(Tämä artikkeli koskee lasten kokemaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja niiden vaikutusta ihmiskuvaan ja maailmankuvaan. Allekirjoittaneen muut artikkelit, esseet, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä.)

Miten traumaattiset kokemukset vaikuttavat ihmiskuvaan ja maailmankuvaan?

 

”Pahinta on opettaa lasta menetelmillä, jotka perustuvat pelkoon, voimaan ja auktoriteettiin, sillä silloin avoimuus ja luottamus tuhoutuvat. Niillä saavutetaan vain vääränlaista alistuneisuutta.”

– Albert Einstein

 

 

Alkusanat

Ihmisen subjektiiviset elämänkokemukset vaikuttavat käyttäytymiseen ja aivojen rakenteeseen sekä toimintaan. Tässä artikkelissa käsittelen ensin aivojen kehitystä ja mukautumista. Sitten siirryn kuvaamaan yksilön kokemia uhkatekijöitä ja niiden vaikutusta aivoihin taistele-pakene-puolustuskäyttäytymisen aivorakenteissa. Seuraavaksi käsittelen rankaisua ja valehtelua. Sitten siirryn traumaattisista kokemuksista selviytymisen strategioihin. Käsittelen psyykkistä joustavuutta, väkivallattomuuteen ja totuuteen pyrkimystä sekä telepatiaa; ihmis- ja maailmankuvan muovautumista traumaattisten kokemusten seurauksena.

Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat (Matt. 9: 12) tai sairaiksi itsensä tuntevat. Eikä ihmisen tarvitse olla sairas tunteakseen epämiellyttäviä tuntemuksia kuten ahdistusta, kärsimystä tai piinaa. Oli ihminen sitten, käsitteen mukaan, sairas tai terve, hänen on tunnettava tarvetta olotilansa parantamiseen, jotta häntä voisi auttaa. Tämä tutkielma on tarkoitettu hänelle, joka tuntee tarvetta ymmärtää ihmiskuvan ja maailmankuvan muovautumista sekä kärsimystä ja etsiä parannusta ahdinkoon ja epäselvyyteen.

Esitän ajatukseni yksittäisenä, haavoittuvana ihmisenä, sellaisena, jollainen jokainen meistä on. Hankkimani sekä saamani lääkärin koulutus ja toiminta neljäkymmentä vuotta lääkärinä eivät ole voineet olla vaikuttamatta arviointeihini. En ole hankkinut terapeutin tai erityisesti traumaterapeutin nimellistä pätevyyttä. Käsityksiini ovat kuitenkin vaikuttaneet erityisesti kaksi perustavanlaatuista traumaterapiaan liittyvää perusoivallusta. Nämä ovat ensinnäkin persoonallisuuden rakenteellinen hajoaminen (dissosiaatio) ja vakaumus traumakokemuksen aiheuttamasta pitkäaikaisesta, jopa pysyvästä, rakenteellisesta vauriosta aivoihin. Ilman näitä kahta peruskäsitettä ei voi tehdä selkoa traumakokemusten aikaansaamasta kaoottiseksi koetusta maailmasta. Samoin kuin biologista elämää ei voi ymmärtää ilman evoluutioteoriaa, samoin traumakokemusta ja sen seurauksia ei voi ymmärtää ilman persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota sekä elimellisiä, rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia hermostossa. Tässä esityksessä jätän metafysiikan vähemmälle huomiolle.

 

Johdanto

Jokaisen elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Toiset meistä voivat kokea lamaannuttavaa ahdistusta, yksinäisyyden autiutta, kelvottomuutta, loukkuun ahdistetun kauhua tai pakonomaisia ajatuksia, liikkeitä ja liikesarjoja, sietämätöntä syyllisyyttä ja häpeää, joka saa kokijansa tuntemaan pakottavaa tarvetta painua maan rakoon. Nämä tilat toistuvat, tulevat tutuiksi, tupsahtavat vierailulle ilman kutsua eivätkä käskystä poistu vaan viipyvät ja poistuvat vasta kun sattuvat itse päättämään. Ne saapuvat, nämä vanhat tuttavat, kuka milloinkin ja usein mitä sopimattomimpaan aikaan. Heille asetetut porttikiellot eivät auta. Vierailujen syiden selvittämiseksi on tarpeellista tehdä opintomatka vieraitten omille maille, vieraitten syntysijoille, tutustua olosuhteisiin heidän kotonaan. Excursion päämääränä on auttaa näitä vieraita pysymään kotiorren alla tai, vielä paremmin, estää uusien vieraiden syntymä kokonaan.

Excursionistin ei tarvitse kuvitella löytävänsä raskaiden kokemusten ja ajatusten syille viisasten kiveä, perimmäisintä muuttumatonta totuutta. Uusien näkökulmien keksiminen ja avartaminen voi riittää kullekin hetkelle. Tulevaisuus asettaa omat tarpeensa. Käyttökelpoisena lähtökotana tuskastuttavien kokemusten selvittelyssä voidaan pitää tarkastelua ihmisestä hänen oman elämänsä näyttämöllä, yksilöä itseään säätelevänä toimijana ympäristössään. Hänen tulee kyetä säilymään hengissä, hankkimaan ravintoa ja suojaa sekä välttää vaarat kuten lyödyksi, jopa syödyksi, tuleminen. Lisäksi hänen tulee lisääntyä, ainakin lajinsa säilymisen näkökulmasta katsoen. Nämä ovat perusedellytykset elämän jatkumiselle. Käyttäytymisen ja myös nimenomaisesti subjektiivisten tuntemusten ja tilojen tulee nähdä palvelevat näitä päämääriä. Kriittisesti aseteltu ja testattu evoluutiokäsite ja yksilökehitys ovat kehikoita, joita ilman on vaikea saada selkoa aiheestamme ja elämästämme yleensä.

 

Aivojen kehityksestä ja muovautumisesta

Ihmisen syntymän jälkeinen kehitysvaihe aikuiseksi on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin nisäkkäisiin. Pitkän lapsuuden ja nuoruuden aikana käyttäytymissäätelijämme eli keskushermosto muovautuu merkittävästi. Esimerkiksi noin kolmekymmentä prosenttia aivojen soluista kuolee ensimmäisen vuoden – kahden aikana. Yksilönkehityksellisesti viimeisin kypsyminen tapahtuu vasta parin kymmenen vuoden ikään mennessä. Viimeisinä kehittyvät otsalohkot ja niiden yhteydet muihin aivojen osiin. Hevosen varsa kykenee kävelemään jo ensimmäisinä tunteina syntymänsä jälkeen. Ihmisen kykenee samaan vasta suunnilleen vuoden iässä. Hevosen nuoruus loppunee parin vuoden ikään mennessä.  Ihmisen, niin kuin hevosenkin, aivot muovautuvat vuorovaikutuksessa ympäristöön, etenkin toisiin lajitovereihin. Ihmisestä ei tule sosiaalisia kykyjä hyvin hallitsevaa ihmistä yksinään tai hyvin puutteellisissa kasvuympäristöissä. Ihminen oppii toimimaan ihmisiksi vain ihmisten seurassa ja hevonen hevosiksi vain hevosten seurassa. Todellisia tai kuvitteellisia esimerkkejä epäonnistuneesta kasvusta löytyy niin susilapsista, tynnyrissä kasvaneesta tytöstä kuin Ceaușescun Romanian lastenkodeista.  Ihmisen kehityksen kannalta sosiaalisten suhteiden toteutumisen tapa on ratkaisevan tärkeää ja se heijastuu tulevaan subjektiiviseen hyvinvoinnin tunteeseen, älylliseen tasoon, käytökseen sekä maailman- ja ihmiskuvaan.

Ihmisen eri toimintojen toteutuminen tukeutuu kunkin toiminnan suhteen sille toiminnalle ominaisiin aivojen rakenteisiin. Vaurioituneisiin rakenteisiin nojaavat toiminnat voivat osittain palautua hakeutumalla terveenä säilyneisiin aivorakenteisiin. Kullakin toiminnalla on omat pääasialliset rakenteet, jotka toimivat yhteistyössä muiden rakenteiden kanssa. (Yleisinä muovaavina tekijöinä vaikuttavat myös mm. hormonit, hapetusaste, hiilidioksidi, sokeri, jne.) Nämä rakenteet ja niiden toiminta kehittyvät ja muodostuvat yksilönkehityksellisesti kukin omana aikanaan, lajikehityksellisen marssijärjestyksen mukaan. Yksilön vuorovaikutukselliset kokemukset muokkaavat niitä. Nykyiset neurotieteelliset julkaisut ovat tulvillaan aivojen muokkautumisen mekanismeista ja niiden ajallisesta kestosta, käyttäytymisestä, kokemuksellisista vastineista aivoaluetasosta aina solu-, solunosa- ja molekyylitasolle saakka. Tarkempi paneutuminen niihin tässä tutkielmassa veisi esityksen liiaksi sivuun pääteemasta.

Ihmislapsen pitkä avuttomuus ja täysin hoivaajien armoilla eläminen vaatii hoivaajan taholta erityistä hoiva-kiintymyskäyttäytymistä (ja hoiva-kiintymyskokemusta) ja lapsen taholta kiintymystä ja turvakokemusta. Hoivaan kuuluu läheisyys sekä ravinnosta, juomasta, puhtaudesta ja lämmöstä huolehtiminen ynnä suojelu tapaturmilta ja hyökkääviltä eläimiltä ja ihmisiltä. Alkuun vauva vaatii tarpeiden tyydyttämistä välittömästi tarpeen ilmaantuessa. Tarpeen tyydyttämisen viivästymisen siedon oppiminen on oleellinen osa lapsen kasvua ja se ennustaa tulevaa menestymistä elämässä. Lapsen tarpeiden toistuva huomiotta jättäminen tai jopa rankaiseminen huomiota hakevasta käyttäytymisestä, kuten itkusta, vaurioittaa mitä ilmeisimmin aivoja rakenteellisesti ja muodostaa perustan hylätyksi joutumisen kokemukselle, joka ilmenee myöhemmin monissa yhteyksissä stereotyyppisenä kokemuksena sekä käyttäytymisenä ihmissuhteissa.

 

Lapsuuden ja nuoruuden ajan epäedullisia kokemuksia

1. Taistele-pakene-alistu-kokemus ja käyttäytyminen

Lyödyksi tai syödyksi tulemisen ja muiden vaarojen välttämisen onnistuminen on elinehto yksilölle. Niinpä uhkista oppiminen tapahtuu aivoissa nopeasti ja pysyvästi, jotta uusia uhkatilanteita voitaisiin ennakoida ja välttää. Ihmislapsi samoin kuin eläinkin pyrkii välttämään uhkaa ja jollei siinä onnistu, puolustautuu taistelemalla. Mikäli taistelukaan ei onnistu, tai vastus on ylivoimainen, lapsi alistuu välttämättömän edessä. Fyysisesti rangaistu lapsi lamaantuu kauhun vallassa tuntien kirvelevät remmin iskut takamuksillaan. Hänen väitetään tehneen jotakin väärin. Hän kokee olevansa rankaisijan mielestä vääränlainen. Vähäisellä kokemuksellaan ja kehittymättömillä aivoillaan lapsi ei voi käsittää, saati analysoida, pieksämistään. Rankaisun syyn ja kohtuuttomuuden ymmärtämistä ei helpota se, että kaltoinkohtelutapahtuman näkevät läheiset saattavat olla puolustamatta rangaistua tai hyväksyvät tapahtuman tai jopa kehottavat käyttämään satuttavampaa väkivaltaa (vyön solkipäätä). Tapahtuma porautuu vuoren varmasti lähtemättömästi pieniin aivoihin. Oli biologinen muistiin painamisen mekanismi sitten synapsien painon (synaptic weight) lisääminen tai vähentäminen, proteiinisynteesin käynnistäminen, uusien synapsien ja hermosolujen luominen, histonin asetylaatio, DNA:n metylaatio tai kaikki nämä tai muut tunnetut tai vielä tuntemattomat mekanismit, tapahtuman hermorakenteena säilymistä ja kokemuksen uudelleen aktivoitumisherkkyyttä on vaikea asettaa kyseenalaiseksi. Vaikka itse tapaus ei myöhemmin muistuisi mieleen, paniikki tupsahtaa myöhemmässä elämässä rehvakkaasti vierailulle ilman etukäteisilmoitusta usein mitä sopimattomimmissa yhteyksissä. Vieras vaatii kaiken huomion eikä isännälle anneta mahdollisuutta mihinkään muuhun toimintaan; vieras vie kaiken huomion. Isäntä ei saa edes yhtä sanaa ajatelluksi tai sanotuksi. Puolustuskäyttäytymisen perustana oleva aivorunkotoiminta on itseriittoinen sulkien tyystin korkeamman tason aivotoiminnat kuten puolustuskäyttäytymistä säätelevät yhteydet otsalohkoihin. Vieras poistuu hetken kuluttua mutta kutsuu ystävänsä ahdistuksen ja häpeän isännän kiusallisiksi seuralaisiksi. Kun tämä kaikki sattuu isännän sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä, seuraukset ovat tai voivat olla katastrofaaliset. (Van Der Hart O, Nijenhuis E and Steele K. Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen.)

 

2. Rankaisulla kasvattaminen

Yrityksessään kasvattaa lapsiaan käyttäytymään hyväksytysti tai kitkiessään moitittavaa käytöstä vanhemmat eivät aina ole tai ole olleet kykeneviä huomioimaan nykyisten kehitys- ja kasvatuspsykologian oppien mukaisia menetelmiä. Vanhemmat näyttävät tunteneen Raamatun opetuksen ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” (Sananl. 13:24). Niinpä he ovat rientäneet pieksämään lapsensa hyviksi. Lapsen ruumiillisen kurittamisen kieltävä laki tuli Suomessa voimaan vasta vuoden 1984 alusta.  Paitsi, että toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa pitkälti hyväksyttiin ruumiillinen kuritus, myös moittiminen, syyllistäminen, nöyryyttäminen, nujertaminen, lapsen tunteiden ilmaisun kieltäminen (huutaa ku mieron suet) ja häpeän iskostaminen (häpiä kevevoton) hyväksyttiin. Myöskään lasten luontaista taipumusta keskinäiseen vuorovaikutukseen ei aina tuettu (kyläluuta). Vaikka vastapainoksi lapsi saattoi saada itsetuntoa tukevaa ja hyväksyntää sanallisesti ja sanattomasti, vaaka lienee liian usein kallistunut moittimalla kasvattamisen puolelle. Eikä koululaitoskaan ollut parempi; opetuksessa keskityttiin virheiden löytämiseen, tottelemiseen ja alistamiseen.

Niin lapsi kuin aikuinenkin hakee hyväksyntää ja tukea. Pienille aivoille rakentuvat arvottomuuden kokemisen toimintasilmukat kun hän kokee jäävänsä toistuvasti vaille toivomaansa huomioita ja hyväksyntää. Arvottomuuden tunnetta voidaan lisätä tähdentämällä lapsen perinpohjaista mitättömyyttä, osaamattomuutta ja kykenemättömyyttä. Lisäksi kuuluminen arvottomana ja yksinkertaisena pidettyyn, köyhään väkeen ei paranna lapsen kokemaa omanarvon tuntoa. Suomalaiseen 1900-luvun yhteiskuntaan oli syvälle juurtunut voimakkaan arvolatauksellinen sosiaalisen ja taloudellisen evoluution teoria, jossa arvoasteikko kulkee metsästäjäkeräilijöistä paimentolaisiin ja maanviljelijöihin jatkuen kaupunkilaiseen teollisuus- ja kauppiasluokkaan. Ylimpänä ovat oppineet, raharikkaat ja vaikutusvaltaiset poliitikot. Toisesta maailmansodasta palanneet isät ja sodan kokeneet äidit hankkivat elantonsa itselleen ja lapsilleen pääosin hevosvetoisella maataloudella. Tälle enemmistölle ei erityisesti tullut arvostusta kaupunkilaisten, varsinkaan pääkaupunkilaisten, taholta. Mitään suurta arvostusta ei saanut köyhälistö maaseudulla eikä kaupungeissa. Nykyisiä termejä vähäosaisuudelle ovat mm. syrjäytyneisyys ja lapsiperheköyhyys. Vähäteltynä oleminen, jopa halveksittuna oleminen ja huomiotta jättäminen ei ole omiaan kohottamaan itsetuntoa, mikä puolestaan voi johtaa kyvyttömyyteen sanoittaa ja ilmaista tuntemuksiaan.

 

3. Valehtelu

Valehtelu liittyy nimenomaan ihmisen sosiaaliseen toimintaan. Tosin ihminen voi valehdella myös itselleen joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Ihmisessä on kehittynyt tarkka ”valheenpaljastuskoneisto”, joka yhdistelee ja tulkitsee hienon hienojaa vihjeitä toisten käyttäytymisessä. Ihminen voi tietää subjektiivisesti asian totuudenmukaisuuden mutta voi valehdella muille. Lapsi, samoin kuin aikuinenkin, voi pitää toiveitaan totena ja uskoa haavetodellisuuteensa. Totuuden kaunistelu voi kummuta häpeän pelosta. Myös rangaistuksen pelko houkuttaa kertomaan valkeita valheita. Hyvät ihmissuhteet perustuvat luottamukseen. Siksi on tärkeää, että kanssaihmisen motiivit ja käyttäytyminen ovat ennakoitavissa. Ihmisen tulee jakaa totuudenmukaista tietoa. Luottamus voidaan menettää yhden valheen vuoksi ja voi olla, että petkuttaja ei saa uutta luottamusta rakennettua sitkeästä yrittämisestä huolimatta. Muutaman vuoden ikäisen lapsen on vaikea erottaa totuutta ja satuilua, minkä vuoksi vanhemman tulisi ohjata totuuteen vuorovaikutuksen kautta ja eläytymällä lapsen osaan. Yksioikoinen moite, syyllistäminen, uhkailu tai jopa fyysinen rangaistus johtaa hylkäämisen, yksinäisyyden, häpeän ja epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen sekä itseensä käpertymiseen. Lapsesta voi tulla säikky. Reaktiot ovat korostuneet herkästi syyllistyvällä ja vastuuntuntoisella lapsella. Tilannetta voi edelleen pahentaa nimittely (jakomielitautinen).

Lapsi voi tuntea kyvyttömyyttä olla ajattelematta tai tekemättä asioita, joita vanhemmat ja muut ihmiset eivät hyväksy tai halveksivat. Hän tietää saavansa rangaistuksen, jos kertoo ajatuksensa tai toiset saavat tietoon hänen tekonsa. Lapsen ajatukset ja teot ovat kuitenkin lähtökohtaisesti harmittomia, tavanomaiseen kehitykseen liittyviä, mutta lapsen kannalta äärimmäisen tärkeitä. Rangaistu lapsi ajautuu omiin maailmoihinsa pelokkaana. Hänen kehittymätön abstraktiofunktionsa ei ole kykenevä käsittelemään koettua epäoikeudenmukaisuutta. Yksinäinen, emotionaalisesti orvoksi jäänyt, helposti asettaa orastaville ystävyys- tai seurustelusuhteille liiallisia odotuksia ja suhteen rauetessa hän ajautuu yhä sietämättömämpään yksinäisyyteen.

Lapsi on oppinut rangaistuksella, yksin jättämisellä ja syyttelyllä tai näiden uhalla tuntemaan asioita, joita hän ei saisi tehdä eikä myöskään ajatella tai tuntea. Toisaalta hän on oppinut toisia asioita, joita on luvallista tuntea, ajatella ja tehdä. Hän etsii ulkopuoleltaan sääntöjä ja koettaa sovittaa omat tunteensa, ajatuksensa ja tekonsa niihin. Moni kuppikunta oli se sitten poliittinen tai uskonnollinen kuten körttiläisyys tai lestadiolaisuus, vaati lapsia mukautumaan oppeihinsa ja käyttäytymisnormeihinsa. Iskostettu ja iskostunut auktoriteetin sääntöjen noudattamisen pakko voi jäädä pohjavireeksi kahliten vapaata ja punnitsevaa ajattelua. Jumittavan noudattamisen karistaminen on koetellusti haastavaa työtä eikä voida luvata, että tässä punnertavassa itsekasvatustyössä voidaan täydellisesti onnistua.

 

Epäedullisten kokemusten vaikutuksia joihinkin ihmis- ja maailmankuvan osa-alueisiin

1. Ihmiset ovat pahansuopia

Mitä vahingoittavampi kokemus on ja mitä läheisemmän ihmisen taholta se on tuotettu, sitä varmemmin kokemus tallentuu aivoihin ja vaikuttaa tulevaan havainnointiimme. Vaikutus tapahtuu tiedostamattomasti ja tätä tiedostamatonta osaa tietoisuutemme on haastava saavuttaa. Ihminen (ja myös eläin soveltuvin osin) kehittää herkät ”tuntoaistit” (”antennit”) uhan havaitsemiseksi, väkivallan, aggression, mitätöinnin, halveksunnan, hylkäämisen, yms. alueilla. Havainnot ja tulkinnat siis vinoutuvat kyseisen uhan suuntaan. Toimintamalli jähmettyy käytännössä muuttamattomaksi ja siten kivettää ihmiskuvan. Jos ihminen tietoisesti huomaa herkistyneensä vaikkapa aggression havainnoinnille, hän saattaa päättää havainnoissaan minimoida aggressioon viittaavat piirteet kanssaihmisissä. Tällöin vaarana on, että aggression arvioinnin vaimentaminen ylikorostuu sillä seurauksella, että vaaran signaalit jätetään vaille tarpeellista huomiointia. Traumaattiset kokemukset johtavat joustavan arvioinnin kangistumiseen.

 

2. Väkivaltaisuus - väkivallattomuus

Ruumiillisen väkivallan ongelma jää vaivaamaan väkivallan kokeneen mieltä. Abstrahointikyvyn kehittyessä, tai ilman tietoista abstrahointiprosessia, hän voi löytää väkivallan ongelman ratkaisuksi väkivallan seurausten siirtämisen kanssaihmisten kärsittäväksi; hän voi itse ryhtyä pahoinpitelijäksi. Surullinen ajankohtainen esimerkki on diktaattori Vladimir Putin. Helsingin Sanomien kuukausiliitteen numero 601 (4/22) mukaan Putinin ”Isä ei säästänyt vitsaa. Putin sai selkäsaunan milloin mistäkin syystä. Kerran opettaja vieraili Putinin kotona, koska halusi keskustella pojan huonosta asenteesta koulussa. Isä vastasi: Minkä minä sille voin. Enhän minä voi poikaa henkihieveriin asti kurittaa.” Nykyisin saamme lukea kuinka häikäilemättömästi ja raakalaismaisesti hän nyt kurittaa niin omaa kansaansa kuin Ukrainakin kansaa. Sanat eivät riitä eivätkä kykene kertomaan sitä suunnatonta hätää, kipua ja tuskaa, jonka hän aiheuttaa.

Päinvastainen ratkaisumalli on luopua väkivallasta tyystin. Kristikunnassa on pian kaksi tuhatta vuotta iskostettu Jeesuksen Kristuksen viattomuutta ja alistumista väkivallan edessä. Tällä teollaan Jeesus, isä Jumalan suunnitelman mukaisesti, ottaa päälleen ja lunastaa ei vähempää eikä enempää kuin kaikkien ihmisten synnit. Inhimillisen Jeesuksen kerrotaan kyllä kokeneen, että isä Jumala hylkäsi hänet. Todellisten Jeesuksen Kristuksen seuraajien tulee noudattaa hänen esimerkkiään. Siis väkivalta voitetaan luopumalla väkivallasta. Menemättä pidemmälle väkivallasta ja puolustautumisesta (täydellisestä alistumisesta) luopumisen moninaisiin näkökulmiin, kaltoin kohtelun uhri voi löytää näissä opeissa vastakaikua. Tämä maailma menköön menojaan, kokija siirtyy ikuiseen rauhaan niin kuin Verdin Aidan loppunäytöksessä tunnelmallisesti esitetään. Väkivallattomalle maksetaan palkkio metafyysisissä maailmoissa.

 

3. Totuus

Positiivisin seuraus lapsen valehtelijaksi leimaamisesta (valepukki) ja leimaamisen seuralaisista kuten huomiotta jättämisestä, syyllistämisestä, rankaisemisesta, uhkailusta, määrättyyn ihmiskuvaan tai maailmankuvaan uskomiseen vaatimisesta ja lapsen omien toimien vähättelystä voi olla kaltoin kohdellussa heräävä palava halu totuuteen. Lapsi kokee, että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja että hänen ajatuksiaan ja tekojaan tulkitaan väärin. Hänpä päättääkin olla todellisessa sisimmässään tinkimättömän totuudellinen. Hän alkaa ihmetellä mistä hänen oma (aisti)kokemusmaailmansa kertoo. Hän etsii luontaisesti ihmis- ja maailmankuvajärjestelmää, johon voisi uskoa. Hän etsii järjestystä väärintulkintoihin, ristiriitaisuuksiin ja ahdistavaan kaaokseen. Kaikki tarjolla olevat oppi- ja uskonjärjestelmät osoittautuvat tarkemmassa syynäyksessä ainakin jossakin suhteessa, ja useimmiten monissa suhteissa, rammoiksi, vaillinaisiksi tai virheellisiksi. Varttuessaan hän voi pettyneenä huomata, että on liian usein ja liian pitkäksi aikaa jäänyt tutustumansa opin pauloihin, vaikka on pitkään ymmärtänyt kyseisen opin kiinnittävän huomion joutavan päiväisiin mutta tosiksi esitettyihin asioihin. Kuvitelluista tai virheellisistä faktoista vedetään vääriä johtopäätöksiä. Tapa ja älyllinen laiskuus voivat estää tietoista irtautumista vääriksi koetuista maailman selitysmalleista. Irtautumista voi estää myös rangaistuksen pelko. Hyväksytyksi tuleminen on niin arvokas kokemus, että ihminen voi sietää omien käsityksiensä kanssa ristiriidassa olevia käsityksiä ja tulkintoja kunhan vain itse tulee ihmisenä hyväksytyksi.

Haavoitetun ja yksin jääneen itseavuksi on suositeltu meditaatiota. Alan harjoitusoppaat ja ohjaajat voivat kuitenkin olla varsin pintapuolisia. Meditaatio ymmärtäväisestikin suoritettuna ei aina ole riittävä tai oikea tapa totuuden ja tiedon saamiseksi. Parhaissa harjoituksissa suoritetaan myös asioiden havainnointia sekä erittelyä ja yhdistämistä.  Tärkeässä osassa on kolmannen persoonan näkökulman ottaminen myös omaan kokevaan ja ajattelevaan itseen nähden. Harjoitukset kehittävät itsekuria ja sitkeyttä. Harjoitukset voivat ajoittain lievittää pelkoa, paniikkia, ahdistusta ja tuskaa. Terapeuttisissa harjoituksissa tulisi arvioida itse tekemiään vääriä havaintoja ja tulkintoja etenkin kipeistä ihmissuhdeasioista. (Meditaatiosta ja pelon vähentämisen biologisista mekanismeista, katso Hölzel B. K. et al 2016). Kaltoinkohtelun aiheuttama paniikkitaipumus ei hevin suostu pysymään aloillaan vaan ilman etukäteisilmoitusta voi tupsahtaa paikalle mietiskelyharjoituksissakin haitaten keskittymistä ja analysointia. Ja siinä sitä ollaan kammossa ja kauhussa, mielentyyneys tipotiessään.

Tieteellisen katsantokannan omaksuminen on varmin tie uuden tiedon hankkimiseksi ja totuudenmukaisuuden arvioimiseksi. Tieteessä paneudutaan valittuun tutkimusalan kirjallisuuteen, opetellaan valitun alan tietojen keruutapaa, (matemaattisiin) analyysimenetelmiä ja johtopäätösten tekemistä sekä johtopäätösten luotettavuuden arviointia. Palavasti totuutta etsivä himoaa, käsitykseni mukaan, lopulta tieteen kuningasalaa eli tieteen filosofiaa. Hän voi kyseenalaistaa ajatuskokeilututkimuksen tai reaalitutkimuksen lähtökohdat eli premissit, vaihtaa ne toisiksi, mallintaa uudelleen tietojen keruun ja analytiikan ja sitten tehdä jälleen sama uusin premissein.

 

4. Telepatia

Huomiotta jättäminen, vähättely ja pakottaminen voi johtaa kyvyttömyyteen sanoittaa ja ilmaista tuntemuksiaan niin läheisille kuin kenelle tahansa. Telepatiateorian mukaan ajatukset ja tunteet voivat siirtyvä ihmisten välillä ekstrasensorisesti eli ilman tunnettuja fyysisiä aistinelimiä, joista tärkeimmät ovat kuulo ja näkö. Yksinäisyydessään ja kyvyttömyydessään merkitykselliseen kanssakäymiseen nuori saattaa pyrkiä turvautumaan helpompaan tapaan kommunikoida; hän voisi luottaa mahdollisuuteen havaita toisen ajatukset ja tunteet suoraan ilman välittäviä sanoja ja näköhavaintoja. Vastaavasti muut voisivat havaita hänen sielunsa ja henkensä liikkeet. Telepatiateorian kannattajat väittävät, että telepatiataito on opeteltavissa ja kehiteltävissä oleva taito. Kehittelyharjoituksissa on kuitenkin mitä ilmeisin vaara ajautua mielikuvitusmaailmaan. Realiteetin testauksen tarve voi uhata jäädä huomiotta. Harjoitusten jälkeiseen telepatian onnistumiseen en tässä tutkielmassa paneudu.

 

 

Johtopäätöksiä

En millään muotoa väitä, että esittämieni tapahtumien ja kokemusten syyt sekä niitä seuraavat tulkinnat voisivat olla varmasti tai edes ilmeisesti esittämäni. Ne ovat mahdollisia, intuitiivisesti tosia kertomuksia ihmiselle itselleen. Esittämäni selitettävät tekijät ja selittäjät ovat äärimmäisen monitahoisia ja ilmiöiden monilla eri karkeustasoilla; molekyylitasolta aina psykologiaan, sosiologiaan ja subjektiivisiin kokemuksiin saakka. Yksi asia on kuitenkin varma: ilman oletusarvoista jokaisen ihmisen ehdotonta ja varauksetonta hyväksymistä, peruuttamatonta ihmisarvon tunnustamista sekä empaattisen sosiaalisen vuorovaikutuksen toteuttamista (vähintään ajatuksissa), kaikki pohdiskelut ja johtopäätösten tekemiset ovat turhanpäiväisiä.

Tutkielmani tarkoitus ei ole kuvata monipuolisesti lapsen ja nuoren elämän myönteisiä ja kielteisiä tekijöitä vaan keskittyä tutkielman aiheen mukaisesti niihin epäedullisiin (ympäristö)tekijöihin, jotka todennäköisesti voivat vaikuttaa kuvattuihin ihmiskuvan ja maailmankuvan osiin. Jos lapsi kohtaisi vain kuvattuja epäedullisia tekijöitä, hänen kehittymisensä ja tulevaisuutensa muodostuisi surulliseksi. Tarvitaan monipuolisesti myönteisiä tekijöitä yksilön kehkeytymiseksi omaksi itsenäiseksi toimijaksi. Lapsella on ällistyttävä, suorastaan mykistävä, sisäsyntyinen kyky ja voima imeä ympäristön impulsseista informaatiota, käsitellä informaatiota ja muuttaa se yksilön selviytymistä edistäväksi toiminnaksi.

Ihminen syntyy keskushermostoltaan hyvin kehittymättömänä. Pitkä lapsuus ja nuoruus muovaavat aivoista ympäristöön soveltuvan ja ympäristöään hyväksi käyttävän informaatiokoneiston. Traumaattiset kokemukset tuottavat tunnettuja psykopatologisia tiloja ynnä tapoja informaation käsittelyyn. Ahdistus, pelko, paniikki, pakonomaiset ajatukset ja toiminnat ovat tällaisia. Ne aiheuttavat subjektiivista kärsimystä ja vaikeuttavat sopeutumista ympäristöön ja menestymiseen elämässä. Nämä kokemukset vaikuttavat lapsen ja nuoren ja myös aikuisen ihmisen ihmis- ja maailmankuvan rakentumiseen. Tiloille on löydettävissä selkeät neurobiologiset ja -fysiologiset vastineet.

On ensiarvoisen tärkeää kiinnittää paitsi jokaisen ihmisen myös yhteiskunnan huomio (poliittinen päätöksenteko, valistus, tieteen saavutusten huomioiminen päätöksenteossa) lasten kehitykseen ja sopusuhtaisen kehityksen edesauttamiseen.  Alalla on ilahduttavasti kehitytty viime vuosikymmenien aikana Suomessa ja ainakin useimmissa länsimaissa. 

 

 

Kirjallisuutta

Graeber David and Wengrow David. The Dawn of Everything. A New History of Humanity. Farrar, Straus and Giroux, 120 Broadway, New York. 2021. ISBN 9780374157357.

Hagihara, K.M., Bukalo, O., Zeller, M. et al. Intercalated amygdala clusters orchestrate a switch in fear state. Nature 594, 403–407 (2021). https://www.nature.com/articles/s41586-021-03593-1.

Hölzel, B. K., Brunsch, V., Gard, T., Greve, D. N., Koch, K., Sorg, C., Lazar, S. W., & Milad, M. R. (2016). Mindfulness-Based Stress Reduction, Fear Conditioning, and The Uncinate Fasciculus: A Pilot Study. Frontiers in behavioral neuroscience, 10, 124. https://doi.org/10.3389/fnbeh.2016.00124.  

Van Der Hart O, Nijenhuis E and Steele K. The Haunted Self. Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. W.W. Norton & Company. 2006. ISBN 978-0-393-70401-3.

Van Der Hart O, Nijenhuis E and Steele K. Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Traumaterapiakeskus. 2006. ISBN 978-951-98206-4-4.