Vapaa tahto

     (Tässä artikkelissa, joka on kirjoitettu 15. 4. 2024, referoin lyhyesti kahta vasta ilmestynyttä kirjaa vapaasta tahdosta. Toinen kieltää vapaan tahdon, toinen puoltaa vapaata tahtoa. Allekirjoittaneen muut artikkelit, esseet, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä. Klikkaamalla vuotta ja kuukautta näet otsikot, joita klikkaamalla varsinainen teksti avautuu.Teksteihin linkitettyjä hakusanoja voit klikata blogiarkiston alapuolella siirtyäksesi kyseiseen artikkeliin)    

Olenko itseni herra vai ajotuu?                          

Vapaa tahto on keskeinen inhimillinen aihe myös vastuun osalta. Jokaisen, myös dualismiin uskovan, on hyvä tuntea, millaista keskustelua vapaasta tahdosta nykyään käydään, ei vain filosofiselta mutta myös biologiselta pohjalta. Tietämys vapaan tahdon biologisesta välittäjästä on lisääntynyt oleellisesti.

Nykyinen neurotiede ja evoluutiopsykologia käsittelevät vapaata tahtoa omista lähtökohdistaan olettamatta erillisen tietoisen tai alitajuisen hengen tai sielun olemassaoloa. Tutkimustulokset ovat mielenkiintoisia myös dualismiin uskoville. Ne paljastavat tahdon vaikutuksia aivojen rakenteeseen ja toimintaan riippumatta siitä, onko varsinainen toimija fyysisestä maailmaista erillinen henki tai sielu vai emergentti, itseohjautuva, aivoissa syntynyt toimija.

Viime aikoina olen lukenut kaksi vastikään ilmestynyttä kirjaa vapaasta tahdosta: Kevin J. Mitchellin yli 300-sivuisen ”Free Agents: How Evolution Gave Us Free Will”, ja Robert Sapolskyn 500-sivuisen ”Determined - Life Without Free Will”. He päätyvät vastakkaisiin tuloksiin vai olisikohan niin, että olivat kuitenkin ensin vakuuttuneita loppupäätelmästään ja etsivät tieteellisistä tutkimuksista perustelut vakaumuksilleen.

Sapolsky on vannoutunut deterministi: ilmiöt, ihmiset mukaanluettuina, kehittyvät aiempien edellytysten ja rajoitteiden alaisina, ja niin muodoin ennalta määräytyvästi, ihmisen kohdalla ilman vapaata omaa tahtoa. Vapaan tahdon tunne on harhaa. Ihmisen genetiikka, konstituutio, evoluutio, epigenomi, kokemukset ja sisäiset tilat ovat muodostaneet meidät sellaisiksi, että kussakin tilanteessa, sekuntien tarkkuudella, tulevat tapahtumat ovat välttämättömiä, määräytyneitä, mukaan lukien meidän näennäisen vapaan harkinnan lopputuloksetkin. Ihmisen kohdalla ei voida ennustaa tulevaa, vaikka tuleva on määrätty. Ennustettavuuden vaikeudessa hän viittaa kaamosteoriaan, joka antaa matemaattisen mallin monimutkaisten, lukuisten muuttujien, systeemeille, jossa pienikin muutos yhdessä lähtökohdassa voi aiheuttaa oleellisen merkittävästi seurauksiin koko systeemissä. Lisäksi hän tuo esille fraktaalit, algoritmisen kasvun, jossa yksinkertaiset säännöt lukuisasti toistettuina tuottavat hämmästyttävän monimutkaisia ja järjestyneitä lopputuloksia. Geneettisen informaation purkamisessa yksittäinen algoritmi on ensin purettava ennen kuin seuraava purkaminen voi alkaa. Välituote vaikuttaa paitsi seuraavan geenin aktivaation ja sitä seuraavat käyttäytymisen muutokset, välituote vaikuttaa myös takaisinkytkentänä sitä itseään koodaavan geenin aktiivisuuteen. Elämä on tätä toimintaa ja toteutuu biologisessa olemuksessaan, kunnes kuolema lopettaa sen. (Katso Peter Rodin Hiesinger: The Self-Assembling Brain. How Neural Networks Grove Smarter.)

Sapolskyn kirjaa lukiessani minulla oli toistuvasti tunne, että häneltä jää käsittelemättä ja mahdollisesti ymmärtämättä perustavanlaatuisia näkökantoja tajunnasta, mielen toiminnasta ja ihmisenä olosta. Hyvänä puolena näkyy ymmärrys ja myötätunto heikko-osaisia kohtaa. Ymmärrystä kirjan henkeen ja pessimismiin vapaata tahtoa kohtaan ehkä raottaa se, että hän mainitsee olevansa taipuvainen depressioon.

 

Mitchellin viitekehys on evoluutio niin kuin kirjan nimikin kertoo. Hän lähtee yksisoluisesta eliöstä ja kuinka sellainen toimii ympäristössään kasvaakseen, lisääntyäkseen ja pitääkseen itsensä elinkykyisenä homeostaattisin mekanismein. Yksisoluisilla eliöilläkin on päämäärä eli elävänä pysyminen, kasvaminen ja lisääntyminen. Yksisoluisille ja alkeellisille monisoluisille eliöille on kehittynyt varsin moninainen ja kirjava valikoima biokemiallisia mekanismeja ympäristössä toimimiseksi, ravinnon saamiseksi ja uhkien välttämiseksi. Evoluution edetessä kehittyivät hermosolut, hermosoluryhmät ja lopulta aivot. Hermoston monimutkaistuessa eliön toiminta ympäristössä saa yhä enemmän vapausasteita, joiden myötä toiminta muuttuu enenevästi itseohjautuvaksi, toiminta ei nimenomaisesti ole determinististä. Kehittyneet aivot luovat perustan eliön kyvylle toimia omien syidensä perusteella itsenäisenä toimijana. Itseohjautuvuus puolestaan edellyttää kykyä oppia, muistiin painamista ja muistista palauttamista sekä kykyä yhdistellä käsillä olevan tilanteen informaatio aiempiin kokemuksiin.

Aivojen ylätason toimintamallien (korkeampien toimintojen) kyky vaikuttaa hermoverkkoihin, yksittäisiin hermoihin, välittäjäaineiden vapautumisiin synapseissa ja geenien luentaan sekä vastavuoroisesti näiden vaikutusten tulosten vaikutus takaisin ylätason toimintamalleihin on ajassa etenevää dynamiikkaa eli elämää itseään. Ylätason toimintojen vaikutuskyvyn ymmärtämiseksi tarvitaan tarkoituksen, merkityksen ja arvon (value) käsitteitä, joiden perimmäiset syyt ovat yksilön selviytymisessä ympäristössään. Merkitysten ja arvojen vaikutuksesta aivojen biokemiaan, sähkökemialliseen toimintaan ja yksilön käyttäytymiseen tunnetaan yhtä ja toista mielenkiintoista, mikä on tiedonhaluiselle laaja ja kasvava aarreaitta.

Mitä aivoissa tapahtuu kun ajattelemme ja harkitsemme erilaisia syy-yhteyksiä ja vaihtoehtoja? Missä on se minä, joka on toimija ja panee harkinnan tuloksen tapahtumaan? Ovatko tämän minän ajatukset ja valinnat täysin vapaita (eli satunnaisia?), osin rajoitusten alaisia vai täysin ennalta määrättyjä eli deterministisiä? Mitchellin kirja antaa työkaluja näiden kysymysten pohdinnalle. Toki hänen referenssilistassaan on paljon toivomisen varaa, toisin kuin Sapolskyn, jonka referenssilista kommentteineen käsittää 50 sivua.

Riivattu

 (Tämä artikkeli on pakina, jonka asiapohjana on lähinnä optogeneettinen vaikuttaminen käytökseen, tuntemuksiin ja muistiin. Allekirjoittaneen muut artikkelit, esseet, tutkielmat, tutkimukset ja miniromaani Quo vadis - ad exixtere eli Ylimaallinen seikkailu löytyvät blogiarkistosta sivun oikeasta laidasta blogiin liittämisen vuoden ja kuukauden mukaan järjestettyinä. Klikkaamalla vuotta ja kuukautta näet otsikot, joita klikkaamalla varsinainen teksti avautuu.Teksteihin linkitettyjä hakusanoja voit klikata blogiarkiston alapuolella siirtyäksesi kyseiseen artikkeliin)

Riivauksen alainen (Under possession)

Tuntuuko sinusta, että joku tai jokin kontrolloi sinua? Tuntuuko, että joku ulkopuolinen määrää ajatuksesi ja tekosi? Tuntuuko, että teet tai ajattelet jotakin, jota et ole itse aikonut tehdä tai ajatella? Tuntuuko, että ajattelet, teet tai tunnet ihan vain sattumanvaraisesti ilman mitään erikoista aikomusta? Tuntuuko, että itse määräät mitä tunnet, ajattelet ja teet, mitä päämääriä pyrit saavuttamaan? Onko räyhähenki vallannut sinut? Onko paholainen saanut sinut pilkkaamaan Jumalaa? Jos alat vakuuttua, että joku ilkeä ihminen tai hänen haamunsa, demoni tai jumala on ottanut sinut haltuunsa ja menet psykiatrille, saatat saada ICD-10:n koodin mukaisen diagnoosin F44.3. Koodinumero ei auta sinua pääsemään irti sinuun tarttuneesta paholaisesta.

Ei hätää. Valistuneena ihmisenä etsit syitä ja parannuskeinoja, sosiologiasta, psykologiasta, psykiatriasta, lääketieteestä, biologiasta ja patologiasta. Jätät manaamisen, eksorkismin, luterilaiselle tai katoliselle kirkolle, jollei Väinämöinen tai hänen kaverinsa voi auttaa. Toisin on laita hiirulaisella. Hän litkii litkimästä päästyään kitkerää kiniiniä niin kuin se olisi makeaa sokerilientä. Taustapiruna häärii tutkijapaholainen laukomassa sähköimpulsseja hänen mantelitumakkeensa alasivuosan persoushermosoluihin (suomen kielen persous-sanaa käytetty kuvaamaan psykologista käsitettä appetitive valence). Kun tutkija siirtää tähtäimensä vastenmielisyyshermosoluihin, hiirulaiselle ei enää kelpaakaan imelä sokeriliemi.

Ruokahalu ja ruokahaluttomuus eivät ole ainoita asioita, joissa hiirulaiset ovat joutuneet jättäytymään demonin armoille. Jos hiiremme alkaa unohdella missä hänen aarteensa on, hän voi syyttää demonia, joka on heikentänyt hänen keskiaivojensa peitteen dopamiinia tuottavien hermosolujen toimintaa sillä seurauksella, että aivoturso ei ole saanut muistamiseen tarvittavaa dopamiiniannostaan. Jos huomaamme hiiremme nypivän karvojaan aina siihen asti, että iho alkaa paikoin punoittaa, turvota ja jäkälöityä, voimme löytää tutkijamme kohentaneen pienten hermotukisolujen Hoxb8-perintötekijää aivojuovion takakeskiosassa tai ohimolohkon kuoren keskiosassa. Jos tutkija on huolimattomuuttaan virkistänyt kyseistä geeniä mantelitumakkeessa, hiirestämme onkin tullut ahdistunut. Vielä pahempaa sattuu, jos holtiton (ja olisiko jopa ilkeä) tutkijamme on mennyt virvoittamaan tätä samaa geeniä aivoturson etuosassa, sillä silloin hiiremme joutuu jo toivottomaan tilaan: hän ahdistuu, nyppii karvojaan ja jähmettyy paikoilleen.

Sielun vihollinen on älykäs ja kekseliäs. Tämä lempo on alkanut peukaloida hiiremme muistojakin. Hiiremme saapuessa tiettyyn kadunkulmaan tutkijamme salakavalasti aktivoi aivoturson hammasteisen poimun hermosoluja ja niin pahaa aavistamaton hiiremme jäykistyy muka muistaessaan häntä pahoinpitelyn juuri tässä nimenomaisessa paikassa, vaikka todellisuudessa tätä ikävää tapahtumaa ei ollutkaan tapahtunut.

Jos pidämme myönteisenä panostamista prososiaaliseen käyttäytymiseen, kannattaa konsultoida hyviä demoneja. He voivat auttaa yksinäistä elvyttämällä mantelitumakkeen alasivuosan sekretiiniä erittäviä, aivojen etulohkon keskimmäisiin osiin vieviä hermosoluja tai tarjoilemalla solun ulkoisesti sekretiiniä. Jos demoni sattuu olemaan hyvällä tuulella, tai tarkoituksella on höylinä, hän voi taivutella hiirineidon kiinnostumaan hiiriherrasta monin keinoin, esimerkiksi lisäämällä höyryä hypotalamuksen etukeskiosan kolekystokiniini-A-reseptorisoluihin. Mutta, jos haltija ei halua läheisyyden iloa neidolle (eikä herralle), hän vaikkapa ottaa työkalupakistaan valonheittäjän ja suuntaa sen aivojen preoptisen alueen keskiosaan masentavin seurauksin.

Paha demoni tai jopa itse pääpiru on iskenyt silmänsä uroshiiriin; heitähän on helppo naruttaa. Hän on keksinyt joukoittain konnankoukkuja hiiriparkojen päänmenoksi. Hyökkäävyys, ärtyneisyys ja tappelunhalu toisia hiiriherroja kohtaan ja kiinnostus, lähentelytaipumus ja lähemmän fyysisen kontaktin luomisen halu hiirineitoihin ovat erottamattomasti liittyneet toisiinsa lukuisin tavoin myös aivotasolla. Näihin tekijöihin on hyvin helppo vaikuttaa. Hiiriherrojen kaltainen kinastelu on vahvasti esillä myös ihmisellä, hiiren kaukaisella sukulaisella. Kilpailu naisseurasta yökerhon pikkutunneilla näyttää johtavan pistooliammuskeluun kuten olemme saattaneet nähdä. Luoja yksin tietää mitkä demonin peliin puuttumiset ovat hyväksi tai pahaksi ja kenelle.

Nyt hiirulaisemme päättää hakeutua psykiatrin vastaanotolle. Hänestä tuntuu, että hän on tunteidensa vietävänä. Hän milloin syttyy ja milloin sammuu noin vain ihan äkkiarvaamatta. Hän unohtelee asioita ja väliin kivenkovaa väittää muistavansa tiettyjä tapahtumia, vaikka toiset väittävät, ettei sellaisia ole tapahtunut. Hänen väitetään mielikuvituksessaan keksineen tapahtumat. Vihamielien klikki on asettanut hänen päähänsä laitteen, jolla häntä kuunnellaan ja ohjaillaan. Hän ei keksi keinoa millä poistaisi tai liuottaisi kojeen. Ajatuksetkin tuntuvat toisten ajatuksilta. Hän epäilee, aivan oikein, että psykiatri ei usko häntä. ”Paha demoni on ottanut aivoni käyttöönsä. Minulla ei ole enää valtaa aivoihini. Olen ulkopuolinen omassa ruumiissani.” hän sanoo. ”Mitä minä nyt teen?”, hän kysyy. Hiiritohtori kuuntelee empaattisena ja tarkkaavaisena ja saattaa kirjoittaa potilastiedostoon ICD-koodidiagnoosin F22, Paranoia tai F44.3, Hurmos tai haltiotila (possessiohäiriö).

Suhtaudumme myötätunnolla ja ymmärryksellä hiirulaisen vaikeaan tilanteeseen. Ulkopuoliset, eivät aina niin ystävälliset, tahot ottavat kehomme käyttöönsä. Meille itsellemme ei jää juurikaan muuta tilaa kuin sivusta seuraaminen. Vai onko niin, että olemme sitä, mitä valtaaja on määrännyt meidän olevan, siis se hermosolujen sisä- ja ulkopuolen välinen, aaltomaisena etenevä sähköjännitemuuntelu, se on juuri sitä, mitä minä olen? No, jaa, enhän minä itse tietoisesti koe tätä jännitemuuntelua, ainoastaan tiedän näin asian olevan koska mittalaitteet sen mittaavat.

Mutta mikä on ihmisen osa riivaajien välisessä huomionryöstökilpailussa, kun kyseessä on ihmisen hengen, sielun ja kehon kaappaaminen? Valitsemmeko itse sen, mihin kiinnitämme huomiomme ja tavan, jolla informaatiomme käsittelemme? Olemmeko proaktiivisia vai reaktiivisia?  Siitä alkaakin jo uusi tarina.

 

Alla www-osoitteita, joissa voi tarkemmin perehtyä demonien possessiokeinoihin (haltuunottokeinoihin). Näitä artikkeleita on käytetty asiapohjana tässä pakinassa.

 

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5383718/#abstract-a.e.b.ptitle  From engrams to pathologies of the brain. Monipuolinen ja selventävä review-artikkeli muistin fyysisistä ilmentymistä, tutkimisstrategioista ja muistin filosofiasta.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC7577560/#ABS1title  Memory engrams: recalling the past and imagining the future. Laaja ja selventävä katsausartikkeli aivotapahtumista muistiin painamisessa, muistista palauttamisessa ja muistin muokkaamisessa.

https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0896627323008814

https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S2589004223026135

https://www.nature.com/articles/s41380-023-02019-w

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3843874/

https://academic.oup.com/nsr/article/10/1/nwac179/6679112?login=false#396858022

https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0018506X23000375

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC7483354/

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC7754708/