374157357.

Hagihara, K.M., Bukalo, O., Zeller, M. et al. Intercalated amygdala clusters orchestrate a switch in fear state. Nature 594, 403–407 (2021). https://www.nature.com/articles/s41586-021-03593-1.

Hölzel, B. K., Brunsch, V., Gard, T., Greve, D. N., Koch, K., Sorg, C., Lazar, S. W., & Milad, M. R. (2016). Mindfulness-Based Stress Reduction, Fear Conditioning, and The Uncinate Fasciculus: A Pilot Study. Frontiers in behavioral neuroscience, 10, 124. https://doi.org/10.3389/fnbeh.2016.00124.  

Van Der Hart O, Nijenhuis E and Steele K. The Haunted Self. Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. W.W. Norton & Company. 2006. ISBN 978-0-393-70401-3.

Van Der Hart O, Nijenhuis E and Steele K. Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Traumaterapiakeskus. 2006. ISBN 978-951-98206-4-4.

 

Kammo ja kammon kaverit luupin alla. - Lapsen pahoinpitelyn vaikuus mielenterveyteen

 (Tämä artikkeli koskee lasten haitallisia kokemuksia ja mielenterveyttä. Allekirjoittaneen muut artikkelit, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)

Kammo ja kammon kaverit luupin alla. - Lapsen kaltoinkohtelun vaikutus mielenterveyteen

"... kun olen maammon tumma lapsi, syntymässä säikähtänyt, näen kauhut kaikkialla, enin ihmisten elossa." (Eino Leino. Tumma)

"Silloin vanha Väinämöinen, kunpa kuuli kuolleheksi, Kullervon kaonneheksi, sanan virkkoi, noin nimesi, "Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama ei tule älyämähän, mieltä miehen ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varrentansa vahvistuisi."" (Kalevala runo 36;346-260)

Kuvaan aluksi pahoinpitelyn ja ruumiillisen kurittamisen kokemusta lapsen kannalta sekä subjektiivista kokemista paniikkikohtauksen aikana. Seuraavaksi käsittelen traumatisoivien kokemusten ja myöhempien psyykkisten ongelmien yhteyden selvittelyä analysoivassa psykoterapiassa, erityisesti torjuttujen muistojen suhteen. Käsittelen myös teoreettisesti syy-seuraus-suhdetta. Siirryn epidemiologisiin löytöihin haitallisten lapsuuskokemusten ja mielenterveysongelmien (kuten paniikkihäiriö, ahdistuneisuus ja pakko-oireinen häiriö) yhteydestä. Seuraavissa osioissa käsittelen ahdistuneisuuden, pelon, ja paniikin hermostollisia vastineita sekä lapsuuden haitallisten kokemusten psykososiaalisia vaikutuksia. Lopuksi tähdennän arvovapaiden ja vain tutkittuun tietoon perustuvien käsitysten ja käytäntöjen hyväksymistä sekä teoriatasolla että haavoitetun ihmisen kohtaamisessa.

Kammo tai paniikki ei ole vain tekninen termi vaan nimenomaan totisinta totta, kaiken tietoisuuden täyttävä omakohtainen perusolemus, josta ei tunnu olevan mitään pakokeinoa. Se on uhka mittaamattomasta, äärettömästä kivusta ja kärsimyksestä. Se on varmuus oman elämän loppumisesta ilman lohtua piinan päättymisestä. Vain kuolema näyttää vapauttavan kärsimyksestä. Toisaalta tiettyjen oppijärjestelmien käsitykset omaksunut kokija ei tässä tilassa kykene lohduttautumaan ajatuksella, että kuolema voisi vapauttaa kärsimyksestä. Analysointimahdollisuus on sulkeutunut pois paniikkikohtauksessa. Ajatus jumittuu, muisti ei toimi, lihakset lamaantuvat. Todellisuus tuntuu muuttuvan, oman itsen kontrolli heikkenee ja valtaa pelko, että kontrolli menee kokonaan ja pelko siitä häpeästä, että toiset huomaavat hänen lamaantuneen tilansa.

Lapsen kurittaminen, ruumiillinen väkivalta ei ole vain isän tai äidin väkivallan kasvatuksellinen tai oikeudellinen toimi. Lapsen kannalta hän on täysin avuton taistelemaan tai pakenemaan lyöntejä, kipua ja tuskaa. Lyönnit vääjäämättömästi vain tulevat vihlomaan ja viiltämään hänen ihoaan. Henkilö, johon hän on ehdoitta luottanut, pettää hänet, saa aikaan pelon kivun ja piinan. Lapsella ei ole kykyä minkäänlaiseen analyysiin. Ei riitä, että joissakin tapauksissa hän tunnistaisi ansaitun syyn väkivaltaan. Kokemustila on kokonaisvaltainen, täysin käsittämätön ja väistämätön. Vihlovat kivut ja kovakouraiset otteet tulevat, eikä niitä voi välttää. Ei ole muuta kuin kipu, hylkääminen ja auttamaton yksinäisyys.

Paniikkikohtaus ja lapsen fyysinen kuritustapahtuma ovat kokijalleen silmiinpistävän yhteneviä. Aivan kuten lapsella ei ole kognitiivista kykyä tapahtuman erittelyyn, myös aikuisen paniikkikohtauksessa älyllinen analyysin mahdollisuus sulkeutuu pois. Käytännössä yksittäisen ihmisen paniikkikohtauksen ja lapsuuden pahoinpitelyn yhteyden muisto on usein pyyhkiytynyt pois. Paniikki elää omaa elämäänsä omassa kuplassaan. Tietoinen tai tiedostamaton, ulkoinen tai mielen sisäinen tekijä laukaisee kohtauksen. Ja kohtausten väli on ahdistusta.

 

Aiheuttaako lapsuuden aikainen pahoinpitely paniikkihäiriön?

Kahden asian välillä vallitseva vastaavuussuhde voi johtua keskinäisestä syy-seuraus-suhteesta siten, että yksisuuntaisesti A aiheuttaa B:n tai B aiheuttaa A:n tai myös siten, että syy-seuraussuhde on kaksisuuntainen eli A aiheuttaa B:n ja B aiheuttaa A:n, mikä johtaa jatkuvaan vuorovaikutukseen, jonka yksi muoto on circulus vitiosus eli noidankehä. A:n arvon kasvaessa B:n arvo voi kasvaa (positiivinen korrelaatio) tai vähetä (negatiivinen korrelaatio). A:n vaikutus B:hen voi välittyä lisätekijän C kautta ja vastaavasti B:n vaikutus A:han voi välittyä lisätekijän D kautta. Vaikka meillä on luontainen taipumus hakea ilmiöistä syy-seuraus-suhteita ja monesti härkäpäisesti pitää kiinni ensimmäisestä mieleen juolahtaneesta tai omaksi koetun viiteryhmän omaksumasta ja hyväksymästä selityksestä, vastaavuudet voivat olla, ja usein ovatkin, tyystin sattumanvaraisia tai syy-seuraus-suhde päinvastainen. Nämä teoreettiset näkökohdat tulee muistaa aihettamme käsiteltäessä.

Psykoanalyysi on paneutunut kaivelemaan lapsuuden tapahtumia ja luomaan tai löytämään loogisesti mahdollisia yhteyksiä lapsuuden tapahtumien ja analyysihetken psyykkisten ongelmien välille. Selvittelyn paljastukset katsotaan edellytyksiksi ongelmista vapautumiselle tai ainakin ongelmien lievittämiselle. Psykoanalyytikkona toimineen ja myöhemmin psykoanalyyttisten teorioiden (mm. arkkityypit, kollektiivinen piilotajunta, oidipuskompleksi kastraation pelko) oikeellisuuden kieltäneen Alice Millerin huomiot ja oivallukset lapsiin, pieniin herkkävaistoisiin olentoihin, kohdistuneen väkivallan merkityksestä myöhemmälle kehitykselle ovat huomionarvoisia. Psykoanalyytikkojen teoriat hänen mukaansa peittävät yhä tiiviimmin ja läpipääsemättömämmin todelliset lapsuuden traumaattiset kokemukset. Jos lähdetään teorioista käsin selittämään lapsuuden tapahtumia, potilas helposti luo mielessään teorian mukaisia tapahtumia, joita ei todellisuudessa ole ollutkaan. Tunnemme tutkitun tiedon perusteella muistin hataruuden ja muovautuvuuden. Valemuistojen muodostuminen on tunnettu vaara menneiden tapahtumien käsittelyssä.

Millerin mukaan kehossa säilyy muisti lapsuuden kauhuista, mutta tämä muisti ei nouse selkeään tietoisuuteen vaan ilmenee psyykkisinä ongelmina. Terapian tehtävänä on tietoisen muistiyhteyden palauttaminen. Teoria tuntuu kuivalta ja valjulta, sehän vain viittaa todellisuuteen. Todellisuus on mitä väkevin ja ihan oleellisinta omaa itseämme, olemassaoloamme. Jos onnistumme torjunnastamme ja selittelyistämme huolimatta elvyttämään muistijäljen, ja vielä persoonallisuutemme kestäisi hajoamatta muiston kauhistavuuden, meillä on mahdollisuus ainakin lievittää pahaa oloamme. Millerin mukaan nöyryytetyksi, halveksutuksi ja aliarvioiduksi tulleet hennot ihmistaimet ajautuvat sisäistettyyn itsehalveksuntaan, tunneilmaisujen estymiseen, sisäänpäin kääntyneisyyteen, yksinäisyyteen, masennukseen, toistamispakkoon, rangaistuksen pelkoon, oman omantunnon pelkoon, pelkoon omista sielunliikkeistä, joita pidetään kiellettyinä ja rikollisina. Kaltoinkohdelluilla on taipumus jatkaa pahoinpitelyä panemalla kanssaihmiset kärsimään itse saamistaan lyönneistä, huippuesimerkkeinä Adolf Hitler ja Nicolae Ceaușescu. Voi hyvin ymmärtää, että he, jotka tajuavat tarpeen lopettaa kärsimysten siirron, tuntevat vastenmielisyyttä väkivaltaviihteeseen, viihteellisiin murhaselvittelyohjelmiin tai ohjelmiin, joiden pääteemana on ilkeily tai kieroilu.

Käsitykseni mukaan oleellisinta Millerin havainnoissa on elimellisen muutoksen, muistijäljen jääminen hermostoomme. Fyysisestä väkivallasta, kivusta, kauhusta, toivottomuudesta, luottamuksen menetyksestä hoivaajaan, väheksynnästä, huomiotta jättämisestä, syyllistämisestä ynnä muusta vastaavasta jää muistijälkiä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta myöhempään kehitykseen. Tietoisuutemme tavoittaa vain häviävän pienen osan hermostomme toiminnasta. Todellisuudessa tietoisuuden ilmeneminen edellyttää aivojen eri osien laaja-alaista parin sekunnin aikaikkunassa tapahtuvaa yhteistoimintaa. Miller pyrkii lähestymään kokemuksellisesti alitajuista hermotoimintaa.

Lapsi-vanhempi-suhde on kokonaisuus, jossa myös lapsen käytös vaikuttaa vanhempaan. Levoton, helposti ärsyyntyvä, huonosti yhteistoimintaan taipuvainen lapsi todennäköisesti aikaansaa vanhemmassa voimakkaampaa ja karkeampaa kontrollointitoimintaa, joka voi johtaa fyysiseen ja henkiseen traumatisointiin. Tällöin traumatisoitumisen alkuperäinen lähde kallistuu enemmän lapseen itseensä. Tällöinkään vanhemman toiminta ei millään muotoa poista vastuuta vanhemmalta. Aikuinen on velvollinen valitsemaan mahdollisimman hienovaraiset kontrollikeinot. Aikuinen on moraalisesti ja oikeudellisesti vastuullinen.

 

Mitä epidemiologia kertoo lapsen kaltoinkohtelun ja psykiatristen sairauksien, erityisesti paniikin, yhteydestä?

Julkaisut tiettyjen lapsuuden haitallisten kokemusten (kuten fyysinen tai seksuaalinen väkivalta) yhteydestä mielenterveyden ongelmiin ovat synkkää luettavaa. Haitalliset lapsuuden aikaiset kokemukset (HLK) voivat olla monenlaisia, ilmetä rajoitetun ajan tai koko lapsuuden, vaihdella laadun ja voimakkuuden suhteen. Useamman tekijän yhteisvaikutus voi olla enemmän kuin osiensa summa ja traumatisoivia kokemuksia voivat hyvittää myönteiset kokemukset. HLK:t ovat moniulotteisia. Tutkimuksissa käytetyt HLK-luokat ovat usein osin päällekkäisiä ja sama kokemus voi sisältää toisen kokemusluokan ominaisuuksia. Uusiseelantilaisessa pitkittäistutkimuksissa (Goodwin RG, et al, 2005) ruumiilliset rangaistukset ja seksuaalinen hyväksikäyttö altistivat myöhemmille paniikkikohtauksille ja paniikkihäiriölle. Pakko-oireisessa häiriössä (OCD) oireiden vaikeus ja depressiivisyys korreloivat lapsuuden aikaiseen kaltoinkohteluun (Ou W, et al. 2021). Koetun lapsuuden aikaisen kaltoinkohtelun voimakkuus yhdistyi OCD:n oireiden vaikeuteen (Boger S, et al. 2020). Yhteys oli erityisen voimakas emotionaaliseen pahoinpitelyyn. Pahoinpideltyjen OCD-oireet olivat pahoinpitelemättömiä vaikeammat ennen hoitoa, hoidon jälkeen ja seurannassa. Lapsuuden aikainen ruumiillinen pahoinpitely on yhteydessä keuhkosairauteen, tupakointiin, ahdistushäiriöihin ja depressioon monien sekoittavien demografisten tekijöiden huomioinnin jälkeenkin (Goodwin RD, et al. 2012). Fyysisellä ja emotionaalisella pahoinpitelyllä ja huomiotta jättämisellä on syysuhteisia yhteyksiä depressiivisyyteen, lääkkeiden käyttöön, itsemurhayrityksiin, sukupuolitauteihin ja riskialttiiseen sukupuolikäyttäytymiseen (Norman RE, et al 2012). Vastikään (Sahle BW, et al. 2021) on julkaistu laaja katsausartikkeli (meta-meta-analyysi) haitallisten lapsuuden aikaisten kokemusten (24 erilaista HLK) yhteydestä yleisiin mielenterveyden häiriöihin ja itsemurha-alttiuteen. Yhteys löydettiin ahdistuneisuushäiriöihin, sisäistämishäiriöihin, depressiivisyyteen ja itsemurha-alttiuteen.

HLK:n ja mielenterveyden häiriöiden yhteyden epidemiologisiin tutkimuksiin liittyy ymmärrettävästi kultaisten tieteellisten metodien puutteellista noudattamista erityisesti tietojen keruun (saatavuuden), mutta myös retrospektiivisuuden, vuoksi. Näistä puutteista huolimatta yhteydet vaikuttavat varsin selkeiltä ja yhdenmukaisilta. Kuitenkin epidemiologisissa tutkimuksissa on voitu selvittää varsin yleispiirteisiä haitallisia osatekijöitä lapsuuden aikajatkumossa ja koetuissa henkisissä tiloissa. Selvittämättä jää kuinka hermosto toteuttaa käsittelyn alla olevat syiden seuraukset. Tosielämässä muuttujia tulee aikajatkumossa niin runsaasti, että kullekin ihmiselle muotoutuu ikioma elämäntaival ja kertomus.

 

Mitä tapahtuu hermotasolla ahdistuksessa, pelossa ja paniikissa?

Halutessamme ymmärtää ahdistusta, pelkoa ja paniikkia aivojen ja elimistön tasolla meillä on oltava teoreettinen kehys, johon tutkimus, havainnot, tulokset ja johtopäätökset asetetaan. Evolutiivisesti on perusteltua jakaa eliön toiminnat halu- ja puolustuskäyttäytymiseen. Yksinkertaisilla eliöillä tavataan elämää ylläpitäviin kohteisiin lähestymistä ja haittaa aiheuttavista kohteista vetäytymistä. Nisäkkäillä halu- ja puolustuskäyttäytyminen on monipuolista ja liittyy pitkälti samankaltaisiin aivorakenteisiin eri lajeilla. Havainnoinnin terävöityminen, huomion suuntaaminen ja toimintaan valmistautuminen ovat hyödyllisiä sekä halu- että puolustuskäyttäytymisyhteyksissä ja ovat riippumattomia eläimen tai ihmisen lähestymis- tai vetäytymissuunnista (Lang PJ, et al. 2013). Artikkelimme aihe koskee puolustusjärjestelmää, jonka jäsentämiseksi Perusini ja Fanselow esittävät (2015) saaliiksi joutumisen uhan teorian (predatory imminence theory), jossa yhdistetään ahdistus, pelko ja paniikki samaan jatkumoon sekä edeltävien tilojen että vastevalintojen osalta. Teoriaa tukee varsin mittava tutkimusaineisto eläimillä ja ihmisillä.

Esitän lyhyesti saaliiksi joutumisen uhan teorian. Kattavampia ja/tai syvemmälle meneviä tieteellisiä artikkeleita löytyy helposti ja runsaasti internetistä (esim. Tovote P, et al. 2015, https://www.frontiersin.org/research-topics/8045/pre-clinical-models-of-ptsd#articles). Puolustautumiskäyttäytymisen ensimmäinen osa on ympäristön tutkiminen mahdollisia vaaroja silmällä pitäen, ennen kuin on kohdattu varsinainen vaara eli saalistaja. Tässä vaiheessa aktivoituu mm. bed nucleus of stria terminalis (BNST), lateral septum, ventral tegmental area ja basolateraalinen amygdala. Ahdistushäiriöissä tämän vaiheen aivoalueiden aktivoituminen ja vaara-arviot ovat ylikorostuneet. Toinen vaihe käynnistyy kun saalistaja on kohdattu. Tällöin medial prefrontal cortex-amygdala-periaquaductal grey (PAG)-hermoverkosto aktivoituu havaittujen ulkoisten tekijöiden tai kuviteltujen vaarojen seurauksena. Tilanteeseen liittyvä tavanomainen käyttäytymismuoto on jähmettyminen. Subjektiivisen kokemisen tasolla pelko kuvaa tätä toista vaihetta. Kun peto hyökkää tai tilanne muuten on käynyt kauhistuttavan väistämättömäksi seuraa kolmas vaihe, jolloin paetaan tai hyökätään. Hermostollinen vastine on aivojen ohjaavan etuosan toiminnan estyminen ja keskiaivojen alueiden kuten dorsolateraalisen PAG:n aktivoituminen. Tämän vaiheen subjektiivinen ilmentymä on paniikki.

Aiheemme kannalta yksi oleellinen neurotieteellinen osa-alue on muistiin painamisen mekanismit ja se paljonko toistoja tarvitaan muistiin painamiseksi. Näyttää siltä muistijälki synapsitasolla (hermosolujen yhteyskohta) voidaan saavuttaa muutaman sekunnin hermoaktivaatiopyrähdyksellä (Villers A, et al. 2012). Muistiin painaminen voi tapahtua paitsi synapsien muovautuvuudella myös synapseista riippumattomalla solunsisäisellä tavalla. Solujen välinen muistin siirto voi tapahtua ncRNA:n (ei-koodaava RNA) avulla. Myös epigeneettinen DNA:n käsittely (DNA metylation) voi tulla kyseeseen (Abraham WC, et al. 2019).

Ahdistuksen, pelon ja paniikin kannalta keskeisiä aivoalueita ovat mantelitumake, jotkin osat aivorungosta, aivojen etuosa, hippocampus, aivosaareke ja BNST. Pelon oppiminen ja sammuttaminen käyttävät osin eri hermoverkkoja (Tovote P et al 2015). Nykyisissä tutkimuksissa päästään tarkastelemaan aivo-alueen sisäisiä (tumakkeiden ala-osien) yhteyksiä ja aivojen eri alueiden ala-alueiden (tumakkeiden alaosien) yhteyksiä yksittäisten hermojen tarkkuudella niin sähköpotentiaalien kuin molekyylienkin tasolla. Mikään yksittäinen alue tai hermosolu tai hermosoluluokka ei vastaa ahdistuksen, pelon tai paniikin kokemuksesta. Tarvitaan monien alueiden, eri hermoluokkien, gliasolujen, välittäjäaineiden ja hormonien yhteistoimintaa. Muovaavina tekijöinä ovat mm. aiemmat kokemukset ja muistista palauttamisen valikoituminen. Traumatisoituminen altistaa herkistyneen puolustuskäyttäytymisen laukeamisen monissa diagnostisissa häiriötiloissa (mm. OCD, PTSD, paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö).

 

Traumaattisten kokemusten vaikutus psykososiaalisella tasolla

Erityisesti ihmisten aiheuttamat traumaattiset tapahtumat altistavat traumaperäiselle stressihäiriölle (PTSD). Vaikutus on vielä syvällekäyvämpi silloin kun kaltoinkohtelija on oma vanhempi. Tällöin turvan lähde on myös vaaran lähde luoden hämminkiä ja sekaannusta lapsen mielessä. Traumatisoiva vanhempi vaikeuttaa lapsen kehittyvää tunnesäätelyä ja kykyä käyttää muiden apua hädän hetkellä. Lapsen kyky tehokkaaseen vuorovaikutukseen sosiaalisessa verkostossa heikkenee. He osoittavat jäykkiä ja tilannekohtaisesti epäasianmukaisia tunneilmaisuja, heikentynyttä emotionaalista itsearviointia, vaikeutta säätää kiihtymystä emotionaalisesti kiihottavissa tilanteissa ja vaikeutta toipua järkytyksistä tai kärsimyksistä. Sellaiset lapset ovat taipuvaisia eristämään itsensä tai vetäytymään ristiriitatilanteissa ja harvemmin aloittavat sosiaalista kanssakäymistä aikuisten ja ikätoverien kanssa. He eivät juuri odota apua vaikeissa tilanteissa ja ovat taipuvaisia arvioimaan toisten tulkinnanvaraiset tai jopa auttavat pyrkimykset vihamielisiksi. Heidän kykynsä liittyä ja hyötyä sosiaalisista verkostoista on heikentynyt. Nämä väittämät eivät ole nojatuolipohdintoihin perustuvia oletuksia vaan perustuvat tieteellisiin tutkimuksiin ja olen ne lainannut Charuvastran ja Cloitren vuoden 2008 review-artikkelista ”Social Bonds and Posttraumatic Stress Disorder”.

Lapsen kaltoinkohtelu ei rajoitu fyysiseen väkivaltaan vaan sen lisäksi siihen voi kuulua syyttely, vähättely, häpeän iskostaminen, huomiotta jättäminen. Tämä kaikki ja pienet osatkin näistä eivät voi olla jättämättä jälkiä omanarvontuntoon ja itsekunnioitukseen. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, tuskin yksikään lapsi ei saisi myös turvaa, suojaa, kannustusta ja muuta myönteistä panosta vanhemmiltaan. Traumat, lohdutukset ja vähemmän tunnelatauksen tapahtumat ovat niin moninaisia lapsuuden kulun aikana, että jokaiselle muodostuu aivan oma tarinansa ja selviytymisstrategiansa ynnä omanlaisensa hermoverkosto synapseineen, molekyylimalleineen, epigeneettisinen muunnoksineen ja aivoaaltomalleineen. Täytyy myös muistaa, että lapsi ei ole vain ”refleksikone”, jota voidaan säätää ulkoapäin, vaan jokaisen yksilön aivot toimivat spontaanisti yhdistäen aisti-informaation itsesyntyisiin aivotoimintoihin, mistä seuraa merkityksen löytäminen ympäristön tapahtumista.

 

Huomioita dualismiin pohjautuvista käsityksistä kauhusta ja sen syistä

Tähän saakka olen käsitellyt nykytieteellisen monistisen mallin mukaisesti lasten kaltoinkohtelun mielenterveydellisiä seurauksia. Monistisella mallilla tarkoitan, että mitattavat ruumiilliset ja kokemukselliset tilat ovat saman asian kaksi eri puolta yksilön toimiessa ympäristössään ja että syyt ynnä seuraukset ovat tutkittavissa näihin aloihin kuuluvilla muuttujilla. Dualistisessa tai pluralistisessa mallissa kokemukselliset tilamme ovat olemassa fyysisestä kehostamme riippumatta. Esimerkiksi teosofisessa mallissa ne ilmenevät hienonhienoaineisten kehojen kautta. Eri kehot vuorovaikuttavat toisiinsa. Opin mukaan elämässämme vallitsee karman ja jälleensyntymisen lait. Ne opettavat, että menneiden elämien pahat teot maksetaan seuraavissa elämissä kärsimyksillä ja hyvät myönteisillä seurauksilla. Siten yksinkertaisimmassa, karsituimmassa muodossaan pätee seuraava: jos tässä elämässä saan vanhemmaltani selkään, olen jossakin edellisessä elämässä konkreettisesti pieksänyt häntä tai tehnyt jotain vastaavaa kauhua aiheuttavaa hänelle. Johtopäätös on selkeä: olen itse syyllinen selkäsaunaani. Lapsuudessa piestyt kärsivät lapsuudessaan ja myöhemmin elämässään moninaisista vaivoista kuten ahdistuksesta, pelosta, paniikista, pakkomielteistä, pakkotoiminnoista, tic-oireista, masennuksesta, arvottomuudesta, yksinäisyydestä jne. He ovat sisäistäneet moitteet ja syyttävät itseään huonommuudestaan milloin minkäkin asian suhteen. He ovat suisidaalisia. Jos he kaiken surkeutensa lisäksi uskovat itse aiheuttaneensa omalla julmuudellaan selkäsaunansa psyykkisine seurauksineen, se voi olla aasin selän taittava viimeinen oljenkorsi hänen kestokyvyssään tai vähintäänkin tuskaa lisäävä taakka. Jotta asian ymmärtäisi paremmin, otetaan konkreettinen esimerkki. Nuori mies ei ole saanut koulutuspaikkaa eikä työtä. Hänen rakkautensa kohde on hylännyt hänet toisen vuoksi. Yksinäisenä ja ahdistuneena hän ei löydä voimavaroja ulospääsyyn ahdingostaan eikä suuntaa elämälleen. Aina paniikki- ja outoudentuntemiskohtauksen lievittyessä häntä painaa itsesyytös, ettei voi päästä irti paniikkikohtauksistaan. Kaiken lisäksi häntä painaa tutkittuun tietoon perustumaton, hänelle vahingollinen, päähänpinttymä, että on oman lapsensa pieksämisen vuoksi syyllinen kohtauksiinsa. Mielestäni on ajattelematonta, uhkarohkeaa ja tuomittavaa lisätä näiden haavoitettujen piinattujen kärsimystä ja ajaa heidät mahdolliseen itsemurhaan. Tältä osin karman lain tulkinta täytyy olla väärä ja vaatii uudelleenarviointia. Pelkkä uhrien kauhujen myötäeläminen ja inhimillisyys vaatii, että tämä ei voi olla oikein. Empatian laki on ensisijainen ja kaikki, mikä sotii sitä vastaan, on väärin. Vain jos meillä on kylliksi voimavoroja, voimme suhtautua vastoinkäymisiimme (myös tässä yhteydessä tarkoittamallamme tavalla itse aiheuttamiksi luokittelemiimme) kylmän viileästi ja kärsiä ynnä toimia toiveikkaasti eettisesti oikeaksi katsomallamme tavalla. 

Kristinuskon ja ruusuristiläisyyden piirissä katsotaan epäoikeudenmukaisen kohtelun kokeneen velvollisuutena olevan anteeksianto. Millerin mukaan traumaattista tekoa ei tule antaa anteeksi. Anteeksiannon vaatiminen estää pahoinpitelyn psyykkisen käsittelyn ja kokemuksesta vapautumisen. Käsitän Millerin tarkoittavan anteeksiannolla hyväksymistä. Siis pahoinpitely ei ole hyväksyttävissä ja on tuomittava. Tähän tulkintaan oletan helposti myönnyttävän. Toinen puoli anteeksiannossa on tietoinen tosiasian toteaminen ja päätös, että antaa asian olla, eikä emotionaalisesti (ja oikeudellisesti) hae hyvitystä jälkikäteen. Tällöin emotionaalinen side asiaan katkeaa ja epäoikeudenmukaisuuden kärsinyt voi jatkaa elämäänsä ja toimiaan vapautuneena. Tähän eivät kuitenkaan lopu asian kaikki ulottuvuudet. Aivoihin on jäänyt poispyyhkimättömät rakenteelliset ja toiminnalliset jäljet, jotka vääjäämättä vaikuttavat ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen. Ne vaikuttavat tiedottomasti eikä tietoisuus niihin yllä, vaikka voi jossain määrin vaikuttaa. Kammo ja sen kaverit kauhu, ahdistu, pelko, pakkoliikkeet ja pakkoajatukset pulpahtavat esiin milloin missäkin. Tässä mielessä anteeksiannon tahto- ja päätöstoimi eivät sittenkään ole enää vallassamme. Jälleensyntymisen ja karman lakien mukaan voidaan selittää, että uusissa ruumiillistuksissa yllä mainitut esteet voitetaan. Näin voidaan väittää. Väitteen tueksi kuitenkin tarvitaan tieteellistä näyttöä.

 

Loppupäätelmä

Lasten ruumiillinen rankaisu on länsimaisissa demokratioissa lailla kielletty ja on viimeisinä vuosikymmeninä vähentynyt (Pinter S. 2012). Myös asenteet välivaltaa kohtaan ovat jyrkentyneet. Ainakin parin sukupolven aikainen sananlaskun ”joka vitsaa säästää, hän lastaan vihaa” vihjaava toimintaohje on traumatisoinut jo tarpeeksi. Lasten traumatisoivien kokemusten vaikutukset aivojen rakenteeseen (Brooks SJ, et al. 2015) ja toimintaan ovat kiistattomasti osoitetut, samoin subjektiiviset kärsimykset ja kielteiset vaikutukset sosiaaliseen käyttäytymiseen. Terapiaa ei tässä artikkelissa käsitellä, mutta haluan mainita joitakin yleisiä periaatteita.

Mieleltään järkkynyttä ihmistä tulee lähestyä kunnioituksella, sympatialla, empatialla ja asiallisesti. Tulee varoa lisäämästä hänen taakkaansa ja ymmärtää hänen heikentynyttä kykyään käsitellä joustavasti tilaansa. Hänen kykynsä on heikentynyt mentaalisen asenteen muuttamisessa, tietojensa täydentämisessä ja työmuistissa pitämisessään sekä automaattisten vasteiden ennakoivassa hillitsemisessä. Näiden mentaalisen joustavuuden tilojen suhteen hän on taantunut ainakin akuuteimmissa vaiheissaan. Tulee ehdottomasti välttää tutkittuun tietoon perustumattomia oletuksia, väittämiä sekä viitteellisiä tai lausumattomia vihjailuita vaikeaan tilaan johtavista syistä, joita erilaiset ismit ja opit tarjoavat. Nämä väittämät voivat olla ratkaisevan tuhoavia hänelle. Tarvitaan avointa ja luottamuksellista yhteyttä, minkä puutteesta hän on varmastikin kärsinyt. Näiden yleisten ehtojen lisäksi auttajalta edellytetään monipuolista tietoa ja kokemusta. Mikäli nämä edellytykset eivät täyty lievimmässä tapauksessa avuton jää ilman apua ja pahimmassa tapauksessa autettava joutuu yhä sekavampaan tilaan ja on vaarassa aiheuttaa itselleen peruuttamatonta vahinkoa.

 

Viitteet

Abraham WC, Jones OD and Glanzman DL. Is plasticity of synapses the mechanism of long-term memory storage?. npj Sci. Learn. 4, 9 (2019). https://doi.org/10.1038/s41539-019-0048-y.

Boger S, Ehring T, Berberich G, Werner GG. Impact of childhood maltreatment on obsessive-compulsive disorder symptom severity and treatment outcome. Eur J Psychotraumatol. 2020 Jun 8;11(1):1753942. doi: 10.1080/20008198.2020.1753942. PMID: 33488994; PMCID: PMC7803079.

Brooks SJ, Naidoo V, Roos A, Fouché JP, Lochner C, Stein DJ. Early-life adversity and orbitofrontal and cerebellar volumes in adults with obsessive-compulsive disorder: voxel-based morphometry study. Br J Psychiatry. 2016 Jan;208(1):34-41. doi: 10.1192/bjp.bp.114.162610. Epub 2015 Sep 3. PMID: 26338992.

Charuvastra A and Cloitre M. Social Bonds and Posttraumatic Stress Disorder. Annu Rev Psychol. 2008 ; 59: 301–328. doi:10.1146/annurev.psych.58.110405.085650.

GOODWIN, R. D., FERGUSSON, D. M., & JOHN HORWOOD, L. (2005). Childhood abuse and familial violence and the risk of panic attacks and panic disorder in young adulthood. Psychological Medicine, 35(6), 881–890. doi:10.1017/s0033291704003265. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/15997608/

Goodwin RD, Wamboldt FS. Childhood physical abuse and respiratory disease in the community: the role of mental health and cigarette smoking. Nicotine Tob Res. 2012;14(1):91-97. doi:10.1093/ntr/ntr126

Lang PJ, Bradley MM. Appetitive and Defensive Motivation: Goal-Directed or Goal-Determined?. Emot Rev. 2013;5(3):230-234. doi:10.1177/1754073913477511

Lang PJ, McTeague LM. The anxiety disorder spectrum: fear imagery, physiological reactivity, and differential diagnosis. Anxiety Stress Coping. 2009;22(1):5-25. doi:10.1080/10615800802478247

Miller Alice. Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo – Helsinki – Juva. 1986. ISBN 951-0-11911-3.

Miller, Alice. Murra vaikenemisen muuri. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo – Helsinki – Juva. 1991. ISBN 951-0-16981-1.

Norman RE, Byambaa M, De R, Butchart A, Scott J, Vos T. The long-term health consequences of child physical abuse, emotional abuse, and neglect: a systematic review and meta-analysis. PLoS Med. 2012;9(11):e1001349. doi: 10.1371/journal.pmed.1001349. Epub 2012 Nov 27. PMID: 23209385; PMCID: PMC3507962.

Ou W, Li Z, Zheng Q, Chen W, Liu J, Liu B, Zhang Y. Association Between Childhood Maltreatment and Symptoms of Obsessive-Compulsive Disorder: A Meta-Analysis. Front Psychiatry. 2021 Jan 20;11:612586. doi: 10.3389/fpsyt.2020.612586. PMID: 33551875; PMCID: PMC7854900.

Perusini JN, Fanselow MS. Neurobehavioral perspectives on the distinction between fear and anxiety. Learn Mem. 2015 Aug 18;22(9):417-25. doi: 10.1101/lm.039180.115. PMID: 26286652; PMCID: PMC4561408.

Pinker, Steven. The Better Angles of Our Nature. A History of Violence and Humanity. Benguin Books 2012. ISBN 978-0-141-03464-5.

Sahle, B.W., Reavley, N.J., Li, W. et al. The association between adverse childhood experiences and common mental disorders and suicidality: an umbrella review of systematic reviews and meta-analyses. Eur Child Adolesc Psychiatry (2021). https://doi.org/10.1007/s00787-021-01745-2

Tovote, P., Fadok, J. & Lüthi, A. Neuronal circuits for fear and anxiety. Nat Rev Neurosci 16, 317–331 (2015). https://doi.org/10.1038/nrn3945

Villers A, Godaux E, Ris L. Long-lasting LTP requires neither repeated trains for its induction nor protein synthesis for its development. PLoS One. 2012;7(7):e40823. doi:10.1371/journal.pone.0040823

Surun pyyhit silmistäni pois

 (Allekirjoittaneen muut artikkelit, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)

Surun pyyhit silmistäni pois

 

Suomalaisten syviä tunteita sanoittanut Vexi Salmi on mennyt Manan majoille syyskuussa kaksituhattakaksikymmentä. Tuolloin luin uutisista minulle aiemmin tuntemattoman tosiasian, että hän on tehnyt sanat Kirkan yhteen rakastetuimmista lauluista: ”Surun pyyhit silmistäni pois”.  Sanoitusta lukiessani tulin ihmetelleeksi kuinka monet parhaat sanoitukset ja runot ovat monimerkityksellisiä, antavat aiheen monille tulkinnoille. Ehkä siinä piilee salaisuus niiden suosioon. Eläytymiskyky vahvistaa tulkinnoista riippumatta sanojen merkitystä.

Ensimmäinen mielleyhtymäni oli V. A. Koskenniemen ”Yksin oot sinä ihminen”-runon säe ”ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut”. Todellisuus on häipyvää unikuvaa. Rakas ihminen on lähellä, mutta tunneyhteyttä et saa, lämpö häipyy hämärään, jäät yksin yön tummaan tyhjyyteen. Vain unessa, ei todellisuudessa, lähimmäisesi pyyhkii kyyneleesi, antaa uskon elämään. Aika on harhaa. Uni, oma kuvittelusi on iäistä totta.

Aivan yhtä hyvin tekstin sanoman voi kuvitella myönteiseksi vakaumukseksi rakkaasi antamasta turvasta ja uskosta tulevaan. Hän on lähelläsi ja tulee aina uudelleen vaikka on välillä poissa. Pieni hymy riittää uskosi palauttamiseksi. Lämpö tulee uudelleen ja uudelleen, ikuisesti.

Yhdistettynä kaiken nielevä yksinäisyys yhtäältä ja haltioitunut usko ja toivo läheisyydestä ja yhteisyydestä toisaalta kiteyttävät osuvasti ihmisen osan, olemassaolon tunteen peruuttamattoman epävarmuuden ja epävakauden.

 

Surun pyyhit silmistäni 

Unen harso piirteet luo ja hämärtää.
Olet siinä hetken, lämpö hämyyn jää.
Sua tahdon turhaan tuntein koskettaa.
Jää yön tumma tyhjyys, lämpö katoaa.
Tule vielä kerran, aamu sarastaa.
Anna mulle voimaa kestää tulevaa.
Jätä vielä päivään lämpö tämän yön,
Että jaksan jälleen kestää arjen työn.

Aa-a, aa-a, aa-a
Aa-a, aa-a, aa-a
Aa-a, aa-a, aa-a
Aa-a, aa-a, aa-a

Sä surun pyyhit silmistäni pois,
Kuin totta olla kaunis uni vois.
Mä kesken kiireen hellän hymyn nään,
Vain siksi vielä uskon elämään.
Aa-a, aa-a, aa-a.

Sanat tunnen, vaikken niitä kuulekkaan
Sanot mulle varmaan, usko tulevaan
Sillä kaikki säilyy aina ennallaan
On vain aika harhaa, vielä tavataan

Aa-a, aa-a, aa-a

 

Karman laki

(Allekirjoittaneen muut artikkelit, tutkielmat, tutkimukset ja pienoisromaani Quo vadis - ad existere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)

Karman laki teosofiassa ja ruusuristiläisyydessä

 

”Me, jotka kutsumme itseämme teosofeiksi ja uskomme, että ihminen on jälleensyntyvä olento ja että karman laki ohjaa kaikkea maailmassa, me ymmärrämme, että ei ole mitään ulkokohtaista pahaa.” (Pekka Ervast: Jeesuksen salakoulu ja kaikki kirjat-tiedoto s. 1433).

 

Ihminen on kyltymättömän tiedonnälkäinen (1) ja etsii säännönmukaisuuksia kaikesta käytettävissään olevasta informaatiosta yllätysten suuruuden vähentämiseksi (2). Elämän kovuuden keskellä etsitään elämän hallinnan keinoja ja selityksiä onnekkaille tai onnettomille kokemuksille. Yksi ihmiselämää kokonaisuudessaan jäsentävä käsitejärjestelmä on jälleensyntyminen ja eettiselle pohjalle rakentuva tekojen seuraamusvaikutus, karman laki. Esittelen lyhyesti opin kehitystä, levinneisyyttä ja peruspilareita. Käsittelen karman lain päämäärää, elämän avautumista korkeammassa minässä. Siirryn karman lain oikeellisuuden arviointiin ja lopuksi painotan omakohtaisen tutkimuksen ja informoinnin tärkeyttä.

 

Karman lain käsitteiden synnystä ja päämäärästä

Ensimmäiset kirjalliset tiedot Karman laista löytyvät Upanishadeista. Brihadaranyaka Upanishadissa kerrotaan, että ihminen tulee hyväksi hyvistä teoista ja pahaksi pahoista teoista (3). Karmaoppiin erottamattomasti liitetty jälleensyntyminen on esitetty Katha Upanishadissa (4,5). Edellinen on peräisin noin 700-luvulta eKr. ja jälkimmäinen viimeistään ensimmäisten buddhalaisten kirjoitusten ajoilta. Karman lain käsitteet ovat kehittyneet hindulaisuuden, jainismin ja buddhalaisuuden piirissä. Nykyään karman lakia opettavat hinduismi, buddhalaisuus, jainismi, sikhismi, sintolaisuus, taoismi ja Falung Kong. Myös ISIS:n vainoamat jisidit uskovat jälleensyntymiseen ja asteittaiseen puhdistumiseen (6). Platon esittää karman lain mukaisia käsityksiä myyteissään. Ruusuristiläisyyden ja teosofian mukaan koko ilmennyt maailma on syysuhteen (karman lain) alainen (7). Tämä tarkoittaa, että karman laki on muodostunut viimeistään ilmenneen maailman kanssa ja on erottamattomasti yhtyneenä ilmenneeseen maailmaan. Persoonallinen ihminen on elämänsä ja elämiensä välisen ajan karman lain sitoma. Hänen päämääränsä on kehittyä yksilönä korkeamman minän ilmentäjäksi ja samalla haihduttaa itsekeskeinen persoonallisuus. Kun ihminen ilmentää vain korkeampaa itseä (atma, buddhi ja ylempi manas) ei enää synny uutta negatiivista karmaa; vain positiivista karmaa, joka toteutuu tulevaisuudessa uusissa, ilmeisen hämärästi kuvattavissa olevissa olosuhteissa. Näiden uusien, ”ylempien” olomuotojen selvittely ja pohdinta eivät kuulu tämän artikkelin piiriin. Kuitenkin ilmeisesti nämäkin maailmat ovat syy-seuraus-suhteellisesti sidottuja karman lakiin.

 

Mikä on korkeampi minä?

Korkeampi minä käsittää ylemmät älytasot, buddhisen tason ja aatmisen tason. Ylemmät älytasot ilmenevät abstraktissa ajattelussa ja korkeaan etiikkaan liittyvässä logiikassa. Buddhinen olemassaolo on myönteistä, hyvätahtoista myötäelämistä, onnellista ja autuaallista tunnetta sekä rakkauden ja auttamisen hyvää tekevää tuntemusta ja ensisijaisuuden oivaltamista ja painottamista. Aatminen taso koskee tahtoa. Oikea tahto tarkoittaa jumalallisen rakkauden eli antamisen hyväksymistä. Tahdon vapaus on siis vain sen välillä hyväksyykö jumalallisen antamisen (rakkauden) vai eikö. Korkeamman minän tarkka ja yksityiskohtainen kuvaaminen ei ole aivan yksinkertaista siten, että myös tulisi ilmi miten se eroaa olemassaolon ja ihmisen muista ilmentymistä eri tasoilla. Tästä kuvaamisen vaikeaselkoisuudesta käy esimerkkinä I. K. Taimnin kirja ”Itsen löytäminen” (8). Meditaatiossa voidaan käsitteellisesti ja kokemuksellisesti irtautua alemmasta persoonallisesta minästä ja antaa korkeamman minän käsitteellisen ja kokemuksellisen tiedostamisen ilmetä tajunnassa. Mietiskelyn tuloksena voimme sitten toteuttaa oivallustamme käytännön elämässä.

 

Karman lain perusperiaatteita

Karman lain kolme peruspylvästä ovat etiikka, jälleensyntyminen ja syysuhteisuus. Karman laki voidaan tulkita juridisena automaationa; ei tarvita ulkopuolista juristia määräämään rangaistusta vaan oman toiminnan intentio ja tulos määräävät palkinnon tai rangaistuksen. Jos aiheutat toiselle kärsimystä, tulet itse kärsimään ja vastaavasti jos tuotat toiselle iloa, tulet itse saamaan iloa. Teosofian tulkitsemana karman laki ei toimi yksinomaan seurausetikan mukaisesti vaan myös toiminnan tarkoitus on seurausta aiheuttava syy. Hyvää tarkoittava teko ei aina tekijästä riippumattomista syistä saa aikaan kohdehenkilölle hyvää. Perustana karman laille on perusihmisen, ”jumalallisen kipinän”, monadin, pysyvyys ja monadin inkarnoituminen yhä uudelleen monadiin yhtyneen persoonallisuuden luoman karman mukaisesti. Karman seuraus voidaan kokea joko tässä elämässä tai seuraavissa. Teosofian mukaan ihminen syntyy ihmiseksi eikä voi uudelleensyntyä vaikkapa eläimeksi. Vapautuminen uudelleensyntymien pyörästä tapahtuu polttamalla huono karma loppuun ja luomalla hyvää karmaa. Täten elämän päämäärä on opetella elämään eettisesti korkeatasoista elämää. Vaikka karma liittyy yksilön eettiseen elämään, se voidaan katsoa myös olemassaolon perusominaisuuden ja päämäärän toteuttamisen mekanismiksi. Nimittäin jumalallisuuden perusolemus on rakkaus antamisen muodossa ja karman laki on mekanismi, joka lopputuloksena johtaa tähän jumalalliseen päämäärään ja olotilaan.

 

Onko karman laki totta?

Yksittäisen ihmisen näkökulmasta periaate ”paha saa palkkansa” vastaa intuitiivisesti yleisesti hyväksyttyä oikeuden tajua. Karman opin oletukset etiikan olemuksesta, toimimisesta ja jälleensyntymästä voidaan perustellusti asettaa kyseenalaisiksi. Myös teleologinen maailman- ja ihmiskäsitys ovat ristiriidassa nykyisen tieteellisen paradigman kanssa. Jotta ilmiön selitys, tässä tapauksessa karman laki tai sen osatekijä, olisi tieteellinen teoria, tulisi se voida todistaa tieteellisin menetelmin toistetuissa kokeissa. Selittävyyden lisäksi teorian tulisi olla ennustava. Testattavuus ja testien kontrolloitu toistettavuus ovat äärimmäisen vaikeasti toteutettavissa tai mahdottomia toteuttaa karman lain suhteen eikä allekirjoittaneella ole tiedossa yhtään tutkimusta, joka täyttäisi nämä vaatimukset. Ihmiselämä on ainutkertainen ja täten yksittäistä tekoa ei voida toistaa täysin samanlaisissa olosuhteissa. Toki yksilö ja eri yksilöt voivat toistuvasti tehdä eettisesti samanlaisen teon. Jotta teoria olisi yleistettävissä, tarvitaan vähintään muutaman ihmisen otos. Teosofisen käsityksen mukaan kukin monadi säilyttää kaiken tiedon kaikista jälleensyntymisistään ja on olemassa datakeskus nimeltä akaasiset aikakirjat, johon kaikki maailman tieto on tallennettu ja jonka tiedostoihin monadilla on pääsy. Ongelmana on löytää seuraus ja löytää oikea yksilö jossakin seuraavassa elämässä. Täytyy myös määritellä millainen eettisesti hyvä tai paha teko on ja mitä ominaisuuksia seurauksen tulee täyttää.

Yllä olevan mukaan karman lain tai jonkin sen osatekijän osoittaminen tieteelliseksi teoriaksi kohtaa ylitsepääsemättömiä ongelmia. Reinkarnaation puolesta puhuvat yksityiskohdin oikeiksi varmennetut lasten kertomukset edellisen elämän tapahtumat. Näiden tutkimusten analysointi ei kuulu tämän artikkelin piiriin.  Karman lakia käsittelevä kirjallisuus on monen kirjava. Osa kirjallisuudesta on puhtaasti mielikuvituksellisia tarinoita ja romaaneja, osassa pohdiskellaan mahdollisia tai ilmeisiä mekanismeja karman toiminnasta. Jotkut kirjoittajat väittävät selostuksiaan ehdottoman toisiksi, kun taas toiset pienentävät varmuusastetta. Toiset väittävät tiedon lähteeksi ylifyysisiä olentoja tai akaasisia aikakirjoja, toiset huomauttavat väittämiensä oleva oletuksia, omia luomuksiaan tai kirjallisiin lähteisiin nojautuvia.

 

Omakohtaisen tutkimisen ja informoinnin tähdentäminen

Teosofian ja ruusuristiläisyyden oleellinen osa on oman, eettisen, henkilökohtaisen tiedon tien kulkemisen opastaminen. Käytännöllisen ja meditatiivisen työn tuloksena luvataan tiedon avautuminen henkisistä tasoista mukaan lukien karman laki. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa, julkisen esittämisen ja esittäytymisen maailmassa, toivoisi näkevän tien kulkijoiden kertomuksia ja analyyseja omakohtaisista kokemuksista. Valitettavasti mm. Rudolf Steiner ja Pekka Ervast käskevät pitämään omat meditaation tulokset omina tietoinaan. He ovat toivottavasti tarkoittaneet epäasiallista sensaatiohakuista ja omilla saavutuksillaan ylvästelevää tai rehvastelevaa esittämistä. Omien tulosten esittely ja analyysi lisää asiallisen tiedon määrää ja antaa mahdollisuuden laajempaan ja tarkempaan analyysiin. Ei tule kaihtaa opin kannalta ristiriitaisia tuloksia. Opillisten erehdysten mahdollisuus tulee tunnustaa; maailma muuttuu ja sen mukana opillinen ymmärrys voi muuttua.

 

Viitteet

1. Bor Daniel. The Ravenous Brain. How the New Science of Consciousness Explains Our Insatiable Search for Meaning. Basic Books, 2012. ISBN 978-0-465-02047-8.

2. Pfaff, Donald. Brain Arousal and Information Theory. Neural and Genetic Mechanisms. Harvaed University Press, 2006. ISBN 0-674-01920-2.

3. https://en.wikipedia.org/wiki/Brihadaranyaka_Upanishad

4. (https://en.wikipedia.org/wiki/Katha_Upanishad

5. https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/02666030.1988.9628366

6. https://www.bbc.com/news/blogs-magazine-monitor-28686607

7. Ervast, Pekka. Oletko teosofi? (Pekka Evastin kaikki kirjat-tiedoston sivu 2463).

8. Taimni I. K. Itsen löytäminen. Itsen löytämisen ja toteuttamisen ongelma okkultismin valossa. Teosofinen seura ry. Jysäskylä, Oy Keskisuomalainen, 1972.

 

Aivot sielun istuimena

(Allekirjoittaneen muut artikkelit, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)

 

Aivot sielun istuimena

 

René Descartes piti käpylisäkettä sielun ja kehon kohtauspaikkana, vuorovaikutuskohtana eli sielun istuimena. Vieläkö tämä toteamus on pätevä vai onko aika muuttaa sitä? Sielun vastine neurotieteellisessä tutkimuksessa on lähinnä tietoisuus tai tajunta, joita käytän synonyymisesti. Tässä artikkelissa tarkoitan sielulla ihmisen tajuntaa eli subjektiivista kokemuksellista tunnetta olemassa olosta ynnä tämän kokemuksen sisältöä. Poikkeuksen muodostaa artikkelin metafyysinen osa, jossa sielulla tarkoitetaan teosofista käsitystä persoonallisesta minästä erotuksena korkeammasta minästä, jota nimitetään hengeksi. Aluksi käsittelen aivojen materiaalista puolta eli soluja ja niiden yhteenliittymiä sekä aivoalueita biokemialliselta ja neurofysiologiselta kannalta. Sitten siirryn tutkimusstrategioihin ja -tuloksiin tajunnan hermostollisista vastaavuuksista, joissa hermoverkot ovat keskeisessä asemassa. Käsittelen aivoja myös informaatioteoreettisesta näkökulmasta.

Aivot ja tajunta eivät ole tyhjiössä vaikka kokemuksellisesti voimme tuntea tyhjyyden vailla kiinnekohtia ympäröivään fyysiseen, sosiaaliseen tai kuvitteelliseen maailmaan. Aivot ovat jatkuvassa yhteydessä omaan kehoon ja kehon ulkopuoliseen maailmaan ynnä, neurotieteellisen käsityksen mukaan, muodostavat sisäisiä vastaavuuksia aivojen ulkopuolisesta maailmasta. Vastaavuudet ovat materiaalisella tasolla aivojen sähköistä ja biokemiallista toimintaa, subjektiivisella tasolla tajuntaa. Seuraavassa osassa tarkastelen sielun ja hengen tasoja niin kuin ne esitetään teosofiassa. Lopuksi siirryn ”kovaan ongelmaan” kokemuksellisuuden ja aineen suhteesta ja sitä millä tavoin ja millä biologisen systeemin tasoilla tietoisuuden (sielun tai hengen) voitaisiin teoreettisesti olettaa vaikuttavan aivoihin.

 

Aivot – biokemiaa, soluja ja soluverkkoja

Tämän alaotsikon alla kerron joitakin neurotieteellisiä yksityiskohtia aivoista. Asiaan perehtymättömältä ne saattavat tuntua vaikeasti aukeavilta. Jos tämä osio tuntuu liian vaikealta, lukija voi siirtyä seuraavaan alaotsikkoon. Suosittelen kuitenkin urheaa ja sinnikästä paneutumista, sillä pohjatiedot auttavat ymmärtämään artikkelin pääajatusta tajunnan ja aivojen yhteydestä.

Ihmisen keskimäärin 1,2 – 1,4 kilogramman aivot sisältävät arviolta 80 - 90 miljardia hermosolua ja saman verran muita soluja, jotka ovat pääosin gliasoluja. Kullakin aivojen hermosolulla arvioidaan olevan keskimäärin 7 000 kemiallista yhtymäkohtaa eli synapsia toisiin hermosoluihin. Täten synapsien lukumäärä nousee 100 – 500 biljoonaan. Hermosolujen ja synapsien lukumäärä on tärkeä, koska aivojen informaation käsittelyssä sähköimpulssin välittyminen kemiallisessa synapsissa on muotoiltavissa ja on ei-lineaarinen. Kemiallisessa synapsissa informaatio kulkee noin 0,5 millisekunnissa. Hermosolujen välillä on myös sähköisiä synapseja (gap junction), jotka ovat vähemmän muunneltavissa ja helpottavat soluja toimimaan yhtäaikaisesti.

Hermosolut ovat yhteydessä toisiinsa paikallisesti ja eri aivoalueiden välillä ja muodostavat silmukoita. Käyttäytymisemme, ajattelumme ja tajuntamme ovat yhteydessä näiden silmukoiden toimintaan. Aivojen toiminta on solukalvopotentiaalin muutoksia ja informaation kulkua näissä silmukoissa. Mitä tulee toiminnan aikaikkunaan, niin suurissa myelinisoituneissa heromosolujen viejähaarakkeissa (aksoneissa) sähköimpulssi kulkee kymmeniä metrejä sekunnissa, kemiallinen synapsi vaatii puoli millisekuntia informaation kulkuun lävitseen. Hermosilmukat toimivat millisekuntien – satojen millisekuntien aikahaarukassa.

Tämän artikkelin aiheen kannalta oleellisimmat biokemialliset hermosolujen molekyylitason toiminnot liittyvät informaation kulkuun solusta toiseen eli synapsien toimintaan. Hermoimpulssi eli solukalvopotentiaalin muutos siirtyy biokemiallisten prosessien välityksellä toisen solun kalvopotentiaalin muutokseksi. Prosessiin kuuluvat solukalvon ionikanavat natriumin, kaliumin ja kalsiumin siirtymisineen ionikanavien kautta, hermojen välittäjäaineet (synteesi, varastointi solurakkuloissa (vesicle), erittyminen synapsirakoon, kiinnittyminen vastaanottajamolekyyliin (receptor) vastaanottajahermosolun kalvolla, irtoaminen reseptorista ja välittäjäaineen poistaminen hermoraosta) ja vastaanottajahermosolun ionikanavien aktivaatio. Tapahtumaketju liittyy monimutkaisin biokemiallisin reaktioin geenien aktivaatioon, uusien proteiinien synteesiin ja viime kädessä nämä tapahtumat ilmenevät mm. muistina. Välittäjäaineita tunnetaan liuta erilaisia. Kunkin aivoalueen solut tuottavat alueelle ominaista välittäjäainettaan. Yleisin kiihottava välittäjäaine on glutamaatti ja estävä gamma-aminovoihappo (GABA).

Aivot saavat alkunsa sikiön kehityksen aikana epiteelisolukerroksesta, joka kaareutuu putkeksi ja suun puoleinen pää kehittyy aivojen eri alueiksi. Alinna ovat ydinjatkos ja aivorunko, jossa sijaitsevat tumakkeet säätelevät itsenäisesti peruselintoimintoja kuten hengitystä ja verenkiertoa. Ylempänä sijaitsevat talamus ja hypotalamus. Talamus on väliasema aistisignaaleille. Hypotalamus säätelee elintärkeitä toimintoja kuten syömistä ja juomista. Se myös välittää ylempien aivoalueiden ilmentämiä tunnetiloja fysiologisiksi muutoksiksi elimistössämme kuten pelon ja jännityksen laukaisema vapina, kalpeus ja sydämen tykytys. Seuraavaksi ylempi taso on limbinen systeemi, joka on oleellisessa osassa emootioiden kuten kipu, pelko, raivo ja mielihyvä ilmenemisessä. Limbinen järjestelmä on lajinkehityksellisesti vanha; se on kehittynyt jo matelijoilla, jonka vuoksi tätä aluetta on kutsuttu matelijoiden aivoiksi. Limbinen systeemi on laajalti yhteydessä aivokuoreen. Esimerkiksi Lain (2019) mukaan takaraivo-päälaki-ohimolohkojen aistimuksiin liittyvä aivokuori lähettää informaation suodatettavaksi talamukseen, josta  impulssit siirtyvät aivosaarekkeeseen yhdistettäviksi ja siitä edelleen otsalohkoon kognitiivista prosessointia varten ja limbiseen järjestelmään, jossa ns. primitiivivasteet muodostuvat. Aivokuorella sijaitsevat eri aistinlaatujen ensisijaiset ja porrastetut vastaavuusalueet sekä yhdistävät keskukset samoin kuin liikekeskukset ja suunnitteluun tarvittavat otsalohkojen alueet.

 

Tietoisuuden hermostolliset vastineet

Subjektiivinen tietoisuus kuuluu käsitteellisesti eri luokkaan kuin objektiiviset, mitattavissa olevat aivojen fyysiset toiminnot. Ennen hermoston mittausmenetelmien kehitystä tietoisuutta tutkittiin introspektiolla. Käsitykset koetun minän ulkopuolisesta maailmasta perustuivat subjektiivisiin tuntemuksiin ja omiin tai muiden esittämiin arveluihin tai totuuskäsitteisiin.

Jotta jokin hermostollinen tila voisi todistetusti vastata tietoisuutta, tulisi voida luoda tietoisuuden hermostollisen vasteen tila ja henkilön tulisi tällöin kokea ko. tuntemus ja vastaavasti, jos häivytämme tämän hermostollisen tilan, henkilöltä tulisi hävitä ko. kokemus. Täten tietoisuutta voidaan ajatella hermostollisena tilana, vaikka se käsitteellisesti eroaa siitä. Tällainen tila on neurotieteellisen käsityksen mukaan hyvin dynaaminen muuntuen tilasta toiseen sekunnin murto-osassa ja edellyttää pitkälle yhdistynyttä biologista aivohermoverkostoa. Yhdistyneisyyden tapa voi olla synkroninen, samalla taajuudella tapahtuva sähköimpulssien eteneminen. Aivoalueiden välinen gammasynkronia on havaittu mm. meditaation muokkaamassa tarkkaavaisuuden säätelyssä (Katyal S. 2020) ja tietoisessa havaitsemisessa (Muller L, et al. 2018).

Käyn seuraavassa lyhyesti läpi Ginsburgin ja Jablonkan (2019) esittämät seitsemän tietoisuuden kriteeriä, jotka kukin erikseen ovat välttämättömiä kriteereitä tajunnalle ja yhdessä ovat riittävät. Kriteerit sisältävät subjektiivisia psykologisia sekä neurobiologisia määritteitä. 1. Tietoisuus edellyttää laaja-alaista toimintaa aivoissa ja informaation tavoitettavuutta. 2. Tietoinen kokemus on yhdistynyt ja erotettavissa muista kokemuksista. 3. Tietoisen kokemuksen muodostumisessa hermosolujen, hermosoluyhteyksien ja hermosoluverkkojen valinta on keskeistä. Hermostollisesti ja käyttäytymisen puolesta tietoisuus on muovautuva. Oppiminen, muisti ja tarkkaavaisuus liittyvät tietoisuuteen. 4. Tietoisuus on jostakin asiasta. Se on viittaava eli intentionaalinen. 5. Tietoisuuden ja hermoverkkojen edestakaisen tai silmukkamaisen toiminnan on kestettävä jonkin aikaa. 6. Tietoisuuteen liittyy arvoja, tunteita ja päämääriä. 7. Tietoisuuteen liittyy tunne itsestä, toimijasta ja kehollisuudesta.

Tajunnan kannalta erityisen tärkeitä ovat aivojen takaosan (parieto-occipito-temporaalinen) ”kuuma alue” (Koch C. 2016) ja vireyttä säätelevät mekanismit kuten aivorungosta lähtevä nouseva verkkomainen aktivoiva systeemi (ascending reticular activating system, ARAS) (Pfaff D. 2006). Talamuksen laitaosien ja aivojen kuorikerroksen syvien osien aktiivisuus on yhteydessä tajunnan tasoon mutta myös pinnallisempien kuorikerroksen osien yhteistoiminta on oleellista tajunnalle (Redingbaugh MJ et al. 2020). Kehon ulkoisiin ärsykkeisiin perustuva tietoinen toiminta välittyy hermoverkon useiden alahermoverkkojen kautta. Hermoverkot ovat osin yhteisiä, vaihtuvat tehtävään liittyen kymmenien tai satojen millisekuntien välein ja hermoverkkojen toiminnalliset yhteydet kattavat vain osan mahdollisista anatomisista yhteyksistä (Brovelli A et al. 2017). Tietoisuudelle oleellista näyttää olevan erityisten, määriteltyjen hermoverkkojen vuoroittainen toiminta (Huang Z et al. 2020). Tietoinen havaitseminen liittyy yhdistävien aivokuorialueiden aktiivisuuden lisäksi ensisijaisten aivokuorten aktiivisuuteen viitaten hermoverkkojen takaisinsyöttöön; kuultu ääni aktivoi myös ensisijaisen näköalueen ja ensisijaisen tuntoalueen (Sanchez G et al.  2020).

 

Tietoisuuden tutkimuksen ja ymmärtämisen reunaehtoja neurotieteessä

Neurotiede on biologinen tiede, joka hyväksyy evoluution ja sen mekanismit (perinnöllisyys, geneettinen muuntelu ja luonnon valinta) syinä kunkin eliön tämänhetkiselle perintöainekselle ja ilmiasulle. Evoluutio on ”järjetön” eli se ei tee suunnitelmia ja luo optimaalista rakennetta tai toimintamallia yksilölle. Se vain valitsee kuhunkin ympäristön lokeroon yksilön, joka omaa sopivimman muuntelun tuloksen seurauksena syntyneen ilmiasun.  Eliöiden välillä vallitsee kilpailu: syö tai tule syödyksi. Tähän kilpailuun ei liity mikään moraalista arviointia, se vain on olemassa oleva tosiasia. Eliöiden välillä vallitsee kilpavarustelu puolustuksen ja hyökkäyksen osalta. Monipuolinen informaation kerääminen eri aistein, informaation käsittely hermostossa ja tilanteiden ennakointi sekä edistynyt motoriikka edistävät energian hankintaa, elossa pysymistä ja suvun jatkamista. Eliö kokonaisuutena, mutta myös aivot omana kokonaisuutena muodostavat itsesäätyvän systeemin ympäristössään. Aivot ymmärretään näistä lähtökohdista käsin.

Evoluution näkökulmasta aivoja ei ole luotu, vaan parhaiten elossa säilymistä edistävä rakenne on säilynyt ja sen päälle on kehittynyt uusia rakenteita entisten päälle. Tällä hermoston rakenteen kehityksellä ei ole itsenäistä kehityshistoriaa, vaan rakenne on kehkeytynyt yhdessä monipuolistuvan ja tarkentuvan aistielinkehityksen ynnä liikuntaelimistön kehityksen kanssa. Aistit, hermosto ja liikuntaelimistö ovat ne rakenteet, joiden kautta toteutuu eliön käyttäytyminen omassa ympäristössään. Elin- ja solutasolla edellytetään hermoston ylläpitämiseksi mm. verenkierto ja gliasolut aineenvaihduntaan tarvittavien molekyylien kuljettamiseksi. Käyttäytymisen ymmärtämisen ongelmaksi muodostuu äärimmäisen monipuolinen informaation työstäminen, pitkäaikaisen ja lyhytaikaisen muistin selvittely mieleen painamisineen ja mielestä palauttamisineen, eri aistimodaliteettien informaation integraation mekanismit ja toimintojen organisointi hetkestä toiseen millisekuntien toimintaikkunoissa (frame rate). Ymmärtämistä ei tee helpommaksi subjektiivisten kokemusten yhdistyminen näihin toimintoihin samanaikaisesti, ennakoiden tai jälkikäteen muistin varassa työmuistissa puntaroiden.

 

Informaation käsittely

Emme voi kiistää, etteikö eliö toimisi ympäristössään reaktiivisesti tai ennakoivasti  ja etteikö se oppisi uusia käyttäytymistapoja aiemmista vuorovaikutuksistaan. Hermosolujen sähköimpulssit muodostavat raakadatan aivoille. Impulssien satunnaisesta kohinasta täytyy erottaa säännönmukaisuuksia eli informaatiota. Aivojen lajikehityksellisesti muodostunut rakenne on lähtökohta informaation käsittelylle. Tämän rakenteen päälle tai paremminkin sisään alkuperäistä rakennetta muuttaen muodostuu jatkuvasti uudistuva rakenne, jossa sähkökemiallinen olotila (state) toteutuu. Tämä alati muuttuva olotila edustaa aivojen ulkopuolista aluetta ja samalla muodostaa lähtökohdan eliön omalle toiminnalle, jonka tulokset ennakoidaan ja toteutuneen toiminnan tulokset puolestaan muodostavat uuden sisään tulevan informaation. Tämä kaikki tapahtuu hermoimpulssiviidakossa. Impulssit siirtyvät solusta toiseen synapsien välityksellä. Solu vastaanottaa hermoimpulsseja useista toisista soluista. Synapsia samoin kuin hermosolua voidaan pitää muuntimena (activation function) informaation välityksessä. Solu voi sammuttaa impulssin etenemisen tai toimia muuntimena epälineaarisesti riippuen mm. tuovien samanaikaisesti aktiivien synapsien toiminnasta ja lukumäärästä.

Hermosto vähentää informaation määrää edetessään periferiasta keskukseen päin. Esimerkiksi silmän verkkokalvo vähentää valosta saamansa bittimäärän satakertaisesti miljardista bitistä sekunnissa kymmeneen miljoonaan bittiin sekunnissa, joka määrä kulkee noin miljoonaa hermosäiettä sisältävässä näköhermossa. Motoriseksi suoritukseksi muuntamisessa informaation määrä suorastaan romahtaa: aivot tuottavat noin biljoona (10¹²) kaikki-tai-ei-mitään hermoimpulssipiikkiä sekunnissa ja voivat saada kirjoittamisen liikesuorituksena aikaan 10 bittiä sekunnissa (Koch 2019, s 133). Äkkiseltään aivojen käsittelemän informaation määrä tuntuu tyrmäävältä. Kuitenkin aivot toimivat vaikeasti käsitettävällä superkapasiteetilla joka sekunti koko valveilla olomme ajan ja myös nukkuessamme.

Koska aivojen informaation käsittely on äärimmäisen moniulotteista, tutkimuksissa pyritään mm. tutkimusteknisistä ja laskennallisista syistä redusoimaan ulottuvuudet vain muutamaan tekijään, jotka kuvaisivat mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti vaikkapa kognitiivisia toimintoja. Tässä tilanteessa on selvä, että tulokset eivät selitä tutkittavaa ilmiötä täydellisesti.

Aivot eivät etsi tieteilijän tavoin matemaattisia malleja tai pyri selittämään ympäristöään. Ne oppivat tarkemmin määrittelemättömällä tavalla ympäristön rakenteen toimiakseen asianmukaisesti tarkoitusperiensä (homeostaasi, tunne tai harkittu päätös) saavuttamiseksi. Uudet havainnot toiminnan tuloksista tarkistavat ovatko tarkoitusperät saavutettu ja millaisia mahdollisia uusia toimia tarvitaan. Havaintojen työstäminen ja havaintomallien tallentaminen ja muistista palauttaminen tapahtuvat pitkälti samoja hermorakenteita käyttäen. Toimintojen suunnitteluun tarvitaan myös muistiin painetun mieleen palauttamista. Lukuisat eri aistimodaliteettien integroidut mallit tallentuvat muistiin ja niitä voidaan verrata tulevaan informaatioon. Tämä vertaaminen tapahtuu aivokuorihierarkian eri tasoilla aina alinta hierarkian tasoa myöten (Albers AM. ym 2013).

Yksi näkökulma tarkastella aivojen informaation käsittelyä on tarkastella vastaavuuksia keinotekoisiin hermoverkkoihin. Niiden kehittämiseen on saatu inspiraatiota aikamme eräästä merkittävimmistä neurotieteen löydöksistä, nimittäin aistininformaation hierarkkisesta käsittelystä aivojen eri osissa. (Katso mm. Rao ja Ballard 1999.) Keinotekoiset aivoverkot toteuttavat osin aivojen kaltaista tietojen käsittelyä verrattomasti aivoja vähemmillä muokattavissa olevilla parametreilla (synapsi ja solu). Kuitenkin tulokset ovat vakuuttavia esimerkiksi kasvojen tunnistuksessa ja kielen käsittelyssä (Hasson et al. 2020), jossa miljoonilla esimerkeillä optimoidaan miljoonia parametreja (node activation function) eli opetetaan monitasoinen keinotekoinen hermoverkko havaitsemaan säännönmukaisuuksia ja suorittamaan valittu tehtävä. Aivoilla on käytössään yli sata biljoonaa muokattavissa olevaa synapsia. Jos katsomme vaikkapa ihmisvauvan alinomaa haparoivia käsiä hamuamassa suuhun vietävää, huomamme yrityksiä eli informaation työstämistä tapahtuvan lukemattomat kerrat vuorokaudessa. Niin vain vauva muutamassa kuukaudessa oppii yhdistämään havainnot ja monimutkaiset liikkeet ja pian hallitsee jopa peukalon ja etusormen pinsettiotteen. Vauva muodostaa lukuisten yritysten avulla aivoverkkomallin, jonka miljoonia tai miljardeja toiminnallisia yksityiskohtia ei voi kuvitella voitavan tutkia millään käytössä olevalla (ja tulevalla) tutkimuslaitteistolla. Aivoverkkomalli ei edusta objektiivista aivojen ulkopuolista maailmaa, vaan on ainoastaan yksilön kokemukseen (keräämään tietoon) perustuva, hetkestä hetkeen muuttuva arviolaskelma yksilöstä ja maailmasta nimenomaisesti näiden suhteen näkökulmasta. Tämä arviolaskelma on eri asia kuin matemaattiset ja loogiset mallit ja laskelmat, jotka suoritetaan ihmisen kognitiivisen kyvykkyyden avulla.

 

Teosofinen käsitys ihmisen eri tasoista                                          

Teosofiassa fyysisen ruumiin käsitetään olevan erillinen henkisestä ruumiista. Menemättä pidemmälle teosofisten kirjoittajien esityksiin voidaan mainita yleistäen, että henkisiä ruumiita on useita (kukin omalla olemassaolon tasollaan) ja ne eroavat toisistaan mm. henkisen aineen hienojakoisuuden mukaan. Fyysisellä keholla ja ylimaallisella hengellä on oma, toisistaan eroava evoluutionsa. Fyysiseen kehoon katsotaan kuuluvan myös eetterikeho, joka ilmentää mm. sukupuolisuutta, tapoja ja tottumuksia. Ihmisen sielu eli alempi minä koostuu persoonallisista tunteista ja ajattelun tasoista. Persoonallinen sielu on kuolevainen. Henki eli ylempi minä on muodostunut ylimmän älytason hienojakoisesta ylifyysisestä aineesta sekä buddhisesta ja aatmisesta aineesta. Ylempi minä säilyy inkarnaatiosta toiseen (http://media.pekkaervast.net/books_files/Pekka_Ervast_vastaa_kysymyksiin.pdf s. 131-132). Olemassaolo näillä eri tasoilla koetaan subjektiivisina tietoisuustiloina. Tietoisuustilojen sisältö kertoo sen, millä henkisellä tasolla kokija milloinkin on.

 

Johtopäätöksiä

Yllä olevasta voimme päätellä, että voimme unohtaa Descartesin esityksen käpylisäkkeestä sielun istuimena ja katsoa aivojen kokonaisuutena sopivan paremmin tähän tehtävään. Jos olemme vakuuttuneita ylimaallisesta olemassaolosta ja sen vaikutuksesta kehoomme tai vain haluamme pitää ylimaallista vaikuttavaa tekijää yhtenä selitysmahdollisuutena käyttäytymisellemme tai tietoiselle olemassaolollemme, tulisi meidän kyetä selvittämään millä tavoin henki on vuorovaikutuksissa tuntemiimme molekyyli-, solu- ja hermoverkkotason tapahtumiin. Missä vaiheessa tai vaiheissa dualismin ylimaallinen sielu-henki vaikuttaa meihin kehollisina olentoina ja eritoten aivoihimme? Kuinka olisi molekyylitaso kuten hermojen välittäjäaine dopamiini tai dopamiinin synteesi levodopasta dekarboksylaatiolla? Vai sopisiko paremmin yksittäinen atomi tai elektroni tai tuma tai solu kokonaisuutena. Olisiko hermosilmukan impulssitaajuus sopiva tai aivojen otsalohko? Mitä pidemmälle menemme mikrotasolla, sitä suuremmaksi muodostuu vaikuttajan yksittäisten päätösten määrä. Päädymme nopeasti biljoonaan tai triljoonaan päätökseen sekunnissa.  Onko päätösten lukumäärällä jokin yläraja? Matemaattisesti ylärajaa ei tarvitse olla – suurennetaan vain potenssilukua. Vaikuttaako tällainen suurentaminen järkevältä?

Ajatellaan vaikka käymistä ruokakaupassa. Vaikuttaako sielu-henki vain päätökseen ruokakaupassa käymisestä ja ostoslistan laatimisesta ja jääkö muu toiminta luonnon tehtäväksi itsesäätyvän systeemin automaationa kunkin yksilön mikro- ja makrotasolla? Jos sielu-henki vaikuttaa vain päätökseen kaupassa käynnistä, silloin se ei ole vastuullinen matkalla tapahtuneesta liikenneraivokohtauksestaan. Tällöin vastuullinen on itsenäisesti toimiva kehokoneisto. Voiko automaatiokone olla vastuussa? Selitykseksi voisi ottaa eetteriruumiin. Eetteriruumis on tapojen, tottumusten ja taipumusten tyyssija. Ruusuristiläisyyden mukaan tietoinen ihminen eli henki-sielu on vastuussa niiden kehittämisestä ja täten henki-sielu on välillisesti vastuussa fyysisen kehon edesottamuksista. Vastaavasti raudanlujaa determinismiä kannattaneet varhaiset stoalaiset katsoivat voivansa muuttaa syy-seuraussuhdetta vapaan tahdon avulla ja täten pitivät ihmistä vastuullisina omista ajatuksistaan, sanoistaan ja teoistaan.

Milloin päätöksen teko tapahtuu? Silloinko kun teemme tietoisen päätöksen? Näin ei näytä olevan asian laita, vaan päätös tapahtuu suuruusluokassa 10 mikrosekuntia ennen tietoista päätöstämme (Koenig-Robert R & Pearson J. 2019). Vaikka tutkimustulosta on kritisoitu, se on filosofisesti perustavanlaatuinen. Teosofiselta kannalta katsoen korkeampi minä vaikuttaa aivoihimme päätöksenteon esitietoisessa vaiheessa. Tietoisessa päivätajunnassa emme ole tietoisia korkeamman minän toiminnasta vaan se vaikuttaa meihin persoonallisen minän tietoisuuden ulkopuolella. Kun tietoisuutemme on yhtä korkeamman minän tietoisuuden kanssa, voimme tietää korkeamman minän vaikutuksen aivoihimme. Tässä selitysmallissa jää ratkaisematta ongelma siitä, mihin kohtiin ja miten fyysisiin aivoihin vaikutetaan.

Tietoinen kuvittelu todennetusti vaikuttaa aivojen toimintaan. Aivojen ensisijaiselta näkökuorikerrokselta (V1) voidaan lukea mitä henkilö kuvittelee mielessään (Naselaris T. et al. 2015). Toki HD-näytön resoluutioon ei päästä ja V1-aivokuori on vasta ensimmäinen työstämisalue, joka ei vielä ilmennä kuvia sellaisina kuin ne näemme. Tulos kuitenkin osoittaa, että subjektiivinen tietoinen oma tahto vaikuttaa objektiivisesti tutkittuna aivojen toimintaan ja vielä siten, että kyetään tunnistamaan mielikuvan sisältö. Tutkimustulos on merkittävä, mutta ei selitä sitä, mistä tietoisuus tulee. Tulos ei kerro onko tahto ja tietoisuus itsenäisesti olemassa olevia vai ilmenevätkö ne ainoastaan itsesäätyvissä aivojen hermoverkoissa.

Ratkaisun löytäminen henki-keho-ongelmaan on vaikea.  Onko tässä esitetty tietoisuus-keho-ongelman lähestymistapa sittenkään mielekäs? Löytyisikö kuitenkin jokin muu näkökulma, jossa ”homunculus koneessa” voisi säilyttää olemassaolonsa, eikä sitä hylättäisi niin kuin neurotieteessä tehdään? Yksilö voi katsoa itselleen ensisijaiseksi kulttuurisidonnaisen merkityskokemuksensa. Voisiko meditaation jalostama tietoisuus kertoa jostakin muusta kuin omasta kehollisesta itsestä? Meditaatiossa voimme liikkua tietoisuuden raja-alueilla. Subjektiivinen tuntemus olemassaolosta on vakuuttava eikä tämä tuntemus kaipaa mitään, mikä olisi edellytys tälle tuntemukselle. Se ei kaipaa hermoverkkoja mutta ei myöskään metafyysisiä olomuotoja. Mielen sisällön tyhjentävä meditaatio voi tuoda mukanaan sisältöä tietoisuudellemme kuten meditaation harrastaja voi vakuuttaa.  Omalta kohdaltani olen selostanut sisällön ja havaintojen ilmaantumista kahdessa artikkelissa: ”Jooga niin kuin olen sen ymmärtänyt ja kokenut” ja  ”Mistä aistikokemus kertoo? – Kokemuksia antroposofisesta tiedon tiestä” (https://tapiojoensuu2.blogspot.com/2019/04/jooga-niin-kuin-olen-ymmartanyt-ja.html ja https://tapiojoensuu2.blogspot.com/2019/04/mista-aistikokemus-kertoo-kokemuksia.html). Mutta jos haluamme luotettavaa ulkomaailmaa koskevaa sisältöä tietoisuudellemme, tarvitsemme tarkkoja havaintoja. Esimerkiksi paljon kärsimystä, toivottomuutta, vammautumista ja kuolemaa aiheuttavia vitsauksia, kuten isorokkoa, ei olisi voitu selättää ilman tarkkoja huomioita, että lehmien kanssa tekemisissä olevat ja lehmärokkoon sairastuneet eivät sairastuneet isorokkoon tai että ruttoon sairastuminen oli asuinalueesta riippuvainen.

Artikkelissani esitetyt neurotieteelliset tarkastelukannat ovat pääpiirteissään yleisesti hyväksyttyjä nykyisessä vertaisarvioidussa tieteellisessä kirjallisuudessa. Tällaisia ovat evoluutio, yksilö itsesäätyvänä systeeminä ympäristössään ja informaation käsittely. Lisäksi tajunnan selitysmallit asetetaan materialistiselle pohjalle. Useat tutkijat hyväksyvät ajatuksen, että tajunta ja aivojen biofysiologia kuuluvat eri tietokategorioihin ja, että aivojen biofysiologialla on tajunnallinen vastine. Tutkimukset suunnitellaan näistä lähtökohdista käsin ja tutkimustulokset ovat edellytysten mukaiset.  Tällöin on vaikea löytää löydöksille lähtökohdista poikkeava selitysmalli.  Aivot voidaan periaatteessa purkaa molekyyli- ja atomitasolle eikä kuitenkaan voida ymmärtää näistä osista käsin mitä aivot kokonaisuudessaan tekevät tai kuinka tajunta ilmenee (siinä tapauksessa, että sen katsotaan saavan alkunsa aivoista). Osat eivät sinällään selitä, mitä aivot tekevät. Tarvitaan perusosien ja osakokonaisuuksien yhdistelyä ja yhdistelmien toiminnan lainalaisuuksien löytämistä, jotta ymmärrettäisiin kuinka aivokoneisto toimii. Materialistinen neurotieteellinen perusolettamus on, että tajunta syntyy osien toimintojen monimutkaisten yhdistymisten seurauksena faasimuunnoksena tai emergenttinä ominaisuutena (mitä semanttista ilmaisumuotoa halutaankaan käyttää). Mikäli olen ymmärtänyt oikein, matemaatikot kutsuvat ilmiötä haaraumaksi (bifurcation), jossa selitettävän ilmiön parametrien vaihdellessa tapahtuu riippuvassa muuttujassa (muuttujan virrassa) laadullisia muutoksia (Strogatz S. 2015 s. 45). Tällaisia toiminnan haarautumia voi olettaa tapahtuvan todennäköisemmin ihmisen kuin rotan aivokuorella koska ihmisen aivokuoren hermosolut omaavat biofyysisiä ja laskennallisia etuja verrattuna rotan aivokuoren soluihin (Eyal G et al. 2018). Teosofia kallistuu Leibnizin kannalle, että materiaalinen koneisto ei selitä havaintojamme eikä tajuntaamme (https://www.iep.utm.edu/lei-mind/), vaan selitykseksi tarvitaan aineeton (tai yliaineellinen) monadi.

 

Viitteet

Albers AM, Kok P, Toni I, Dijkerman C & de Lange FP. Shared Representations for Working Memory and Mental Imagery in Early Visual Cortex. Current Bology. 5 August. 23;15: 1427-1431. 2013. https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0960982213006908

Brovelli A, Badier JM, Bonini F, Bartolomei F, Coulon O  Auzias G. Dynamic Reconfigutation of Visuomotor-Related Functional Connectivity Networks. J Neurosci. Jan 25;37(4):839-853. 2017. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6597020/

Eyal G, Verhoog M B, Testa-Silva G, Dietcher Y, Benavides-Piccione, DeFelipe J, de Kock C P J, Mansvelder H D and Segev I. Human Cortical Pyramidal Neurons: From Spines to Spikes via Models. Front. Cell. Neurosci. 29 June 2018. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6034553/

Ginsburg Simona and Jablonka Eva. The Evolution of the Sensitive Soul. Learning and the Origins of Consciousness. Cambridge, MA : MIT Press, 2019. ISBN 9780262039307.

Hasson U, Nastase SA & Goldstein A. Direct Fit to Nature: An Evolutionary Perspective on Biological and Artificial Neural Networks. Neuron, February 5, 105: 416-434. 2020. https://www.biorxiv.org/content/10.1101/764258v3.full

Huang Z,  Zhang J, Wu J, Mashour GA & Hudetz AG. Temporal circuit of macroscale dynamic brain activity supports human consciousness. Sci Adv. 2020;6:eaaz0087. 11 March 2020. https://advances.sciencemag.org/content/6/11/eaaz0087

Katyal S. The neural correlates of non-judgmental and present-centred perception. PsyArXiv Preprints. 6 Feb 2020. https://psyarxiv.com/zpxuv/

Koch C, Massimini M, Boly M & Tononi G. Neural correlates of consciousness: progress and problems. Nature Reviews Neuroscience. May 17:307-321. 2016. https://puredhamma.net/wp-content/uploads/Neural-correlates-of-consciousness-Koch-et-al-2016.pdf

Koch C. The Feeling of Life Itself. Why Consciousness is Widespread but Can´t Be Computed. Massachusetts Institute of Technology. 2019. ISBN: 978-0-262-04281-9.

Koeing-Robert R & Pearson J. Decoding the contents and strength of imagery before volitional engagement. Scientic Report 9, Article number: 3504. 2019. shttps://www.nature.com/articles/s41598-019-39813-y?fbclid=IwAR29feWsCUxne0kI-VqBPkjZXpkxG58VgDBeEu9n7OvXsCqcX2OKEvVjgmY

Lai CH. Fear Network Model in Panic Disorder: The Past and the Future. Psychiatry Investig. Jan;16(1):16-26. 2019. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6354036/.

Muller L, Rolston JD, Fox NP, Knowlton R, Rao VR & Chang EF. Direct electrical stimulation of human cortex evokes high gamma activity that predicts conscious somatosensory perceprion. J Neural Eng 15(2):026015. Apr 2018. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/29160232.

Naselaris T, Olman CA, Stansbury DE, Ugurbil K & Gallant JL. A voxel-wise encoding model for early visual areas decodes mental images of remembered scenes. Neuroimage 105:215-228. Jan 15, 2015. https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1053811914008428?via%3Dihub.

Pfaff D. Brain Arousal and Information Theory: Neural and Genetic Mechanisms. Harvard University Press. 2006. ISBN 0-674-01920-2.

Redingbaugh MJ, Phillips JM, Kambi SA, Mohanta S, Andryk S, Dooley GL AfresiabinM, Raz A & Saalmann YB. Thalamus Modulates Consciousness via Layer-Spesific Control of Cortex. Neuron, February 12, 2020. https://doi.org/10.1016/j.neuron.2020.01.005.

Rao RP & Ballard DH.  Predictive coding in the visual cortex: a functional interpretation of some extra-classical receptive-field effects. Nat Neurosci Jan;2(1): 79-87. 1999. https://www.cs.utexas.edu/users/dana/nn.pdf

Sanchez G, Hartmann T, Fuscà M, Demarchi G & Weisz N. Decoding across sensory modalities reveals common supramodal signatures of Conscious perception. March 17, 2020.  https://www.pnas.org/content/early/2020/03/16/1912584117

Strogatz SH. Nonlinear Dynamics and Chaos. With Applications to Physics, Biology, Chemistry, and Engineering. Westview Press. 2015. ISBN 978-0-8133-4910-7.

https://tapiojoensuu2.blogspot.com/2019/04/jooga-niin-kuin-olen-ymmartanyt-ja.html

https://tapiojoensuu2.blogspot.com/2019/04/mista-aistikokemus-kertoo-kokemuksia.html