Teosofinen maailmankuva ja stoalaisuus
11. 12. 2016
Oleelliset teosofian käsitteet ovat löydettävissä antiikin
stoalaisuudessa ja antiikin kreikkalaisessa filosofiassa enemmän tai vähemmän
identtisissä muodoissa ja ovat selvästi tunnistettavissa. Käsittelen ja
vertailen tutkielmassani teosofian ja stoalaisuuden käsitystä
maailmankaikkeuden rakenteesta, aineellisuudesta ja henkisyydestä sekä niiden
kietoutumisesta toisiinsa, maailmankaikkeuden synnystä, kehityksestä ja
päämäärästä. Samoin käsittelen etiikkaa, syysuhteista determinismiä, kohtaloa,
meistä riippuvaa toimintaa ja vapaata tahtoa valita sekä vastuullisuutta
ihmisen kehityksen kannalta.
Teosofisen maailmankatsomuksen mukaan syyn ja seurauksen eli
syyn ja vaikutuksen lain, karman lain, mukaan valintamme ja tekomme muodostavat
syyt elämämme tuleville tapahtumille. Stoalaiset perustajastaan Zenon
Kitionilaisesta alkaen pohtivat syitä ja vaikutuksia. Perusta syyn ja
seurauksen laille löytyy heidän fysiikastaan, jonka mukaan kaikki olemassaolo
on aineellista joko passiivista perusolemusta (ϋλη, ούσία) tai aktiivista (πνεῦμα).
Pneuma-aineen aineellisuutta ei pidä sekoittaa nykytieteen materiaan,
alkeishiukkasiin tai energiaan. Aktiivista prinsiippiä kutsutaan eri nimillä
kuten Jumala, Zeus, kohtalo, järki, kaitselmus. Aktiivinen peruste saa aikaan
koko maailman samoin kuin yksilönkin koossapysymisen, muodon ja muutoksen sekä
olioiden ajallisen keston. Pneuma-aineen jännite (τόνος, ἕξις) esiintyy eri puhtaus- tai hienousasteissa;
kasveilla omanlaatuisena luontona, fysiksenä (φύσις), ei-järjellisillä
eläimillä psykhenä (ψυχή) ja järjellisillä olennoilla järkenä (λόγος).
Ylempiasteiset oliot omaavat myös alempiasteisen jännitteen. Hienoaineisin
pneuma sijaitsee järjellisten olioiden sielun johtavassa osassa (ήγεονικόν). He
katsoivat myös maailman kokonaisuutenaan olevan järjellinen olento. Stoalaisten
pneuma-aine on teoreettinen siinä mielessä, että emme näe tai voi muulla tavoin
havainnoida sitä. Vastaavasti teosofian fyysistä maailmaa (tasoa) ylemmät tasot
esitetään konkreettisina aineksina, jonkinlaisena ”hienoaineisena” aineena; ei
pelkkinä abstraktioina. Stoalaisesta käsityksestä poiketen teosofian mukaan
nämä ylemmät tasot voidaan havaita näköaistimuksen kaltaisena kokemisen
laatuna. Stoalaisuudessa on esitetty tunne- ja ajatustasot, jotka tapaamme myös
teosofiassa astraali- ja mentaalitasoina.
Stoalaisuuden maailmankaikkeus on syklinen. Luova tuli (πῦρ
τεχνικόν), logos on ainoa iäti pysyvä. Siihen on tiivistynyt kaikki tuleva
mahdollisuus ja hedelmät edellisestä maailmanajasta. Stoalaiset hyväksyivät
Herakleitoksen syklisen maailmankaikkeuden. Kosmos palaa ekspyresiksessä
ajanjaksonsa lopussa ja alkaa sitten täsmälleen edeltäjänsä kaltaisen
kierroksen. Koska syyt ovat samat, seurauksetkin ovat samat. Sama Matti ja
Maija ilmaantuvat uuteenkin maailmankaikkeuden kierrokseen ja ajattelevat,
sanovat ja tekevät täsmälleen samat asiat kuin edellisessä syklissä. Teosofian
syklit ovat muuttuneet siinä mielessä, että uusi sykli tuo mukanaan kehitystä,
on tapahtunut oppimista, syklit ovat spiraalin kierroksia, jokaisessa uudessa
kierroksessa saavutetaan ylempi, hienoaineksisempi, eettisesti korkeampi taso.
Stoalaisille pneuma, joka siis esiintyy tonoksensa mukaan
joko ainetta koossapitävänä jännitteenä, kasvien fysiksenä, eläinten psyykenä
tai ihmisen ja jumalan järkenä [νοῦς]) on kappale, partikkeli (σωματεῖον). Myös
laadut kuten hyve, pahe ja tieto ovat kappaleita. Nämä kappaleet voivat olla
yhtä aikaa samassa paikassa. Miten tämä on mahdollista? Asiantilan selittää
seos (μιξοφυἠς), joita on kolmea laatua: 1) seos, jossa kappaleet ovat
toistensa vieressä, 2) seos, jossa muodostuu uuden ominaisuuden omaava kappale
ja, jossa alkuperäisiä komponentteja ei
voida enää palauttaa alkuperäisiksi ja 3) varsinainen seos, jossa kappaleet
ovat samassa paikassa ja voidaan jälleen erottaa omiksi alkuperäisiksi
komponenteiksi (Jedan 2009 s. 15-16). Täten ihmisen järki ja sielu voi olla
samassa paikassa fyysisen ruumiin kanssa ja kuolemassa jälleen erkaantua siitä.
Samoin jumalan järki on maailmankaikkeuden jokaisessa paikassa ja
maailmanpalossa (ekpyresis) vetäytyy itseensä säilyttäen ominaisuutensa.
Maailmanpalossa jää jäljelle enää jumalallinen järki (nous, logos) ja jos
ihminen aikoo saavuttaa kuolemattomuuden, hänen tulee asettua jumalan
näkökannalle, jumalan asemaan ja matkia jumalaa. Jumalan kumppaniksi
asettuminen on stoalaisen viisaan päämäärä. Stoalaisen viisaan mukaan tämä
maailma, jossa nyt elämme, on paras mahdollisista maailmoista. Maailmaa johtaa
jumalan kaitselmus (providence), hyväntahtoinen huolenpito ja ihmisen tulee
pyrkiä samaan näkökulmaan. Tällöin kyseessä on luonnon mukaan eläminen.
Stoalaiset kehittivät filosofis-psykologisen menetelmän päämääränsä
saavuttamiseksi. Nykyään tätä menetelmää on kutsuttu myös tunneterapiaksi (Kaarakainen
& Kaukua 2004). Psykologisten harjoitusten kuvauksissa näiden korkeiden
päämäärien asemasta yleensä esitetään päämääränä mielenrauha (ataraxia),
itseriittoisuus (autarkeia), tyyneys (euthymia), tunteettomuus (apatia), vaikka
tämä korkea päämäärä Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on löydettävissä, kun
kyllin laajasti, tarkasti ja syvällisesti tutustuu stoalaisten alkuperäiseen
oppiin.
Stoalaisille syyt ovat aina aineellisia, vaikutukset voivat
olla asioita. Samat syyt samoissa ulkoisissa olosuhteissa aiheuttavat
väistämättä samat vaikutukset. Myös meistä riippuvat asiat tapahtuvat
edeltävien syiden mukaan. Määräävänä tekijänä vaikutelman (ϕαντασία)
hyväksymisessä (συγατάθεσις) on henkilön luonne (διάθεσις); koulutettu ja
hyveellinen tekee erilaisen valinnan (hyväksymisen tai hylkäämisen) kuin
kouluttamaton tai paha. Henkilön luonne toimii siis muuntajana syyn ja
vaikutuksen välillä. Alkuaikojen stoalaisuudessa ei kuitenkaan ole kyse
vapaasta valinnasta vaihtoehtojen välillä vaan determinismistä, jonka
välittäjänä toimii henkilön luonne. Stoalaiset harjoittivat ankaraa itsekuria
ja pyrkivät tarkkaan arviointiin ja toimimaan havaitsemiensa ja oppimiensa
johtopäätösten mukaan. He pyrkivät muuttamaan luontoaan. Kuitenkin
filosofisesti he katsoivat edeltävien syiden määräävän meidän valintamme;
tavallaan emme itse valitse, vaan valinta tapahtuu meissä meidän pneuma-aineen
jännitteen laadun mukaisesti. Tosin voimme itse vaikuttaa tai olla
vaikuttamatta pneuma-aineemme laatuun ja sitä kautta valintaamme harjoittamalla
filosofiaa, kouluttautumalla, tulemalla viisaaksi, kiinnittämällä huomiota vain
niihin asioihin, joihin voimme vaikuttaa. Muista kuin omassa vallassamme
olevista asioista maailmassa huolehtii kohtalo (εὶμαρμἐνη), kaitselmus. Elämme
parhaassa mahdollisessa maailmassa. Syyt kyllä välttämättä luovat seurauksensa
samoin kuin syyn ja seurauksen lakisiteisyys on esitetty teosofiassa karman
lakina. Stoalaiset ilmeisesti kuitenkin katsoivat henkilön päätöksen filosofian
harjoittamisesta olevan ennalta määrättyä. Merkkejä vapaan valinnan
näkökohdasta filosofisessa keskustelussa nykyaikaisessa muodossa tunnetaan
vasta toiselta vuosisadalta jKr. (Bobzien 1998).
Vasta ajanlaskumme alun jälkeen filosofit painottivat
asioita, jotka ovat peruselementtejä kehityksen ajatukselle. Ihmisen vapaus
valita ennalta määräämättömästi mahdollistaa kehityksen. Stoalaisille kohtalo
on syiden kudelma. Jokainen yksittäinen syy kantaa itsessään pientä tiedon
jyvää siitä, mihin se on tähtäämässä. Jokainen syy kantaa itsessään osan
Jumalan tahtoa tai suunnitelmaa. Ihminen on vastuussa luonteensa mukaan
tehdystä valinnastaan ja jokaisella valinnallaan ja teollaan hän on kudottu
kosmoksen, Jumalan, Logoksen syy-seurauskudelmaan, kohtaloon. Teosofian karman
laki heijastelee selväpiirteisesti alkustoalaisten syysuhteista determinismiä.
Herakleitoksen syklinen kosmos, stoalaisten filosofian viisauden harrastus ja alkustoalaisuuden
jälkeinen filosofinen vapaan valinnan näkökulma ilmenevät teosofisessa
evoluutio-opissa. Ihminen on alimmilla kehitysasteillaan karman lain vanki
mutta kehittyessään päättää elämästään, kohtalostaan ja tulevaisuudestaan yhä
enenevässä määrin.
Riippumatta siitä katsoivatko stoalaiset viisaan tiellä ponnisteluaan
ennalta määrätyksi vai heistä itsestään riippuvaksi, he pyrkivät elämään
luonnon mukaan. He pyrkivät ehdottomasti
hyveelliseen elämään ja hyve, luonnon mukainen elämä oli heille extreemi,
äärimmäinen ihanne. Vain äärimmäisessä jumalan kaltaisessa sisäisessä ja
ulkoisessa elämässä ihminen toteutti ihmiselle kuuluvan osan. Ihminen, pyhimys
oli kokonaan hyveellinen tai ei ollenkaan hyveellinen. Hyveen,
jumalankaltaisuuden tuli olla ehdoton ja ainoa lähtökohta elämässä ja
toiminnassa. Hyveen tuli muovata kaikki ihmisen toiminnat pienimpään
triviaaliin yksityiskohtaan saakka, hyve oli koko elämä. Pyrkijän tuli tuntea
itsensä eikä ylittää luonnon antamia rajoituksia. Hyvän elämän tuli olla
pysyvää, siitä ei ollut takaisin kääntymistä. Niinpä esimerkiksi Epictetos
varoittaa pyrkijöitä filosofin, pyhimyksen tiestä. Filosofiksi ei voinut tulla
osa-aikaisesti vaan kokonaan ja vastuksia ja koettelemuksia oli varmasti
tiedossa. Pyhimyksen hyve säilyi yhtä kauan kuin pneumakin, seuraavaan
maailmanpaloon saakka. Hyveellinen ei voinut tulla pahaksi mutta
poikkeustilanteissa kuten sairaudessa, jossa ei voinut kontrolloida itseään,
hän voi menettää hyvyyden.
Stoalaisten hyve on toimia sopusoinnussa oman yksityisen
jumalhenkensä ja Zeuksen tahdon mukaan. Hyveen ominaisuuksia ovat järkevyys,
urhoollisuus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus, suurisieluisuus,
vahvaluonteisuus, kestävyys, nopeaälyisyys, neuvokkuus, vilpittömyys,
teeskentelemättömyys, huolettomuus, hyvä arvostelukyky, hyvä käytännöllinen
yleiskuva, nopea moraalinen taju, tahdikkuus, oveluus, kekseliäisyys
vaikeuksissa, hyvä järjestys, luottamus, kunnian taju, soveliaisuus,
itsekontrolli, työteliäisyys, pysyminen oikeudenmukaisessa arvioinnissa,
hurskaus jumalanpalveluksessa, ystävällisyys, sosiaalisuus, moitteeton
kumppanuus naapureiden kanssa, tieto, tieto dialektiikasta ja fysiikasta,
ymmärrys, yhdenvertaisuus, uskollisuus, tarmo, puolueettomuus,
ennakkoluulottomuus. Tämän hengästyttävän listan mukaisesti meidän ei
kuitenkaan pidä edetä. Listan seuraaminen johtaa etiikan kannalta vastakkaiseen
päämäärään nimittäin paheeseen. Tulemme persoonallisen itsen kehittäjiksi ja
kun kehitystyössä on vaikea edetä, tulemme hurskastelijoiksi, jossa mitä
pahemmin lähimmäisemme lankeaa, sitä hurskaampia itse olemme, halveksumme
lankeajia. Me pyrimme näyttämään ulospäin hyveellisiltä, meistä tulee
ulkokullattuja ja tätä ihmislajiahan näemme aivan tarpeeksi. Tiedon alalla
näemme vain oman tietomme, jota tuputamme toisille, tulemme tiedolla
snobbailijoiksi, katsomme itsemme sitä paremmiksi mitä useammassa
tieteellisessä julkaisussa nimemme on, nimitämme itsemme ja panemme toiset
nimittämään itsemme huippututkijoiksi ja koska kaikki eivät voi olla huippuja,
muut ovat silloin laaksoja eli huonompia.
Ei näin, vaan meidän tulee ottaa luojan asenne ja näkökulma. Olen
käsittänyt myös P. Ervastin olleen samalla kannalla kuin hän selvittää eroa
persoonallisen itsen kehittämisessä ja mystisen Kristuksen
herättämisessä/heräämisessä. Kalevalassa asia esitetään hänen mukaan kultaisen
neidon takomisena.
Stoalaiset puhuvat oikeiosis-periaatteesta (Seneca 2011 s.
416-21). Asiaa käsitelleet ovat usein kääntäneet oikeiosis-termin haltuun
ottamisena mutta kyseessä ei millään muotoa ole omaksi ottaminen. Itse
kutsuisin periaatetta huolenpidon alueen laajentamiseksi. Oikeiosis-periaatteen
mukaan eläin ja ihminen ottavat ensin huollettavaksi oman itsensä, joka vastaa
suunnilleen nykyistä itsesuojeluvaistoa. Järjen kehittyessä otamme
vastuualueeksemme yhä suuremman alan, ensin perheen, sitten sukulaiset, heimon,
kansan ja lopulta koko kosmoksen. Näin olemme tulleet luojan vastuualueeseen
eli koko maailmaan, jota hän ohjaa kaitselmuksellaan, hyväntahtoisella
johdollaan, kohtalollaan. Tämä tulee olla myös meidän asenteemme. Käsittääkseni
Uuden Testamentin Roomalaiskirjeessä (Room. 31-3) esitetty Jeesus tarkoittaa
samankaltaista asiaa kehottamalla ensin etsimään taivasten valtakuntaa ja
sitten kaikki muukin ihmiselle annetaan.
Stoalaisuudesta en ole löytänyt yhtä pitkälle menevää, täydellistä
itsestä luopumista tai itsensä uhraamista kuin mitä kristinuskon uskomusten
kehityksessä on ilmaantunut (Räisänen 2010). Toki itsekkyyden ylitystä
korostetaan painottamalla oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta ja
sosiaalisuutta. Itsensä tuntemista tähdennetään ja kielletään ylittämästä
luonnon rajoja (Jedan 2009 s. 85). Sen stoalaisuuden mukaan, jonka olen
ymmärtänyt, jokaisella oliolla on oma paikkansa luomakunnassa, myös ihmisellä
ja ihmisen tulee tyytyä omaan paikkaansa, ei kuitenkaan oppimattomana vaan
stoalaisena pyhimyksenä.
Johtopäätöksiä
Teosofiassa esitetään olevaisen ja aineen rakenne
ratkaisevasti erilaisena kuin nykyisessä fysiikassamme. Kaikki olevainen on
tavallaan aineellista, jollakin tapaa ”hienoaineista”. Fyysistä olomuotoa
(tasoa) hienosyisemmät olomuodot kuten tunteet ja ajatukset ovat jollakin tapaa
konkreettisia, eivät abstraktioita kuten nykyisin ajatellaan. Nykyfysiikan
ontologian mukaan konkreettista on vain aine-energia-olevainen. Teosofista
kantaa vastaava käsitys on esitetty 200-luvulla ennen Kristusta varhaisten
stoalaisten toimesta. He katsoivat myös henkisten ominaisuuksien olevan
kappaleita (σωματεῖον), konkreettisesti olemassa olevaa rakenneainesta, ei
asioita, ei abstraktioita. Eri hienousasteiset ainesosat voivat olla samassa
paikassa kolmiulotteista avaruutta ja ne voivat erota toisistaan oman
ominaisuutensa säilyttäen. Tämä vastaa teosofista käsitystä ja antaa pohjan mm.
erilaisille ylifyysisille käyttövälineillemme sekä sielun ja ruumiin
yhtymiselle ja erkanemiselle toisistaan.
Teosofia opettaa syklistä maailmankaikkeutta. Maapallo
ilmenee ensin ylifyysisillä tasoilla ja nykyisen fyysisen maapallon jälkeen
uusissa kierroksissa ilmenee yhä hienommissa olevaisen olomuodoissa. Ikuisen
kertautumisen myytti eli apokatastasis-uskomus (ἀποκατάστασις) oli levinnyt hellenistiseen maailmaan (Eliade 1993 s.
105). Käsitys maailmanpalosta, ekpyresiksestä, josta hyvät pelastuvat
vahingoittumattomina on ilmeisesti alun alkaen iranilainen (Eliade 1993 s.
106). Herakleitos (noin 535 – 475 e.Kr) piti kosmosta syklisenä. Varhaiset stoalaiset
adoptoivat opin ja liittivät siihen ainekäsityksensä, determinisminsä ja
logosoppinsa, jossa yhden syklin kokemukset ja syyt keräytyvät logokseen ja esiintyvät
siemeninä uudessa maailmansyklissä teosofian opin tapaan. Teosofiassa on
säilytetty arkaainen syklisen ajan ja historian käsite. Lineaarisen ajan ja
kehityksen käsite on istutettu syklisyyteen, ikuiseen paluuseen maailmankausien
spiraalisen kehityksen ajatuksena. Ihminen on havahtunut historiallisuuteensa
ja aikakautensa peilaajana teosofisen maailmankuvan ihminen näkee itsessään
arvon nimenomaan historian, lineaarisen – vaikkakin spiraaliseksi taivutetun –
ajan mukaisesti. Teosofisen maailmankuvan aikakäsite on tässä mielessä ikuisen
uusiutumisen, saman toistuvuuden ja nykyisen länsimaalaisen täysin lineaarisen
aikakäsitteen välimuoto, kompromissi. Spiraalisuus toteuttaa idean palauttaa
aika ja tapahtumat lähes alkupisteeseen. Ajan ja historian vääjäämätön
eteneminen ja ainutkertaisuus ovat sukeltaneet tietoisuuteen. Ihmistajunnan kokemukselle lähes
mittaamattoman pitkät ajanjaksot suovat vahvan kokemuksen ajan ainutkertaisuudesta
ja lineaarisuudesta syklisen ikuisen uudistumisen sijasta.
Karman laki on teosofian perusoppeja. Varhaisessa
stoalaisuudessa esitettiin vääjäämätöntä syyn ja seurauksen (vaikutuksen) lakia
karman lain tapaan. Laki oli varsin deterministinen. Ihminen katsottiin
kuitenkin determinismistä huolimatta vastuulliseksi omista edesottamuksistaan. Stoalaiset
pyrkivät opiskelemisella ja ankaralla itsekurilla muuttamaan itseään
”hienoaineisemmaksi” syiden ja vaikutusten välikappaleeksi, muuntajaksi,
pyrkimällä jumalan kaltaiseksi. Vastaava pyrkimys ja päämäärä ovat teosofiaan
perehtyneille tuttuja. Filosofisesti itsen muuntamisen käsite on sama stoalaisuudessa,
teosofiassa ja nykyisessä neurotieteessä, ontologiat eroavat toisistaan. Stoalaisuudessa on kyse peruselementtien
(tuli ja ilma) jännitteestä, teosofiassa karkean hienoaineisen aineksen
vaihtamisesta hienompaan, nykyisessä neurotieteessä hermoston hermojen uusien
yhteyksien rakentamisesta ja välittäjäaineiden sääntelyn muuttamisesta.
Teosofian etiikka ilmenee toisten kunnioittamisena,
huomioimisena ja auttamisena ja kehittämisenä itsessään tällaisia
ominaisuuksia. Stoalaisuudessa päämääränä on stoalainen viisas, pyhimys, joka
osaa tehdä oikean arvion ilmiöistä, elää onnellisena (eudaimonia),
oikeudenmukaisena (dikaiosyne) ja tasapuolisena ja jolla on oikea käsitys
elämästä.
Teosofia opettaa fyysisestä ruumiista erillistä sielua ja
sielun reinkarnaatio-oppia. Stoalaisuus katsoo sielun olevan tulen ja ilman
sekoitusta nimeltään pneuma ja erityisesti pneuman tiettyä jännitettä eli
tonosta. Sielu on fyysisen elinaikamme yhtyneenä fyysiseen näkyvään
ruumiiseemme ja erkanee fyysisestä ruumiista kuollessamme. Stoalaisen toisen
johtajan Kleantesin mukaan kaikki sielut säilyvät maailmanaikamme,
maailmanpalon, ekpyresiken loppuun mutta kolmannen johtajan Krysippoksen mukaan
vain viisasten sielut säilyvät maailmanpalon loppuun (Diogenes Laertios 2003 s.
279). Maailmanajan sisäistä reinkarnaatiota, metempsykoosia (μετεμψύχωσις) en
ole löytänyt stoalaisuudesta. Antiikin Kreikassa sielunvaellus on ollut
tunnettua ja asiasta on säilynyt mm. Platonin oppilaan Ksenokrateen tekstejä
(Jatakari 2001).
Miksi maailmankatsomuksen perusrakennepalikat stoalaisuudessa
ja teosofiassa vastaavat edellä kuvatun tarkasti toisiaan? Vastauksia voi olla
ainakin kolme. Ensiksikin teosofian mukaan ihmiskunnan vihityt muodostavat
Salaisen Veljeskunnan, joka jakaa ikiaikaista viisautta ihmisille eri aikoina. Kukaan
tuntemani henkilö ei ole voinut itse varmistaa tietoa suoraan akaasisista
aikakirjoista. Toiseksi monet antiikin Kreikan ja Rooman kirjalliset lähteet
mukaan lukien stoalaiset ovat olleet eurooppalaisten käytössä vuosisatoja.
Kouluissa ja yliopistoissa on vuosisadat luettu latinan ja kreikan kieltä
yleisesti ja monet ovat tutustuneet näihin kirjoituksiin. Täten
ajattelurakennelman peruspilarit (ja väliin pienemmätkin yksityiskohdat tai
näkökulmat) ovat voineet siirtyä opiskelijoille, jotka ovat edelleen
kehittäneet periaatteita. Kolmanneksi voi olla muita lähteitä, jotka jakavat
samat tai samantapaiset periaatteet kuin stoalaiset ja teosifit. Teosofisissa
kirjoituksissa stoalaisuutta käsitellään niukasti. Esimerkiksi internetissä
löytyvässä Pekka Ervastin kaikki kirjat käsittävässä 4732 sivun Adobe
Acrobat-tiedostossa mainitaan vain kerran stoalaiset logosopin yhteydessä ja
Mikael Niinimäen teosofian alkuaikoja ja lähteitä tarkastelevassa pro
gradu-tutkielmassa stoalaisuus ei tule esille. Toki teosofisia kirjoja lukiessa
on helppo havaita, että kirjoittajien pieteetissä viitteitä ja viiteluetteloita
kohtaan on toivomisen varaa.
Viitteet
Aurelius,
Marcus (2004). Itselleni (Basam Books Oy, ISBN: 952-9842-98-8).
Bobzien,
Susanne (1998). Determinism and Freedom in Stoic Philosophy (Oxford University
Press, ISBN: 0-19-924767-6).
Eliade, Mircea (1993). Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja
historia. (Loki-kirjat, ISBN: 952-9646-06-2).
Ervast, Pekka. Kaikki kirjat. http://www.ruusuristi.fi/tiedostot
Ervast, Pekka (1917). Uusi Jumala (Teosofinen kirjakauppa ja
kustannusliike, Helsinki 1917).
Jatakari, Tuija (2001). Antiikin filosofien daimon-oppi. http://www.protsv.fi/lfs/verkko/DAIMON.PDF
Jedan,
Christoph (2009). Stoic Virtues. Chrysippus and the Religious Character of
Stoic Ethics (Continuum International Publishing Group, ISBN: PB:
978-1-4411-9794-8).
Kaarakainen, Teija & Kaukua, Jari (toim.) (2004).
Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (Gaudeamus Kirja. Oy
Yliopistokustannus University Press Finland Ltd, ISBN 951-662-891-5).
Laertios, Diogenes (2003). Merkittävien filosofien elämä ja
opit (Kustannusosakeyhtiö Summa, ISBN: 952-5418-07-3).
Meijer P.
A. (2007). Stoic Theology. Proofs for the Exixtence of the Cosmic God and of
the Traditional Gods. Including a commentary on Cleanthes´ Hymn on Zeus
(Eburon, ISBN: 978-90-5972-202-6).
Niinimäki, Mikael (1978). Historiallis-fenomenologinen
tutkimus teosofisen liikkeen syntyvaiheista. Pro gradu-tutkielma. Turun
yliopisto. http://kultut-arkistot.utu.fi/tku/517.html
Räisänen,
Heikki (2010). The Rise of Christian Beliefs. The Tought World of Early
Christians (Fortress Press / Minneapolis, ISBN 978-0-8006-6266-0).
Seneca,
Lucius Annaeus (2011). Kirjeet
Luciliukselle (Basam Books Oy, ISBN 978-952-260-045-5).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti